Esitykset ja tekemisen praktiikat huokoistuvat ja avautuvat erilaisille materiaalisuuksille. Liikehditään kyltymättömästi tuntemattomilla alueilla eikä kyyristellä oman niin sanotun erityisosaamisen ja eriytyneen ammatillisen praktiikan suojissa. Altistutaan sille, mistä ei tiedetä, mitä ei tunneta eikä osata.

Valo- ja produktiosuunnittelija Julia Jäntin, dramaturgi ja esitysten tekijä Tarleena Laakon ja kuvataiteilija-lavastaja Virpi Niemisen yhteistyö alkoi Teatterikorkeakoulussa.  Ei hätää kulta, tämä on leikkihuone (2017) ja Hukassa – hämärä murhamysteeri (2019) -esityksissä minua kiehtoi niiden ambivalentti esittävyys. Ne tuntuivat olevan ihanaa mönjää, jossa ruumiit, esineet, tilat, valot sekoittuivat. Samoin sekoittuivat tekijyydet. Ne jättivät vahvan muistijäljen myös tilainstallaatioina. Treplevin hajottaja – ruumiillinen monologissa (Vapaan taiteen tila 2019) seurasin maan alla ruumiinmädättäjän työtä. Kokeellista yhteistyötä Laakko jatkaa myös Seassa-esityskritiikkikollektiivissa yhdessä kuvataiteilija Maarit Mustosen ja runoilija-dramaturgi Milja Luhtaniemen kanssa.

Tunnustaudun heti Tarleena Laakko -faniksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun yybersuuriin kissa-aurinkolaseihin sonnustautunut Tarleena alkoi kieli poskella ikään kuin kevyesti pitää luentoaan Hukassa -teoksessa. Virpi Niemisen tilainstallaatiossa oltiin kuin Liisa ihmemaassa -teoksessa. Nyt nämä teekutsut vain olivat hieman toisenlaiset. Teos leikki sisätilalla, ulkotilalla, ahmimisella, sisään ottamisella, jo monimielisenä sanaleikkinä. Se on anarkistinen esitys kesyttämistä ja luonnon taltuttamista vastaan.

Kolme esiintyvää naista edustivat primitiivistä, villiä ja vapaata, tyydyttämätöntä halua. Villin alistamisesta kulttuurissa on kyse, niin myös suden metsästyksessä tai ihmissusi-variaatioissa, joissa pelko projisoituu ulkopuoliseen. Mahtavaa feminismiä! Nämä primitiivit, pelottavan levottomat olennot muodostivat toisiinsa kietoutuneen kolmipäisen ”hirviön”, joka vetää kakkua ja mitä tahansa mössöä itseensä, imee omia ja toisten sormia, maiskuttaa, avaa himokkaasti suutaan, antaa kuolan ja ruuan valua sisästään.

Enpä muista, onko mitään live-esitys onnistunut luomaan yhtä paljon kauhua, pelkoa ja pahoinvointia. Miltei yrjöt lentää. Vainoharhaisesti ryhdyn katsomaan taakseni, josko sieltä joku hiipii.

Klassikon raadon sisuksissa

Treplevin hajottajassa Tarleena Laakko, Maija Hartikainen, Markus Tapio ja Virpi nieminen tekevät Tšehovin klassikosta selvää tilassa, jonka maanalainen kostea ilma haisee jo valmiiksi.

“Viekää Irina Arkadina pois täältä, hänen poikansa Konstantin Gavrilovits on ampunut itsensä.”

Tästä repliikistä alkaa esitys ja klassikon mädättäminen. Katkelmallinen, toisteinen, tietoisen vaikeasti miellettävissä oleva teksti ensimmäisistä epäonnistuneista esityksistä, ja tippuvat, kilkattavat, litisevät, kaikuvat äänet tulevat milloin mistäkin kaiuttimesta. Maija Hartikainen turkkiloituu vikkeläliikkeiseksi raatokuoriaiseksi. Kuin olisin klassikkoruumiin sisuksissa turkkilon seurana.

Maassa makaa hahmo, kasa maata, ehkä eliöitä, jotka jo odottavat. Teoksen äänimaailma on kiehtovaa. Tällaista on ruumiintuntoinen ääni. Kohinaa, naksautusääniä. Tältä ehkä kuulostaa mullan liikehdintä tai tapahtumat ruumiin sisässä. Näkymättömissä oleva. Hahmo kierähtää ympäri ja alkaa liikehtiä. Kuulen hakkausääniä, raahautumisen ääntä. Ehkä maan alla näkymättömissä oleva mikrobien liikehdintä on kuin pieni orgaaninen tehdas – sellaisen assosiaation äänet tuottavat. Onko tämä ruumistehdas tai kuolleen ruumiin transformaatiotehdas?

Raahautuvan olennon liikkeet muuttuvat. Se ei enää ole matomainen. Hajottavalla koppakuoriaismaisella oliolla on raajat, se miltei kiipeilee seinillä. Kuuntelen ääntä, joka kertoo mätänemisprosessissa, solujen aukeamisesta ja niiden entsyymien purkautumisesta kudoksiin, jotka alkavat hajota.

Tämän intensiivisen kokemuksen jälkeen tuskin pystyn neutraalina katsomaan ainuttakaan uutta Tšehovin Lokkia. Yhdenlaista dekonstruktiota, mekaanisen tai konsumeristisen toiston vastustamista. 

