”Mä laitan stopin tälle, otan vaikka yhteyttä Williamin Shakespearen haamuun ja manaan sen tänne raivaamaan tilaa! Eikun ei tässä mitään miehiä tarvita. Mä raivaan Ofelialle tilaa, saatana.”

(Satu Mikkelinen ja Marjaana Kuusniemi-Korhonen Älä itke, Ofelia)

Monologiesityksessä Älä itke, Ofelia Valtimonteatterissa näyttelijä Marjaana Kuusniemi-Korhonen ryhtyy Ofelian ja ylipäätään naisten liittolaiseksi.  Monologi on Hamletin ja Ofelian sekä patriarkaatin haastamista –kysymyksiä näyttelijänä, naisena, ihmisenä.  Teos esityksellistää konkreettisen olosuhteen, jossa miehen ääni täyttää tilan, se puhuu ja puhuu vaientamisyrityksistä huolimatta. Älä itke, Ofeliassa Kuusniemellä on vastanäyttelijänään pieni kaiutin, josta tuuttaa Hamletin monologia englanniksi. Tuuttaa, tuuttaa. Kuusniemi istuu kylpyammeessa. Vähän hiljenee, kun Kuusniemi laittaa sen pyllynsä alle.

Miehen ääni täyttää tilan. Mies täyttää tilan. Ei voi olla kuulematta. Näyttelijä pohtii Ofelian hiljaisuutta ja  ehdollistumista patriarkaattiin. Näyttelijä kääntelee eri puolilta Ofelian paikkaa ja uhriksi itsensä kokevan miehen monologia, joka ei odota vastauksia kysymyksiinsä. Nainen ei saa sitkeistä yrityksistään huolimatta tilaa itselleen. Älä itke, Ofelia esityksellistää naisnäyttelijän roolin rakentamisen, painiskelun sellaisen roolin kuin Ofelia kanssa. Näyttelijä pohtii, miten ylipäätään näytellä Ofeliaa, miten olla roolihahmonsa puolella, kun ei edes tiedä, mitä näytelmän henkilön päässä liikkuu, ilman vuorosanoja, miellyttämässä ja nöyristelemässä. Näyttelijä tuntee huutelevansa haamulle. Teos leikittelee ajatuksella Ofelian tulosta kuin Hamletin isän haamu – ja sieltä se ilmestyykin.

Esiintyvän minän taistelukumppaneina ovat niin Ofelian rinnalla niin Lady Macbeth kuin Julia, siellä on Rikhard III kyttyränään jatkuvasti putoava mandariinipussi ja pussista putoilevat mandariinit. Siellä on pöytä täynnä Shakespearen näytelmiä. Sonettien rakkauskin.

Kysymykset, epäilyt, väsymys ja aggressio kohdistuvat teoksen kuluessa entistä enemmän myös omalle minälle.  Älä itke, Ofelia on näyttelijän mielen avausta, vuoropuhelua itsen kanssa. Lohtupuhetta minälle, jolle jostain tulee tarve tarvita miehen apua. Joku on laittanut tällaisen tarpeen, niin kuin hiljentävän itsehallinnan.   

Teos sivuaa naisen valintoja ja selviämismekanismeja muita kuin itsemurha. Kuusniemen maadoittunut rauhaisaa voimaa uhkuva hahmo luettelee hiljaisella ironialla vaihtoehtoja, sellaisia tavallisia kuten tiskikoneen täyttöä ja tyhjennystä, perunoiden kuorimista, makaronilaatikon tekemistä, murusten imurointia, hiekan imurointia, hiusten henneemista… kaiken tavallisen toistoa.

Näyttelijän suusta livahtaa aggressio, kehotus tappaa. Miten nainen voi hallita aggressioitaan? Näyttelijä  pohtii arkisia elämänvalintoja ja sitten kohtaloa. Minua yhteensopimaton musta huumori ja Kuusniemen itseironia naurattaa. Näyttelijä toteaa, että hänet luokiteltiin nuorena eteeriseksi näyttelijäksi ja sitten tuli elämä.  Nyt tämä entinen eteerinen näyttelijä kirjoittaa Ofeliasta, tästä eteerisestä.

