Mitä katson – mitä näen, mitä en näe? Sonya Lindforsin ja työryhmän camouflage on mennyt, mutta sen pitkäkestoinen syväajankohtaisuus jatkuu.  Vuoropuhelua rodullistetuista todellisuuksista ja minun/meidän valkoisten omien tottumusten uudelleenkalibrointia tarvitaan. Dekolonisaatio ulottuu myös ajatteluun. camouflage on yksi askel poisoppimista siitä, mihin kaikkeen olemme kietoutuneita.

Tässä syy kirjoittaa. Yritän sanoittaa sitä, millaisia asioita esitys auttoi minua, valkoista ihmistä, ymmärtämään, kun se käänsi mustan ja valkoisen asetelmia ja leikitteli niillä.  camouflagen esiintyjät Esete sutinen, Julian Owusu, Johanna Karlberg, Riikka Lakea ja Sonya Lindfors eivät esityssormi ja -ruumis ojossa takoneet katsojankallooni asioita. Ehei, camouflage toimii syvemmillä ulottuvuuksilla.

Afrofuturistinen Cosmic Latte  tarjosi joitain vuosia sitten radikaalia tulevaisuusutopiaa rodullistetusta todellisuudesta. Lindforsin trilogian kolmannessa osassa ruskeat kehot ja (valkoinen keho) esityksellistivät ja ruumiillistivat vaihtoehtoisia olemisen tapoja ja tulevaisuusutopiaa. Olimme vuodessa 3018, ja synnyttiin ikään kuin uudelleen vapaina olemaan sitä, mitä ollaan.  

camouflage tarjoaa vielä radikaalimman näkökulman kääntäessään asetelmat ja valtasuhteet ympäri.  Se saa näkemään, miten valkoisuus on se merkitsemätön kategoria, jota emme näe. camouflage epäluonnollistaa valkoisuuden ja samalla riisuu sen voiman.

Avoin ja assosiatiivinen camouflage on runsaudensarvi, joka on imenyt itseensä paljon. Se koukutti soundeillaan. Muistan, miten Cosmic Latten jälkeen oleskelin Sun Ran musiikissa. camouflage on polyfoninen paratiisi (kiitos Jussi Matikainen ja Tony Sikström!) jamaikalaista reggaeta Dawn Penn You Don´t Love Me; Angolassa syntyneen DJ Nigga Fox – Um Ano, Miles Davisin ääniraitaa Générique Louis Mallen esikoiselokuvaan Hissillä mestauslavalle ” afroamerikkalaista doowopia The Flamingos I only Have Eyes on You (Dames); Alice Coltranen Galaxy in Turiya. Se täyttää meidät eri aikakausien rodullistetuilla soundeilla.  

Mustassa näyttämötilassa valkoinen neliö näyttämönä. Malevitsin musta neliö negatiivina. Kun tulen, tila täynnä soundia, sitten hiljaisuus. Vähitellen hitaasti, hitaasti kestäen musta tanssija raahautuu mustan jättiläiskokoisen naamion suojassa näkymättömyydessä diagonaalisesti näyttämön halki. Siellä vaeltaa toinen tanssija kietoutuneena valtaisaan kankaaseen, kolmas valtaisan mustan harsohatun peitossa. Näen erilaisten tanssiliikkeiden tapailua, keskustelua, musta vanhempi kysyy mustalta lapseltaan, mitä siellä Taideyliopistossa oikein opetetaan, ruskea haastattelijahahmo osallista kuvitteellisia yleisön jäseniä, valkoisia katsojia kertomaan, mitä nämä näkevät. Eläinhahmoisia ihmisiä. Näen valkoisten tanssijoiden keskinäistä tanssikamppailua, miltei väkivaltaista raivoa. Näen miten tanssijat astuvat valkoisen neliön ylitse näyttämötilan mustuuteen. 

Teoksella on afrofuturistinen polyfoninen supermittakaava. Se levittäytyy valtaisana äänellisenä universumina, johon sekoittuvat useat äänet. Se on musiikkisoundien ja maailmojen ja mustien ja toisaalta valkoisten ruumiiden erilaisten liikkeiden kudos, joka vastustaa värisokeuden kaapuun piiloutuvaa yhteisyyttä, samanlaisuutta.

Esitys näyttää suhteita, se alleviivaa väriä, POC, eriytyisyyttä. Kuulen sanoja fictions and frictions, kuulen ajatuksen horisontin kaareutumisesta. Kuulen lauseen” I´ll take care of my own identity”.   Tässä teoksessa äänet, liikkeet, ihmiset tuntuvat liukuvan toistensa sisään ja toisistaan ulos kuin ihmisrihmastona tai ruumis-liike-ääni-valo-kudelmana, jossa kaikki kiinnittyy kaikkeen.   

