Aktivistinäytelmä 3 on moninainen kudos yksilöitä, eri asemissa ja erilaisissa historiallis-yhteiskunnallisissa todellisuuksissa toimivia naisia: yhdysvaltalainen väkivaltaisesti tapetun mustan nuoren pojan Emmett Tillin äiti Mamie Till, saksalaisen Punaisen Armeijakunnan perustaja ja journalisti Ulrike Meinhof,  kansalaisliikkeen aktivisti professori Angela Davis, ympäristöliikkeen innoittaja biologi Rachel Carson ja Ruotsin ympäristö- ja ulkoministeri Anna Lindh.

Aktivistinäytelmän henkilögalleria on intersektionaalisuuden havaintoesimerkki. Näitä naisia yhdistää sukupuoli, mutta heidän toimijuuttaan rajaavat tai mahdollistavat myös kansalaisuus, luokka, ihonväri, koulutus, seksuaalinen suuntautuneisuus.  Teoksessa kulkee feministisen bioetiikan juonne – se tulee näyttäneeksi, miten reproduktiota ei voi konkreettisena poliittisena todellisuutena sivuuttaa. Näin se tulee muistuttaneeksi miesnormatiivisen näkökulman rajallisuudesta.   

Kallion Tanssiva agitaattori päättyi siihen, miten Emma Goldman vankilassa (1901) kertoo järkyttäneestä lapsuudenmuistostaan: hän näki, miten miestä rangaistiin leipäpalan varastamisesta  täysin kohtuuttomasti ja säälimättä. Goldman sanoitti oman poliittisen eetoksensa: ”Vapaus ja kauneus kuuluvat kaikille, ja anarkistisen vallankumouksen on vastattava päämääräänsä. Moni puhu politiikkaa kuin se olisi jotain kuivaa, kitalakeen tarttuvaa matsa-leipää. Mutta minä puhun  sydämen halusta.” Goldman kertoo perustavansa Mother Earth -lehden. Tämä lehti, jota hän sittemmin julkaisi  vuosina 1906 –1917, innoitti yhdysvaltalaista anarkistiliikettä.  

Goldmanin unelmana oli vallankumous, jossa olisi sijaa tanssimiselle, halun pyynnöille. Vanhoissa liikkeissä ja tuotanto-orientoituneessa vasemmistolaisuudessa tällaiselle unelmalle ei ollut tilaa.

Aktivistinäytelmä näyttää naisten sydämen yhteiskunnallista halua ja hintaa, jota tällaisen halun seuraamisesta maksetaan. Minulle koskettavinta esityksessä oli vahvojen ja olemukseltaan erilaisten esiintyjien kombo  –Anna Veijalainen, Tuuli Heinonen, Anni Elif Egecioglu sekä digitaalisesti Kaisla Löyttyjärvi ja Helena Kallio –   myös musiikillisuudessaan. Teoksen rikas musiikillinen kudos on ihan omaa luokkaansa. Tämä kombo kuljettaa hienovaraisesti äitien ja lasten sidosta, ylisukupolvista rohkaisua ja naisten keskinäisen solidaarisuuden ketjua: rakkautta ja vahvojen toimijuuksien rakentamista. Tämä kombo irrottelee luodessaan erilaisia vallankäytön maskuliinisia karikatyyrejä ja karnevalisoidessaan oikeudenkäyntien epäoikeudenmukaisuutta ja malebondingia:  kyllä vallan miehet aina toisiaan puolustavat ja naiset alleen liiskaavat.

Projisoidut dokumenttikatkelmat varmistavat, ettei historiallinen konteksti unohdu. Projisoinneissa ovat läsnä myös historiallisia henkilöitään esittävät näyttelijät. Koskettavaa tuo näyttelijä/muusikko/esiintyjien  digikaalinen  läsnäolo, hiljainen auktoriteetti.

Aktivistinäytelmä muistutti Chaia Hellerin ajattelusta. Heller on amerikkalainen aktivisti, psykoterapeutti ja tutkija, joka jäljitti teoksessaan Ecology of Everyday Life: Rethinking the Desire for Nature (1999) radikaalin yhteiskunnallisen ekologian juuria. Teos on  digitaalisesti saatavana Ulla Vehaluodon käännöksenä Arkipäivän ekologia . Heller kirjoittaa siitä, miten yhteiskunta-anarkismia ja 1960-luvulla alkaneita uusia yhteiskunnallisia liikkeitä leimaa ”yhteiskunnallinen halu” , ”halu olla sosiaalinen”. Tällainen toimintaeetos oli näkyvissä jo 1200-luvun esianarkistisessa Vapaan hengen veljeskunnassa. Heller nostaa esiin teoreetikkoja, jotka hylkäsivät käsityksen siitä, että yksilön rakkauden ja turvallisuuden halu tyydyttyisivät vain saalistuksen ja suojelun dialektiikassa. Sosiaalinen halu sen sijaan toteutuu vastavuoroisuutena.

Juuri sosiaalisesta halusta sikiää aktivismi. Tällaisen ajattelun ympärille kietoutuu Aktivistinäytelmä 3 ja peilaa esimerkiksi Black Lives Matteria ja Elokapinaa. Mitä Emma Goldman puhuikaan valamiehistölle oikeudenkäynnissään vuonna 1917: ”Nimittäin valtaapitävien järjestäytynyt väkivalta tuottaa yksilöllistä väkivaltaa alatasolla. Poliittisen rikollisen ajaa tekoonsa kasvava suuttumus järjestäytynyttä vääryyttä, rikosta ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Hänen tuomitsemisensa merkitsee sokeutta niille syille, joista hän rakentuu.”