Mitä kohtasin prototyyppisessä esitysluonnoksessa tulevaisuudesta?
Kokoteatterin tilassa on useita viherkasveja, keskellä lattiaa esineitä, työkaluja, varhaista teknologiaamme kivi, vasara, maissi (varhainen teknologisen kesyttämisen tulos) pyörä…silmälasit, kännykkä ja näitä esineitä rajaamassa laitepöydät ja taustaseinä on jättimäistä projisointipintaa. Pitkin teosta pinnalle tulee entä jos -tyyppisiä kysymyksenasetteluja ja väittämiä ihmisen määrittelyvallan horjutuksesta, teknologian ja tulevaisuuden suhteista, ihmisruumiista, vallasta.
Esiintyjä-tanssija Elina Hauta-aho asettelee hellästi sensoreita kasvien lehdille. Esitystila täyttyy kumisevasta, rahisevasta, kilisevistä, pulputtavista, sykkivistä, pumppaavista äänistä ja takaseinä kasvien visuaalisista transformaatiosta, alati uusista hajoavista, vajoavista, räjähtävistä tai kutistuvista muodoista. Hauta-aho asettelee sensoreita sitten myös omalle vartalolleen.
Sensorit on asetettu myös kiveen. Jokainen meistä saa tunnusteltavakseen ja leikitelläkseen tämän sensorikiven, joka tuntuukin elolliselta. Kivi reagoi, sitä tunnustelemalla, heiluttamalla, liikkeen suuntaa ja nopeutta vaihtelemalla jokainen meistä saa aikaan erilaista äänen ja liikkuvan kuvan yhdistelmiä. Näissä kokeiluissa ihminen, elolliset ja elottomat materiaalit ja teknologia nivoutuvat yhteen. Olen kokeellisen alati muuttuvan kuvan ja äänen äärellä, kanssaluojana.
Osallistumme Joy workoutiin Hauta-ahon kypärään, valomiekkaan ja sensorein sonnustautuneen scifihahmon avustamana. Tavoitteena on liikesarjan avulla maksimoida ilon tunteita. Sensorit mittaavat endorfiinin, dopamiinin tuotantoa ja unen laadun mittausta. Koko yleisö ojentelee käsiä, heiluu puolelta toiselle, pomppii, pyörittää käsiä. Iloliikkeitä, myönteisiä tunteita, mielialan kohentajia. Projisointipinnalle ilmestyy iloscore 98 %, uniscore 95 %, meitä kehotetaan iloitsemaan loppuelämästä.
Tanssijahahmo suorittaa lattialla olevien tavaroiden kanssa rituaalinomaista meditaatiota, polvistuu, kunkin esineen tilaa, luo yhteyden esineisiin. Tässä rituaalissa jokaiselle esineelle rakentuu omanlaisensa teknologinen toimijuus. Ihmisen historia on teknologian, erilaisten työkalujen ja apuvälineiden yhteen kytkeytymistä paljon syvemmässä mielessä kuin olin ajatellut.
Tulevaisuuden utopiat ja dystopiat? Miten oikeastaan kaikessa siinä, mitä ihminen on tehnyt teknologia on kaikkivoivan hävittävän ja tuhoavan ihmisen väline, jolla esimerkiksi luontoa on loputtomiin käytetty hyväksi.
Kentauri2050ssä me liitymme teknouskonnon palvelijoiksi Singularity Song – virttä posthumanistiselle aikakaudelle. Me kumarramme konejumalaa. Chat GPT on tehnyt hymnin tai virren. Valkokangas täyttyy AI:n tekemistä uskonnollisista symboleista ja teknologisia edistysaskeleita tehneistä tutkijoista tai heidän tutkimustuloksistaan. Siellä on Marie Curie, J. Robert Oppenheimer, Steve Jobs, siellä on Dolly-lammas, en muista/tiedä oliko siellä Ada Lovelacea, Alan Turingia, George Devolia, Joseph Engelbergeriä, Mark Zuckenbergia…
Mitä teos sai miettimään?
Esityksen jälkeen jäin miettimään sensoriteknologian, tekoälyn erilaisia mahdollisuuksia ja tulevaisuuskuvia. Mietin itseäni yksinelävänä vanhuksena hyödyntämässä terveysteknologiaa, miten minua tullaan diagnosoimaan, onko olemassa jokin aivokäyttöliittymää, joka mittaa terveydentilaani reaaliajassa. Ja ehkä minut kansalaisena pakotetaan iloliikkeisiin, minua kontrolloidaan suoritanko kansalaisvelvollisuuteni ja jos en, niin sitten on turha hyvinvointikeskuksesta saada palveluja.
