Millaista näyttämötodellisuutta syntyy, kun jokin tuntematon kiertää omassa ruumiissa eikä olosuhteelle mahda mitään?
Rajaan omavaltaisesti näkökulmaani Masi Tiitan, Kreeta Salmisen ja Ö p:n (Örtsis pörtsis?, Samuli Niittymäen) Dilemmasta Nykyesityksen näyttämöllä Pasilassa. Minua kiehtoi kahden vahvan, omaenergisen esiintyjän tapa olla hetkessä näyttämön todellisuudessa ja hennon fiktiivisen olosuhteen turvissa. Millaista on ruumiintuntoinen affektiivinen vaihto, toisen impulsseihin vastaaminen, kun on vain minimalistinen jokapäiväinen dialogi, ja sanojen edessä/takana ruumiin liikkeet ja kaikki se, mistä vaietaan.
Teos alkaa esiintyjien dialogilla näyttämöesiripun takana. En näe heidän ruumiin kieltään, kuulen vain äänet, äänensävyt, äänen soinnin, tauot, avoimen epäröinnin, tauoissa, hiljaisuudessa. Luon mielikuvia tilanteesta, missä nämä ihmiset ovat, mitä heidän välillään on tapahtunut aiemmin, mihin tämä dialogi johtaa, mitä tapahtuu?
Esiintyjät ovat nyt tyhjässä näyttämöllä, liki sama dialogi toistuu. Oikeastaan mitään ei tapahdu, vaikka tapahtuu paljonkin. Arkista, pienien valintojen tekoa tai tekemättä jättämistä tai metafyysisessä, eksistentialistisia valintoja, maailmassa oloa, miten valitsen itseni, toisen, miten liityn toiseen. Mille vyöhykkeille itsestä toinen päästää tai toisen päästää. Esiintyjien paljaudesta ja tilanteen avonaisuudesta näyttämötilan suljetussa todellisuudessa aukeaa autio yksinäisyys.
Miten kaikki tämä näkyy esiintyjien ruumiissa? Kuuntelen dialogia, äänen sävyjä, hiljaisuuksia, huokauksia, empimistä. Katson liikettä, elehtimistä, aistin tempoa ja rytmiä. Katson, miten keskivartalo vääntelehtii, niskan ja kaulan pieniä käännehtimisiä, pään ja katse painuvat alas. Selkärangassa on kuin näkymätön elämänlanka, katson lantion liikettä, painon siirtoa, vähäistä kyyryyn menoa, pallean liikkeitä. Katson mikroliikkeitä. Katson raajoja. Aistin ruumiin ja mielen jännitteitä, tunteen tiloja. Ruumiilla on tunnemuisti. Aistin painoa rintalastassa, aistin vaikeutta hengittää. Mihin toisessa reagoi, minkälaiseen impulssiin toinen vastaa? Miten peilineuronit ja myötätuntoinen ymmärrys näkyvät ruumiissa? Miten toista tai itseä kannatellaan? Miten vuorot vaihtuvat? Ja samaan aikaan – mikä ihmisen sisällä kiemurtaa?
Dilemma peittää, ei paljasta, siksi se jättää katsojalleen vapauden tulkita aistimaansa. Välttelyn ja pakenemisen, oman reviirin varjelun, lähelle päästämisen, pois työntämisen ambivalenssia, itsesuojelumekanismeja, toiselle altistumista, toisesta vaikuttumista, myötätuntoisuutta. Kaksi näyttämöhahmoa kurkottaa toisiaan kohti. Välissä jokin joka on ollut. Halullista kurottautumista tai hidasta erontekoa.
Tässä vuoropuhelussa kaksi ihmistä kohtaa, kurkottavat kyllä toisiaan kohti ja samaan aikaan ovat jonkin näkymättömän langan yhteydessä toisiinsa ja toisen langan vetämänä pois yhteydestä. Teoksessa on yhtä aikaa määrittelemättömästi kaipausta ja janoa, itseriittoisuutta ja autonomiaa. Tilanne muuttuu, kun Kreeta Salmisen naishahmon olkapää- tai niskajumi, jota mieshahmo tarjoutuu hieromaan.
Dilemman maailmassa ihminen on vieras toinen myös itselleen. Ne vähäiset sanat, joita esiintyjät vaihtavat keskenään ja sanojen takana olevat tuntemukset tai se mitä ihmiset sanovat tekevänsä, eivät kuulukaan ihmiselle itselleen. Kumpikin on myös kuin itsensä tavoittamattomissa. Sanominen ja sanottu ovat kaukana toisistaan, sanotusta avautuu uusi maailma. Olemassaolo on sarja mekaanisia ja stereotyyppisiä pakotettuja toistoja. Dilemma on yhdeltä osaltaan julmaa toistoa. Sanat harhailevat, huojuvat ja kelluvat tyhjyydessä kuin ilmapallot. Niistä ei saa kiinni ja silti kaksi ihmistä kuin kuilun reunalla tarrautuu sanoihin. Tämä yritys pitää jostain kiinni tuottaa minulle katsojana hämmentävää lohtua ja samaan aikaan miltei turhautunutta hiljaista raivoa. Dilemma leikittelee ambivalenssilla.
