En tiedä itkeäkö vai nauraa, niin tunnistettavia ja omalle iholle tulevia ovat Samuli Niittymäen ja Kaija Küttnerin Bouvard ja Pécuchet yrityksissään saada tolkkua maailmasta, jossa hallitsemattomuus on hallitsevin tunne. Mainio löytö Flauberin teos, jota en ollut lukenut. Ajankohtainen juuri nyt, kun korona vielä lisää lamaannuksen tunnetta.

Bouvardin ja Pécuchet´n,  kahden puhtaaksikirjoittajan, ensyklopedistinen hanke saa päällekirjoituksessa (dramatisointi ja ohjaus Tuomas Rinta-Panttila) uusia ulottuvuuksia. Esitys leikittelee Flaubertin fiktiivisessä todellisuudessa, Samuli Niittymäen ja Katja Küttnerin henkilökohtaisissa tuntemuksissa. Umpiväsymys on läsnä. Oleminen pilkkoutuu osiin ja päätöksiä pitäisi tehdä lapsen hanskojen valinnasta Harawayhin ja postkolonialismiin, jotta tuntisi pärjäävänsä.

Metadramaturgia ja -esitys voisi tuottaa epämukavaa myötähäpeää, mutta ei nyt. Yksinkertaisesti siitä syystä, että näyttelijät pystyvät välittämään henkilökohtaisuuden ja oikean ihmisen tunnon.

Näyttelijöiden erilaista energiaa, keveää liikkuvuutta ja pakotonta olemista on nautinto seurata. Puhe soljuu ja katkeaa välillä vain siihen, miten joku (näyttelijäharjoittelija Rebekka Palanne) kantaa epämääräistä kamaa näyttämön esiripun taakse ja näyttämön takaa kuuluvaan kolinaan. Tai kun muusikko (Anssi Kinnunen) marssii tilaan.

Siinä missä Bouvard ja Pécuchet hankkivat perinnön turvin maatilan ensyklopedistiselle työlleen, vuokraavat näyttelijät apurahallaan teatterin toteuttaakseen maailmanhaltuunottoprojektiaan – pitkällisen ja epätoivoisen etsintäprosessin jälkeen Teatteri Takomossa. Tässä fiktiossa pakkorakoinen teatteri säästää tuotantorahoja, tekee päällekkäisbuukkausvarauksia. Treenitila on vuokrattu myös rumpalille. Näyttelijät –  ”kaksi harmitonta imbesilliä” –voivat nyt yrittää selviytyä parhaansa mukaan.

Esitys leikittelee ajan ja keston ulottuvuudella – jotain tulee tapahtumaan, mitä tapahtuu esiripun toisella puolella, jolta kantautuu kolinaa ja kilinää. Puolivälissä verhot avataan ja niiden takaa paljastuu tila, jossa tutkimuksen on määrä tapahtua. Siellä komeilee kattokruunu, näyttelijäharjoittelijan kokoama tramboliini ja rumpali settinsä kanssa. Tuhoon tuomittu tutkimus voi alkaa. Rebekka Palanteella on Flaubertin kertojan ääni. Esitys kohoaa maaniseen kakofoniakliimaksiinsa Aleksi Kinnusen rumpujen ja kaiken muun äänen pauhuna. Sen keskeltä tykittää Rebekka Palanne hurjaa Flaubert-monologia. Ja sitten kaikki on miltei ohitse. Kuin ihmiskone pysähtyisi. Ainakin näyttelijöillä on ulospääsy tästä oravanpyörästä.

Esitys sivuaa myös näyttelemistä. Näyttelijäkin on usein vain pelkkä jäljentäjä puhtaaksikirjoittajien tapaan, kuten Samuli Niittymäki toteaa. Mitä näyttelijän ammattitaidon kehittymiselle silloin tapahtuu? Mutta eipä nyt ole jäljentäjän ongelmaa tässä esityksessä!

Bouvard´n ja Pécuchet´n näyttelijöiden pohdiskelujen äärellä olo toi mieleen Louis Mallen elokuvan Ilta Andrén kanssa katsomiskokemuksen. Elokuva seurasi kahden teatteri-ihmisen keskustelua ravintolassa yhteisen aterian äärellä. Dialogi  vain soljui ja siinä sivussa käsiteltiin elämässä olemisen perimmäisiä kysymyksiä, omia elämänvalintoja ja arvoja. Ihmeellistä. Nyt lähes 40 vuotta myöhemmin Bouvard ja Pécuchet ja ihmisten yritys ymmärtää elämäänsä ja tekemistään. Maailma on paljon monimutkaisempi, niin myös taiteen tekeminen.