Mad Housen ohjelmistoon kuului tanskalaisen Fix+Foxyn Avatar Me. Zoom-alusta oli se digitaalinen näyttämö, joka vei minut Etelä-Afrikkaan elämään 30-vuotiaan Johannesburgissa asuvan nuoren mustan naisen elämää.
Yhdistyin teatteriryhmä Fix+Foxyn ihmiseen Kööpenhaminassa, siirryin odotushuoneeseen ja sitten olinkin jo tapaamassa Avatartani, en yhtään tiedä, ketä. Kommunikoin mikrofonin välityksellä, kamerani on poissa päältä koko esityksen ajan.
Minusta tulee hetkiseksi kokeva ja kokemusta välittävä olento, joka asettaudun kuvittelemaan toisen ihmisen elämää. Ruudulta välittyy kuva, ruudun toisella puolella toisessa maailmassa elävän ihmisen kädet ja paljaat jalkani. Katson niitä, kuulostelen itseäni, mitä kädet minulle ehdottavat, miten ne minuun vaikuttavat, ne ovat nyt minun käteni. Zoomin kautta välittyneet valokuvat, koti, kodin ikkunasta avautuva maisema synnyttävät tuntemuksia, kuvittelen. Ei tarvita hifi-teknologiaa, ei mitään keinotekoista kolmiulotteista virtuaalimaailmaa. Minulla on rauha olla toisen elämän äärellä tällä yksinkertaisella alustalla, todellisuudessa.
Ääni tekee hienovaraisia avauksia, hän näyttää minusta ja perheestäni otettuja valokuvia. Olen pieni musta tyttö. Saan toisen valokuvan, jossa olen 7 vuotias yhdessä isomman sisareni kanssa. Kuvassa katson ilkikurisen ylpeästi kameraan. Kerron äidin ompelemasta kauniista pyhämekosta, josta olen ylpeä. Jokin laittaa minut ajattelemaan, että olen perheeni kuopus, saan kuvan perheestäni, sisaruksista yhdessä äidin kanssa. Isä on kuollut, vai minäkö vain kuvittelen näin. Puhun sisaruksistani, suhteestani heihin. Olen se perheen esiintyjä, niin kertoo keskustelukumppanini. Meille uskonto on hyvin tärkeä osa elämäämme. Sitten olen jo aikuinen. Voin valita, haluanko nähdä hääpukuni vai videokatkelman häistäni. Elän uudelleen häät, muistan, miten kuljin pitkin käytävää ja miten tuleva mieheni odotti minua ja koko suku oli iloisena läsnä. Juttelijakumppanini muistuttaa minua siitä, miten hääpuku, puku meni uusiksi vähän ennen häitä. Mitä oikein tapahtui, hän kysyy. Kerron siitä, miten oli jo tukevasti raskaana, vatsa pömpötti, ei se enää mahtunut päälle. Katselen kotiani, kamera kiertää huoneessa ja näen maiseman ulos, toinen talon, maistelen biltongia.
Teoksesta aukeaa kokemusmaisema sukupuoleen perustuvaan väkivaltaan Etelä-Afrikasta. Naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan määrän on Etelä-Afrikassa maailman korkeimpia. Sen vuoksi en juuri kävele, menen kaikkialle autolle. Haluamme muuttaa turvallisemmalle alueelle. Tulemme jakaneeksi ajatuksia politiikasta ja siitä, mitä on olla musta nainen. Enää ei huvitakaan lähteä syömään suklaajäätelöä. Palaamme sisälle. Lohduttaudun ja rauhoitun. Sivelen isoksi kasvanutta vatsaani, jonka sisällä kasvaa pieni poika, ääni laulaa syntymässä olevassa lapselleni Thula thul, thula baba thula sana; tapailen tätä zulun- tai ehkä zhosankielistä laulua. Kirjoitan myös kirjeen – sille minulle, joka elää ja synnyttää pian pojan; kirjoitan rohkeudesta ja rakkaudesta, myös lannistumattomuudesta ja kamppailusta. Välitän muutamia lauseita tervehdykseksi.