Mietin Dilemman ruumiinsävyjä. Ei vain olkapää ole jumissa vaan ihmiset maailmassa ja suhteissaan. Tästä aukeaa äänetön eksistentiaalinen kauhu, maailma on väärä paikka. Samaa pohdiskelun teoksesta Teatteri Takomossa ja viime keväänä Nykyesityksen näyttämöllä esitetty Ami Karvosen ja Liike ja tyhjyys, jonka jälkijäristyksessä kirjoitin Kristevasta ja masennuksesta, masennuksen affektiivisista ulottuvuuksista.
Katson näitä kahta ihmistä näyttämön maailman avaruuden lohduttomassa yksinäisyydessä. Sanojen takaa aistin melankoliaa, surua, yritystä saavuttaa ehkä kadonnutta yhteyttä. Kahden ihmisen kommunikaatiota ja koko olemassaoloa luonnehtii elämisen ja olemassa olon hauraus. Kommunikaatiota ja yhdessä olemista tuntuu kannattelevan vain sinnikäs lannistumaton ja samalla vaivalloinen yhdessä pysyminen.
Jälkikäteen mietin, miten paljon katsojana projisoin omia tunteitani, muistoja vajoamisesta, epätoivoisesta kannattelusta, välttelystä. Tulkitsen teoksen maailmaa omien ruumismuistojeni kautta. Olin epäluotettava katsoja.
Olin juuri lukenut Harry Salmenniemen Varjotajunnan, jonka kanssa Dilemma resonoi. Salmenniemen romaanissa minä ajattelee tajuntaa, varjoa. Tuo minä tuntee levittäytyvänsä väärään suuntaan ja sen on mahdotonta ymmärtää paikkaansa maailmassa.
Jokaisella on juminsa ja ajalla on jumina. Globaalissa pohjoisessa yhä isompi osa ihmisistä on uupuneita ja masentuneita Dilemma kutsuu palaamaan tällaisiinkin kysymyksiin. Tarkoitan nyt yksilön suoritus- ja suoriutumiskykyyn nojaavaa yhteiskuntakäsitystä, affektiivista kapitalismia ja sitä miten masennus näyttäytyy yhteydessä nykyiseen poliittiseen ja taloudelliseen järjestykseen. Tämän poliittis-taloudellisen kehyksen henkilökohtaiseen ja yksilöön keskittyvä diskurssi jättää huomioimatta.
Kun palasin esityksestä lauantaina silmiin osui Jungle Juicen perustajan, kokoomuksen kansanedustajan Noora Fagerströmin haastattelu Iltalehdessä. Hän totesi menestymisen olevan ”asenteesta kiinni” ja miten ”olisi ymmärrettävää”, että menoleikkaukset osuisivat pienempituloisiin. Fagerström tuotti juuri sitä yksilökeskeistä selviytymisnarratiivia, yksilöllistä ”itsestä kiinni” selviytymistarinaa, jossa vastuu esimerkiksi masennuksesta, uupumuksesta, työttömyydestä jne. jne. sysätään yksilölle.
Juuri tätä asennetta käsittelee Dilemman käsiohjelmassa mainittu tanskalaisen Mikkel Krause Frantzenin kapitalisminen teos masennuksen psykopatologiasta Going Nowhere , Slow: The Aesthetics and Politics of Depression (2019). Masennus ei ole yksilön psykopatologiaa vaan poliittista taloutta, velkaiset, toimeentulonsa menettäneet köyhät, työttömät, sairaat ihmiset ovat todennäköisemmin masentuneita. Masennus liittyy aikaan ja tulevaisuudettomuuteen. Dilemma on teos myös ajassa jumissa olemisesta, yksi esimerkki masennuksen estetiikasta, sellainen kuin Franzenin teoksen teosesimerkit kuvaavat tai josta Bifo Berardi on kirjoittanut prekaarina mielentilana voimattomuuden ajassa.
Luottamus ja tyhjyys – minkä varassa elämässä ja näyttämöllä ollaan? Miten selviää olemassaolosta hengissä, missä on turva? Millaista on olla elossa ja olemassa olosuhteissa ja maailmassa, jossa on vieras itselleen, pääsemättömästi jumissa.
Esiintyjäruumiit ovat tuottavia, ne affektoituvat ja resonoivat toisiinsa, ne toimivat. Tällaista kahden esiintyjän instrumentin improvisatorista yhteissoittoa voi syntyä vain luottamuksesta. Sitä on miltei pelottavaa tai sietämätöntä katsoa.
Tunnen surua, koska en voikaan enää palata teokseen. Olisin halunnut havainnoida uudelleen ruumiin ja kielen eleitä, eron toistoa, muutoksia ja variaatiota. Olisin halunnut kokea sitä, miten erilaisena esiintyjien affektoituminen toteutuu, miten erilaista näyttämötodellisuutta pienten impulssien erot synnyttävät. Siihen ei nyt ollut mahdollisuutta. Mietin teoksen uusia tulemisia, ehkä uudenlaista loppua…
Teostiedot:
Näyttämöllä: Kreeta Salminen, Ö p
Ohjaus: Masi Tiitta
Valosuunnittelu: Kristian Palmu
Pukusuunnittelu: Hanne Jurmu
