Nuoret näyttelijät Anna Böhm ja Anssi Niemi ottavat ohjat omiin käsiinsä.  Yhteinen teos Idea on yksi esimerkki siitä, miten näyttelijän itsenäisesti rakentavat näyttelijändramaturgiaa ja tekevät omia juttujaan. Ideassa liikutaan omaehtoisessa prosessissa ja näyttämöleikittelyssä. Tällaisessa tekijyydessä näyttelijyys venyy. Näyttelijä on tekijä, ei vain tekstin tai jonkun muun ideoiden toteuttaja.

Näyttämölle tulee kaksi näyttelijää. Kumpikin pukee toiselleen takin, auttaa, että takki solahtaa päälle. Tämä pieni rituaali toistuu myöhemminkin kuin muistutuksena siitä, millä kaikilla tasoilla esiintyjä näyttämöllä esiintyy.    

Teoksen kehystyksenä on idea, jonka esitys nyt personifioi antaen sille inhimilliset piirteet.  Idean dramaturgia hahmottaa abstraktia ideaa elävänä olentona, ihmisenä tai kasvina. Liian kovakouraisessa äkkiväärässä kohtelussa hauraat ideat voivat liiskautua. Kasvaakseen ja kukoistaakseen idea tarvitsee huolenpitoa, vapautta, rakkautta, luottamusta. Niin kuin näyttelijä, niin kuin me kaikki.

”Idea kaipaa jalostusta ja

ennen kaikkea silitystä.

Että joku kosketuksellaan

piirtäisi Idean näkyväksi.”

(Anna Böhm ja Anssi Niemi)

Tässä kehyksessä Böhm ja Niemi liikkuvat näyttämöilluusion ja esiintyjyyden eri tasoilla ja erilaisissa näyttämöestetiikoissa. Esitys on kiehtovaa idean kirmailua. Takkienpukurituaalia seuraa Böhmin vimmainen äänetön tanssikoreografia – Shakiran Whenever, Wheneveriä ei kuulla tai nähdä. Me näemme näyttelijän dancebackin. Meillä on oma. Ja sitten barokkimusiikkiin. Ääripäitä riittää.

Idea näyttää rajattoman ideoinnin ihanuuden ja kauheuden. Kulman takana on epäily ja itsesensuuri.  On tarve olla fiksu. Mihin luottaa, ketä ja mitä kuunnella. Romukoppaan voi liian nopeasti mennä jotain käyttökelpoista, ettei ryhdy poliisiksi itselleen.

Mitä kaikkea kuuluu itseohjautuvan free lancer -näyttelijän arkeen, kun haluaa toteuttaa teoksen.  Tässä ovat nyt Arja ja Jack, jotka ryhtyvät pitchaamaan ideoita. Näyttelijä on idealinko, esitysideaa toisensa jälkeen pukkaa nopealla syötöllä kontrolloimatta. Lajityyppien ja esitystyylien kirjo on rajaton. Sitten lähestytään näyttelijää, epävarmaa, väärin tekevää, huonoa. Käväistään myös ajatuksessa, että esitys käsittelisi epäonnistumista. (Onneksi ei!)

Olis tällainen esitys…ja kattona taivas. Mihin kumpikin syttyy, mistä voisi irrota jotakin? ja sitten tärppää Jorma Perälä Acting Studio ja hänen paras oppilaansa Cecilia! Jorma Perälä ja hänen Acting Studionsa ja Jorman mahdollinen matka näyttelijäkoutsien huipulle. Jepjep!  Tästä lähdetään kerimään.  

Tällaistakin on. Jorma tulee apuun, kun ei ole ideoita. Iloista pilailua. Jorma on ”holistinen acting coach” ja Jormalta onnistuu kaikki! Nähdään kohtaus, kuin Jorman mainoksesta ja pudotus. Paras oppilas Cecilia jähmettyykin koekuvauksissa. Cecilian epätoivo koekuvauksissa on kylmää katsottavaa todenmukaisuudessaan.

Ja sitten paluu näyttämöfiktion ulommalle tasolle Jackiksi ja Arjaksi, jotka toteavat: ”Tää Jorma ei syvene.”  Perälän Acting Studio ei tuota näyttämöilluusion sisällä ratkaisua Cecilian näyttelemiseen.

Olisiko jopa niin, että ideat katoavat tekniseen suorittamiseen ja kilpailuun…missä tahansa.  Arjan ja Jackin pohtiessa, mihin edetä. Prosessi kriisiytyy, Jack tuskastuu. Ei pelkkä vapauskaan kannattele. Tarvitaan myös sääntöjä, työtapoja, käytänteitä.

Tässä kriisissä Jack ryhtyy kyseenalaistamaan koko esityksen käsitettä, näyttelijän vapautta, teatterin rakenteita – yhtenä hyökynä. On halu luoda tilaa keskeneräisyydelle, hengittävyydelle ja huokoisuudelle ja olla muuttuvassa suhteessa esitysolioon.

Teatteri on tahmaista, vähän kun yrittää fiksata jää itse kiinni ja yhä pahemmin jää kiinni. Tähän tapaan Jack tunnistettavassa kriisimonologissaan pohtii. pelko jäytää, pelko tulevasta katastrofista ja paskakasasta, boomerpatuksi tulemisesta, olemisesta. Jälleen paluu arjen todellisuuteen. Arja muistuttaa, että apuraha-anomus on tehtävä. hopihopi. Ja sitten ollaan käytännön järjestelyissä väliaikatarjoiluissa ja loppukumarrusten koreografian harjoittelussa. Ja (painajais)unenomaisesti: kaikki puuttuu, tarpeisto, äänet, valot…

Ja äkkiä maailma on jokin aivan toinen. Näyttämölle tulee pöytä, kaksi tuolia. Näyttämön perustilanteita, kahvin juoni, pullan syönti, kukat – Idea ja rakastettu…hiljaista odotuksellista oloa. Ja sitten tuo toinen poistuu. Ja äkkiä Idea onkin lapsi, jonka äiti kadottaa ostoskeskuksessa…

Tämä on mysteeri – niin kuin idean kehittyminen on mysteeriä. Ajattelen, että idea ei katoa. Välähtäähän siellä valo!

Prosesseihin voi kuulua myös se, että alkuperäiset suunnitelmat menevät uusiksi, kun esitysoikeuksia ei saadakaan. Ei haittaa. Nyt syntyi sitten jotain muuta.  Böhmin ja Niemen leikittely idean äärellä on kiintoisaa katsottavaa. Nautin tästä vapaudesta. Esitys ei hirttäydy mihinkään, se saa rauhassa hyppelehtiä. Sitä kannattelee keveys ja ilo, ei ryppyotsainen taiteen tekemisen maailmantuska. Ajattelen vasikoiden kirmailevaa iloa laitumella.