Kuusniemen näyttelijyys näyttäytyy minulle voiman ja haurauden yhdistelmänä, selvänäköisenä suoruutena. Älä itke, Ofeliassa Kuusniemellä on uniformumainen puku, kuin siivoojan työpuku. Älä itke, Ofelia on mentaalista siivoushommaa ja haamujen hätistystä. Valtimonteatterissa kylpyamme kääntyy miltei kuin piilopaikaksi kallellaan, ei miksikään hukuttautumisaltaaksi. Näyttämön ikkunoita ja yhtä seinää peittävät kulahtaneet risaiset pakkausmuovit – niiden takana voi kummitella, mutta ajan kummitukset voi häätää näkyviin ja sitten siivota pois. Risaista muovia revitään pois.

Älä itke, Ofelia on yhtä paljon lohtupuhetta esiintyjäminälle kuin poissaolevalle Ofelialle. Se pohtii naisen halua ja yksinäisyyttä. Myös miesten. Se tunnistaa Ofelian kokemukset ominaan. Se tunnistaa tilanteen, jossa vuorosanoja ei ole annettu eikä mahdollisuutta tunteiden purkamiseen, jos ollaan vailla ystäviä tai liittolaisia, vailla muuta elämän tarkoitustakaan kuin korkeintaan synnyttäminen.  Älä itke, Ofelian näyttelijästä tulee Ofelian vertaistukija, kokemusasiantuntija ilman kanssanyyhkintää. Käyttämäni sanat ovat banaaleja. Älä, itke Ofelia ei ole banaali. Yritän saada sanotuksi jotain tämän selvänäköisen teoksen solidaarisuusliikkeestä ja -eleestä, joka ehkä nousee patoutuneesta raivosta.

Teos kiertyy Hamletin kysymyksen ympärille olemisesta, asettumisesta Ofelian hiljaisuuden kuunteluun ja aistimiseen siitä, mitä tukea Ofelia tarvitsee. Miten siis olla ja asettautua toista naista varten tuomitsematta ketään tai mitään?

Älä itke Ofelia päättyy Kuusniemen omaan Ofelia-monologiin, hienoon omaan tekstiin yksinäisyyden lävistämästä ruumiista maailmassa, joka huutaa. Esiintyjän ja tekstin luja hiljainen voima sai miettimään Anna Ahmatovaa.

Harmin paikka. Älä itke, Ofeliasta oli Valtimonteatterissa kolme esitystä. Jospa jossain voisi nähdä ja kokea yhtä aikaa Älä itke Ofelian ja Ofeliaklubin sekä vielä pohtia sitä, millaisia rooleja nykydraama ja nykyteatteri ja esitystaide naisoletetuille tarjoavat ja vielä sitäkin, millaisia hienoja monologiesityksiä meillä on viime aikoina nähty.

Monologit ovat tarjonneet ulospääsyn ahtaista kategorioista ja olotiloissa. Monologiin sisältyy emansipatorista muutosvoimaa.  Tekijyyden voi ottaa omiin käsiin. Juuri monologeissa voidaan nähdä ja aistia erilaisia ruumiita ulkopuolelta kaikenlaisten binaarijärjestelmien ja normien. Monologit eivät ole monologisia, niissä esiintyvä ruumis usein jakautuu omaksi puhekumppanikseen, hän on samanaikaisesti toinen tai hänen puhekumppaninaan on yleisö. Monologeilla on poliittisia mahdollisuuksia erimielistää, rakentaa erimielisyyttä ja poliittista (esiintyjä)subjektia.

Ehkä joku on jo tällaisia asioita tutkinut, mutta en vain tiedä. Katsoin TINFOn tilastoista tilannetta. Näytäntökautena 2020–21 naiset tekivät vos-teattereissa ja Suomen Kansallisteatterissa rooleista 47 %, miehet 53 %. Suhteet ovat säilyneet lähes muuttumattomina viimeiset kuusi vuotta. Rahoituslain ulkopuolisella kentällä enemmän liikkumatilaa.