Oudoista näyttämöolioista, tekemisen praktiikasta ja hirviömäisten ruumiiden potentiaalista

Tuija Kokkonen on kirjoittanut heikosta tekijyydestä, sivuun astumisesta – sen voivat tehdä kaikki ammattiryhmät. Kuvataiteilija ja lavastaja Virpi Nieminen on kirjoittanut heikosta lavastajuudesta ja lavastajan altistumisesta. Tila ja siihen tulevat lavastukselliset ratkaisut ovat suhteessa ruumiiseen.  Teoksessa Ei hätää kulta, tämä on leikkihuone istuin säkkituolilla muovikaman ja kaiken muun jätteen keskellä, jota jälkeemme jätämme. Ja siellä olimme joukkosukupuuton ja oman hauraan (ja kuluttuvan) olemassaolomme äärellä. Sienet, hajoaminen, kuoleminen ja katoaminen olivat tässä oudossa näyttämöleikissä läsnä. Vanitas!  Mutta ei tämä muovi, se ei mene koskaan ohi!

”Olipa kerran,

600 miljoonaa vuotta sitten,

aika jona sienet ja eläimet muodostuivat erillisiksi olemisentavoiksi,

elävä meri ja eloton maa, jonka rajalta sienet ja levät alkoivat nousta maalle,

sienet alkoivat hajottaa maan kovaa pintaa,

murentaa kalliota,

irrottaa mineraaleja,

luoden maaperää,

jolle kasvit 400 miljoonaa vuotta sitten kipusivat,

syntyi sienijuuri, symbioottinen suhde,

jollainen 88 prosentilla kasveista edelleen on.

400 miljoonaa vuotta sitten sienet olivat 6 metrisiä ja kasvit puolimetrisiä.

Miten ihmeellisen kaunista se on saattanut olla.”  

(Ei hätää kulta, tämä on leikkihuone)

Tämä tarina herätti leikkihuoneen leikkijöissä vastustusta. Epämääräiset sienet herättävät inhoa ja kuvotusta. Teoksen kuudennen sukupuuttoaallon meditaatiossa oliot ja me kaikki näyttäydymme hauraina ja katoavina. Mutta ei hätää!  Leikkihuoneessa siirrytään keveästi leikkimään hautajaisia.

Vaaleanpunaisessa valossa esiintyjien ruumiit ja kaikki muut materiaalisuudet näyttäytyivät yhteen kietoutuneena möykkynä. Ihmisruumiilta oli otettu pois sen ylivertaisuus ja keskeisyys. Tekee mielii kirjoittaa viiraavasta valosta ja viiraavuudesta myös ruumiiden kohdalla. Tuo viiraava tunne syntyi nopeasta liikehdinnästä, jolla siirryttiin huimaavan keveästi arjen banaliteetteihin. Laakon, Niemisen ja Jäntin kokeellisten esitysten takaa aistin etäännyttävän virnuilevaa asennetta, jolla assosiatiivinen dramaturgia, ruumiillinen skenografia ja esiintyjäruumiita ja muita materiaalisuuksia veistävä tai yhteen kasaava valo saattavat ihmisruumiit oman katoavuutensa ruotuun.

Tekijät liikkuvat outojen olioiden, solutasojen, sienirihmastojen, bakteerien maastossa. Samassa maastossa liikkuvat myös dramaturgit Ronja Louhivuori ja Elina In. Laakon, Niemisen ja Jäntin yhdessä toteuttamissa teoksissa liudennetaan tai huokoistetaan inhimillistä subjektia. Tällainen muotoiluni kuulostaa liian kirjanoppineelta. Ambivalentit näyttämöoliot eivät mahdu ahtaaseen ihniskategoriaan, eivät liioin kaksijakoiseen inhimillinen – ei-inhimillinen jaotteluun.  Tekijät harjoittavat purkutyötä ja hajottamista – aivan kuten Treplevin hajottajassa. Teoshan mädätti koko ihmiskeskeistä länsimaista teatteri-, draama- ja ihmiskäsitystä Tuija Kokkosen heikon tekijyyden hengessä.  

Näissä arvaamattomissa olioissa on jotain epätäydellistä. Ne ikään kuin puolustavat epäonnistumista ja kaikenlaista virheellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Laakon, Niemisen ja Jäntin teosten oliot häiritsevät identiteettiä, järjestystä ja järjestelmää aivan niin kuin Julia Kristevan abjektit.

Ryhdyin pohtimaan hirviön, hirviömäisyyden etymologiaa. Suomen kielessä jo Agricolalla esiintynyt sana hirviö on muunnos kantasanasta hirmu, hirveä ja hirviä. Englannin kielen monster- ja ranskan kielen monstre-sanojen taustalla on latinan monstrum, johdos verbistä moneo, joka tarkoittaa muistuttamista, varoittamista, ennustamista. Luonnon tavanomaisesta kulusta poikkeava outo monstrum on siis myös jotain, joka varoittaa, näyttää ja ennustaa ja jonka avulla jumalat varoittivat pahasta.

Tällaiset hirviömäiset oliot aiheuttavat epämukavuuden ja levottomuuden tuntemuksille, jopa halua tuntemattomuutta kohtaan. Löydän itseni jälleen nautinnon, halun ja fantasian hetteiköistä. Olen katsellut kuvia australialaisten performanssitaiteilijoiden ja tanssijoiden Atlanta Eken ja Hannah Raisinin provokatiivisista kehon rajojen esitystutkimuksista, joissa on tilaa amatöörimäiselle epäonnistumiselle. Tuo hirviömäisyyden, amatööriyden ja epäonnistumisen potentiaali Laakon, Niemisen ja Jäntin toiminnassa minua kiehtoo.