”OLEN YRITTÄNYT VIIKKOJA VUODEN KOKO ELÄMÄN AJAN PÄÄTTÄÄ

MITÄ SANOISIN TÄSTÄ AIHEESTA

JA MITEN SANOISIN SEN SIVISTYNEESTI”

(Arni Rajamäki, ALKU KESKIKOHTA LOPPU)

Ylläolevassa se on sanottu, Arni Rajamäen kirjoittaman ja ohjaaman teoksen, lukudraaman  ALKU KESKIKOHTA LOPPU ydin. Juuri tuolla typografialla, kapitaaleilla kirjoitettuna. Pidätetystä raivosta, turhaumasta ja väsymyksestä on kyse. Teos on huimaa varjonyrkkeilyn dramaturgia. Käydään kamppailua ulkopuolelta tulevia näkymättömiä normituksia vastaan. Tekijä huojahtelee ja liikehtii itsensä kanssa. Samaa tekee teksti. Aluksi se epäröi,  kiertää kuin kissa kuumaa puuroa, tekee vastaliikkeitä taaksepäin ja sitten se antaa tuta.  

Aika on tuonut pitkiä viiveitä kirjoittamiseeni.

Arni Rajamäen kirjoittama ja ohjaama teos, lukudraama ALKU KESKIKOHTA LOPPU on sellainen, johon palaan monen kuukauden jälkeen. Haluan vaalia tätä teosta, en muistona vaan jonain, joka toivottavasti nähdään vielä.  Se huutaa ja vaatii uusia tulemisia, uusia näyttämöitä, uusia yleisöjä. Teos aivan liian ainutlaatuinen ja tärkeä tullakseen unohdetuksi. Se on teos, jonka teksti puhuu suunsa puhtaaksi. Se ei poseeraa, ei performoi. Se on raakaa tekstiä, jossa ruumis puhuu.

Näin teoksen Vapaan taiteen tilassa marraskuussa. Seinälle kiinnitetyistä papereista luin ensimmäiset ohjeet. Tulen olemaan lukudraamassa, joka on puhe/esitys. jossa näyttelijä esittää näytelmätekstin yleisölle nähden sen itsekin ensimmäistä kertaa. Joka esityskerralla tekstin lukee eri näyttelijä. Näkemässäni esityksessä näyttelijänä on Anna-Sofia Tuominen.

Luen myös varoituksen sisällöstä. Teksti sisältää ”voimakasta kielenkäyttöä, ihmisiä nimitetään ”tyhmiksi ja idiooteiksi, mainintoja seksistä ja transitiosta. Luen lisäksi, että voin halutessani poistua esitystilasta.

Penkillä minua odotti käsiohjelma jossa on parenteeseja/muistiinpanoja. Mestariteoksen sijaan tekijä voisi tehdä kamalan tekeleen ja alisuorittaa kaikessa missä voi. Kirjoitettuna kapitaaleilla.  Luen normatiivisen käsityöläisdramaturgian ohjastuksia siitä, mitä hyvässä kohtauksessa täytyy olla. Ulkoa tulevia ohjeita seuraa heti perään kysymys siitä, mikä on muutos ja riittääkö muutokseksi se, että vain istuu ja JOTAIN ON ehkä muuttunut. Tekijä kysyy mielestään tärkeän kysymyksen: ”onko taiteilijan  aloitettava käsittelemällä ulkopuolisuutensa ennen kuin voi mennä muihin asioihin?” Ja heti perään seuraa vastaus: EN HALUA KÄSITELLÄ,  ja vielä varmuudeksi  lisäisku: KÄSITELKÄÄ ITSE OMA TYHMYYTENNE.

Teos alkaa pianistin konsertilla. Pianisti saapuu, kuten kuka tahansa konserttipianisti (mies) lakeerikenkiä myöten, mustassa puvussaan, kumartaa.  Pianistin soittimena on kämänen huojuva sähkösoitin, ei mitään Steinway-flyygeliä. Pianisti keskeyttää Griegin A-mollikonsertin soittonsa ja laittaa syntikkabiitit soimaan. Cool, Grieg meets syntikkabiitit. Vähän alkuiskuja.