Miten hyvin teoksessa on määritelty ja rakennettu meidän kahden, näyttelijän ja minun kanssakumppanuus ja ennen kaikkea kanssakumppanuus poissaolevan toisen kanssa. Kuulen esiintyjän äänen ja näen vain sen, mihin kamera rajaa poissaolevan toisen, avatareni todellisuuden: käsiin, jalkoihin, valokuviin, kotiin, häävideoon, biltongiin, kenkiin, pihaan, autoon, vastapäiseen taloon, odottavan äidin/minun vatsaan. Mutta ohitse ja ylitse eteläafrikkalaiseen yhteen todellisuuteen, naisten kokemaan väkivaltaan.
Tämä zoom-alustan digitaaliselle näyttämölle tehty esityskonsepti on perinpohjin mietitty. Koskettava on se hetki, jolloin laitan kamerani päälle ja näemme toistemme kasvot, näyttelijä Lillian Tshabalala välittäjänä ja minä, liki 70-vuotias, joka voisin olla Lillianin äiti tai elämäni naisen äiti. Lillianin avustamana kuvittelen hetkiseksi tavoittaneeni välähdyksen minulle vieraasta todellisuudesta. Jälkikäteen etsin tietoa GBV:stä (gender based violence) tyttöihin ja naisiin kohdistuvasta sukupuolittuneesta väkivallasta Etelä-Afrikassa.
Miten tässä teoksessa minän kokijan ja katsotun suhde järjestyy ?- Kyse on ennen kaikkea aistimisesta ja kokemisesta, ei niinkään katsomisesta, vaikka kaikki tapahtuukin nyt näkö- ja kuuloaistin kautta. Istun kotosalla, läppärin ruudun ääressä turvallisesti enkä tiedä, mitä kohtaan. Juuri tästä tietämättömyyden tilasta aukeaa koko kuvitteluani aktivoiva osallisuuteni ja vastuullisuuteni toista kohtaan. Tämä esitysmuoto laajentaa sosiaalis-poliittista potentiaalia, kun se altistaa kokevan kehoni toisen kuvittelulle.
Minua viehättää tämän teoksen kotikutoinen muoto. Tässä on simppeli ja tuttu teknologia, tuo meidän zoom, joka nyt mahdollistaa kohtaamisen (näyttelijän mahdollistama kohtaaminen) ja asettautumiseni poissaolevan henkilön – radikaalisti toisen – asemaan, elämään hänenä. Yhteisen näyttämömme tilassa koen olevani kontrollin ulottumattomissa ja ennakoimattomuudessa. Sattumanvaraisuuden ja ennakoimattomuuden dramaturgia – se tässä ja nyt – syntyy vain ja ainoastaan siitä, mitä valokuvat, koti, kodin lähiympäristö herättävät, mitä näen ja koen ja näyttelijän hienovaraisen herkistä ehdotuksista.
Vuorovaikutuksessa kokemalla, kuvittelemalla ja jakamalla oppii, myötätuntoistuu ja ymmärtää hetkisesti vähän enemmän. Meillä on tämä hetki, 45 minuuttia, levollisesti yhdessä niin kuin elämästä. Zoom-alusta on näyttämömme, digitaalinen tila, josta minulla on oma vastuuni. Avatar me laajentaa oman kokemukseni piiriä. Se tekee sitä, mitä kriittinen taide voi tehdä.
Intiimi kahdenvälinen teos Avatar me tuottaa kokemuksen läsnäolosta. Dialogisena tapahtumana se avaa toisia todellisuuksia fyysisesti ja sosiaalisesti kaukana minusta. Esitysmuoto on ekologinen. Kukaan ei matkusta fyysisesti minnekään.
Tanskalainen teatteriryhmä Fix+Foxy on etsiytynyt erilaisten marginalisoitujen ja yhteiskunnasta vieraantuneiden ryhmien äärelle ja kehittänyt uusia tapoja sitouttaa katsojia ennakkoluulottomiksi osallisiksi tarkastelemaan ympärillä olevaa maailmaa, erilaisia yhteiskunnallisia todellisuuksia. Fix+Foxyn erilaisilla näyttämöillä kuullaan ihmisiä, joiden kokemuksesta tiedämme tuskin mitään, mutta joista meillä on kosolti ennakkoluulojen täyttämiä mielipiteitä ja näkemyksiä. Ryhmän johtaja on Tue Biering. Hän on Rocky –Looserin paluu teoksen käsikirjoittaja ja ohjaaja. Rockynhan esitti Viiruksessa Martin Bahne ja teoksen ohjasi Bieringin konseptin pohjalta Jussi Sorjanen. Nyt tuo teos on Viiruksessa suomeksi. Rocky on siis palannut.