Homo Technologicus viittaa ihmiseen, josta on tullut erottamaton teknologiasta. Mietin, mitä robotiikka ja tekoäly meille tekevät. Mitä me olemme tuntoisina affektiivisina aistiolentoina, miten me viestimme? Jos/kun Homo Sapiensista tulee yhä enemmän posthumanistinen Homo Technologicus, niin millaisia poliittisia, moraalisia ja eettisiä kysymyksiä siitä syntyy? Ihmiskehoon on jo tunkeutunut teknologiaa sydämentahdistimina tai lonkkaproteeseina. Emme me tätä kyseenalaista. Mutta missä ovat rajat. Millaisia bio- ja teknoeettisiä kysymyksiä syntyy, kun ihmistä tehostetaan ja teknologisesti parannellaan edelleen. Millainen on tuo homo Technologicus. Kevin Warwick on tehnyt kokeita, on käden hermokirurgisella istutuksella liittänyt hermostonsa tietokoneeseen arvioidakseen vammaisten käyttöön tarkoitettua teknologiaa. Missä menevät etiikan rajat. Warwick on kirjoituksissaan pohtinut Homo Technologicuksen uhkia ja mahdollisuuksia.
Kentauri2050 sai minut jälkikäteen miettimään sitäkin, mennään tulevaisuuteen kansalaiset ja demokratia edellä, mennäänkö teknologia edellä, mennäänkö pääoma edellä. kenen ehdoilla ja mitä tarkoitusta varten.
Esseessään teknologian kysymystä pohtinut Heidegger kiteytti, ettei teknologia ole pelkästään väline vaan paljastamisen tapa (a way of revealing). Eikö juuri taide sovi näyttämään ja konkretisoimaan sitä, mitä teknologia paljastaa ja minkälaisiin ideologioihin ja maailman- ja todellisuuskuviin ja -kuvitelmiin se kehystyy.
Eivätkö juuri Kentauri2050n kaltaiset esitykset spekulatiivisena mielikuvitteluun perustuvana toimintana aivan samoin kuin tulevaisuudentutkimus osittain myös spekulatiivisena ja mielikuvitukseen perustuvana ole omimmillaan politisoimaan kysymyksiä, tuoda esiin vastakkainasettelut, teknologiaan liittyvät ristiriitaisuudet? Tällaiset esitykset osallistavat, tuovat esiin uusia näkökulmia ja vaihtoehtoisia ääniä niin ettei teknologiasta tulee vaihtoehdotonta politiikasta vapaata aluetta, tai ettei taiteesta tulee teknologista uskontoa, johon sokeasti uskotaan. Ne tuovat esiin sitä, mikä on mahdollista, mikä todennäköistä, mikä toivottavaa tai ei-toivuttavaa.
Mietin sitä, mitä esitysdramaturgisen ajattelun asiantuntijuus voisi tuoda mukanaan tällaiseen työskentelyyn.
Mitä tarvitaan?
Kentauri-hankkeen tekijät ovat työskennelleet pitkään yhdessä niin Kentaurissa kuin aiemmin, Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ovat tulevaisuudentutkija ja muusikko Auri Antinranta ja koreografi Iina Taijonlahti tehneet vuodesta 2018 (Human Robot. Moving Robot I ja II-teokset). Taijonlahti ja valo- ja videosuunnittelusta vastannut ja anturiteknologiasta valosuunnittelija Ilmari Pesonen ovat taiteen ja teknologian rajoja rikkovan Ekho Collectiven jäseniä. Kollektiivin jättimäisen Ahto-teoksen äärellä muistan Lahden Malvassa viettäneeni pitkän tovin ensin seuraamassa, miten museoon tulijoista tuli osa teosta ja teos eli kävijöiden tahdissa. Kävijöiden yksittäisen tai suuremman joukon liikkeen saivat tuon nestemäiseltä vaikuttavan olotilan jättimäisellä projektiopinnalla muuttamaan jatkuvasti olomuotoaan. Sitten oli pakko kokeilla, synnyttää omien liikkeiden suunnitella, vauhdilla, hypyillä pieni räjähdyksiä.
Kentauri2050n kaltaisten teosten edellytyksenä on tekijöiden pitkäkestoinen yhteistyö. Tarvitaan ymmärrystä tekemisen reunaehdoista ja edellytyksistä. Teos sai miettimään esittävien taiteiden jatkuvaa evoluutiota, uusia välimaastoja ja rajojen häilyntää tai rajattomuutta. Se sai miettimään laajenevaa taiteilija/tekijätoimijuutta, erilaisten taidemuotojen legitimiteettiä ja ylipäätänsä, kaikenlaisia taakkakuormittumia, puhtaanapitoyrityksiä, portinvartijuuksia. Kuinka kauan kestikään/kestääkään? ennen kuin esitystaiteen tekijät otettiin/otetaan osaksi kenttää. Toivottavasti nämä taiteen ja tutkimuksen alati uusien yhteen kietoutumien taistelu olemassaolon oikeutuksesta käy hieman nopeammin.
Teostiedot
Konsepti: Auri Antinranta & Iina Taijonlahti ja työryhmä
Koreografia: Iina Taijonlahti
Äänisuunnittelu: Auri Antinranta
Valo- ja videosuunnittelu: Ilmari Pesonen
Tanssi: Elina Hauta-aho