Sitten lukudraamaan. Istuintemme taakse heijastuu yksi kerrallaan tekstidioja näyttelijän luettavaksi. Tekstiä, jonka sisällöstä näyttelijällä ei ole aavistustakaan. Näyttelijä ei tiedä, mitä tuleman pitää, mitä seuraava teksti tuo tullessaan. Myös me katsojat saamme nähdä tekstin näyttämölle heijastettuna. Tämän dramaturgian sommittelu ja kuljetus on sellainen, että jokainen ikinen dia merkitsee.

Jokaisella tyhjällä valkoisella alueella, tyhjillä valkoisilla dioilla,  typografialla,  kirjainten koolla, lihavoinnilla, alleviivauksilla, huuto- ja kysymysmerkeillä, asettelulla dialle on väliä.

”Olen yrittänyt”  – ajatus toistuu. ”Olen yrittänyt” – taukoa, hiljaisuutta, teksti saattaa odotukseen. Mistä tekijä nyt haluaa sanoa? Ja  miksi vaateena tulisi olla ”sivistynyt , hillitty ja uskottavuus, rakentavuudetta” Miksi tekijä ei saisi vaikuttaa uhrilta tai pelastajalta?  

Tämä on keston, epävarmuuden ja  väsymyksen dramaturgiaa. Tekstidiojen sanojen välissä on paljon tyhjää,  ajattelu etenee pätkittäin. Ei ajattelun katkokävelynä, ei niin, että yhteydet olisivat poikki vaan niin kuin ajattelu ja kieli, joka on tulemisen tilassa, kun ajatusta tuotetaan sensuroimattomassa prosessissa. Missä olisin kohdannut tällaista pakkomielteisen ja raivokkaan tulemisen tilassa olevaa kieltä.  –  Thomas Bernhardilla. Kenellä muulla? Missä?

Teksti on kovaa kuunneltavaa ja luettavaa, kieli tulee omaan lihaan vailla ajattelun ja kielen puleerausta. Rajamäen huumori on nihilististä. Se aiheuttaa hyvää epämukavuutta. Se leikittelee anakronismeilla. Se ei ole todellisuuden varmuuskopiointia. Teksti on koko ajan itsestään tietoinen ja tietoinen myös kaikesta siitä, miten draamaa ja maailmaa on aiemmin rakennettu.

ALKU KESKIKOHTA LOPUN dramaturgia on metaa samaan aikaan, kun se tykittää tajunnanvirtaa ja seuraa ajattelun katkonaista virtaa, jossa lauseet eivät ole siisti toistensa perässä. Teksti toistaa ja junnaa paikallaan, kiertyy alkuun ja kiihdyttää itseään täyteen aggressioon. Toisaalla se sitten pidättelee ja rakentaa jännitettä. Tämän tekstin ääni toden totta kuuluu. Epäselväksi ei jää se, kuka tässä on äänessä.  Koska näyttelijä lukee tekstiä nyt-hetkessä yhtä tietämättömänä kuin me katsojat siitä, mihin teksti liikkuu, olemme yhteisessä ei-tietämisen tilassa ja äänivalta on dramaturgilla. Tekstuaalisella tasolla näemme kirjoittajan epäröinnin. Näyttelijä näyttämön fiktiivisessä todellisuudessa epäröi samalla tavoin, koska ei tiedä, mihin ajatus seuraavaksi kulkee.

ALKU KESKIKOHTA LOPPU on sukupuolibinariteettien vastustusta tilanteessa, jossa ylivertainen itsetyytyväinen heterotodellisuus ja -toksisuus kaikkine ristiriitaisuuksien  tulee liiskanneeksi kärpäslätkällään tai tönäisseeksi  kumoon –  oho, sattuiko, ja jatkaa matkaansa.

Arni Rajamäen teos on taiturimaista ulosoksentamista tilanteessa, jossa heterot rehottavat kuin mitkäkin rikkakasvit vieden elintilaa muilta, niin kuin teksti asian ilmaisee.  Tässä on ei-binaari huutavan ääni korvessa,  väsyneen ääni sängyssä.  Tämä minä on fatalisti.  Syvästi alistuneena minä tekee viimeisen yrityksen KOROTTAA ÄÄNTÄÄN.

Näyttämön taustalla on punainen näyttämöverho viittaamassa teatterin ja draaman traditioon. Punainen vaate, jota vastaan taistellaan kielen raivolla tulemisen tilassa. Dramaturgian ruumis puhuu.