Miten horisontti kaareutuu? Minulle yksi merkittävä kohtaus on tanssijoiden muodostama liikkeessä oleva diagonaali ja valojen syke. Tuo viiva ja tanssivat kehot viivalla tuntuvat liikkuvan. Tanssijoiden ruumiista muodostuu jatkuvassa liikkeessä olevia varjoja. Ruumiita ja varjoja on vaikea erottaa toisistaan. Mustaa ja valkoista.

Martiniquelainen runoilija, kirjailija ja teoreetikko Eduard Glissant (1928–2011) oli yksi merkittävimmistä postkolonialistista afrokaribialaisista ja frankofonisen maailman ajattelijoista.

Teoksessaan Poetics of Relation Glissant kirjoittaa reunoista ja rajoista, jotka läpäisevät liikettä. Rajojen ei tulisi estää liikkuvuutta, ei maahanmuuttoa tai maastamuuttoa.  Maailma on suhteessa toisiin. Suhteiden politiikan keskeisenä ajatuksena on oikeus läpinäkymättömyyteen tai läpikuultavuuteen, sameuteen ja vaikeaselkoisuuteen.  Glissant kirjoittaa oikeudesta läpinäkymättömyyteen.

Se, että ymmärrämme eroja ja toiseutta, ei tarkoita läpinäkyvyyttä vaan sitä, että hyväksymme oman hämmennyksemme ja ymmärtämättömyytemme.

Camouflage esityksellistää Glissantin ajatuksen. Se pyytää meitä katsomaan eroja uudella tavoin ja harjoittamaan lempeästi hämmennystä. Yhdessä elämisen lähtökohta on hämmennys. Läpinäkymättömyydestä syntyy uusia totuuksia ja todellisuuksia. Me emme itsestään selvästi ylitä ja ymmärrä kulttuurieroa. Meidät valkoiset eurooppalaiset on valistuksen rationaliteetin kasvattamina saatu uskomaan järkeilyn ja universaalien totuuksien läpinäkyvyyteen ja eroja normalisoivaan ajatteluun.  Glissant ”maailmallisuudessaan” haluaa meidän katsovan eroja uudella tavoin kuten camouflagekin.

Glissantin ajatus oikeudesta läpinäkymättömyyteen on syvästi postkolonialistinen, poliittinen ja eettinen. Kuten Glissant tavoittelee runoudellaan läpinäkyvyyttä, niin tekee myös camouflage – se ilmenee moninaisina liikkeinä ja prosesseina. Se, mitä näemme, mitä kuulemme esityksessä, millaisia identiteettiä ja ruumiita katsomme, ei ole palautettavissa johonkin yhteen olemukseen. Teos tuottaa jatkuvaa polyfoniaa, moniäänisyyttä, moniliikettä, merkitysten moneutta. Me elämme heterogeenisessa kaaosmaailmassa (chaos-monde, Glissant).

camouflage on kuin Glissantin kirjoitukset.

camouflage lisää planetaariseen todellisuuteemme uusia ääniä, uusia ruumiita, kokemuksia, soundeja ja tuntemuksia. Se avaa maailmoja, dekolonialisoi suljettuja ja avoimia tiloja, välttää kaksijakoisuutta. Se harjoittaa esityksellistä scattailua. Se irtoaa kevyesti jo esitetystä, siirtyy uusille leveleille ja uusiin ilmaisuihin. Vähän kuin karkailevaa ilmapalloa tavoittelisi, silloin kun ei pidä sitä siivosti narussa. 

Esitys laittoi minut koville pohtimaan toisen, erilaisen, muukalaisen tai tutun katsomista, peittymistä, läpinäkymättömyyttä tuttuuden ja kesyttämisen kautta, mitä colourblindness itse asiassa on. Meillä on taipumus kesyttää sitä, mikä on meille vierasta tai tuntematonta, olipa sitten kyse ihmisistä, ajattelusta, ideoista tai tilanteista. camouflage tuuppii meitä oleilemaan kesyttämättömässä läpinäkymättömyyden hämmennyksessä, pelotta ja nauttien. Sen sijaan, että erottelemme, syrjimme, hylkäämme ja suljemme ovia.

Teos sai ajattelemaan piilotettua rasismia, joka on naamioitua ja hienovaraista. Se sai ajattelemaan naamiointia, joka on myös katoamista ja jäljittelyä.

Ei ole mikään ihme, että läpinäkymättömyys on myös kaikenlaisen feministisen ja queer-poliittisen ajattelun hedelmällinen kehys.

Lähteitä:

Britton, Celia (1999): Edouard Glissant and Postcolonial Theory: Strategies of Language and Resistance. Charlottesville & London: University Press of Virginia.

Diawara, Manthia (2015): Édouard Glissant´s Worldmentality: An Introduction to one world in relation.  

Glissant, Edouard (1997, alk. 1990) Poetics of Relation. Ann Arbor: The University of Michigan Press.

Zazzarino, Maria Anna (2018): The Unpolished Diamond – the Utopian Dimension of Glissant´s  Poetics of Relation.