”….me kaikki ollaan elämän ensikertalaisii. Mutt mä sanon ett täällä näyttämöllä me saadaan toinen mahis. Miltä kuulostaa? Haluisitsä saada uuden mahiksen? Alottaa kaiken alusta?” (Elämän ensikertalaisia)

Elämästä tässä on kysymys. Elämisen tai taiteen tekemisen halusta ja hurmiosta. Elämän ensikertalaisissa tunnen kulkeneeni kuolema- ja saattohoitomankelin lävitse. Siihen, mitä kirjoitan, tulee suhtautua epäillen. Henkilökohtainen Terhokoti-kiintiö alkoi 20 vuotta sitten. Kuolema on tuttu vieras. Esityksen  vimma puhalsi miltei kumoon, kun olin vielä päivällä katsonut Martti Ahtisaaren hautajaisia. Itkenyt ja surrut. Läheisiä ja itseä ihminen itkee.

Elämän ensikertalaisia rakentuu sarjasta takautumia, joissa ikoninen ohjaaja Teresa Dunge ja hänen assistenttinsa Jaakko Varg kohtaavat. Assistentti yrittää saattaa kymmenen vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen paperille yhteistä historiaa ja Dungen ajattelua. Ei synny paperille näytelmästä kuin ensimmäinen lause. Tulppaa ei itsen lietsonta saa irtoamaan. Mutta sitten lampun rikkouduttua Dungen haamu ja alkaa puhua…Todellisuuskosketuksen menettänyt saattohoitopotilas Teresa haluaa vimmaisesti elää.

Ilmestysten, muistojen ja takautumien sarjassa eletään yhteistä historiaa. Ihailemansa ohjaaja-näytelmäkirjailija Dungen Jaakko kohtasi kirjoittajakurssilla parikymmentä vuotta sitten. Kohtaamisesta seuraa intensiivinen ohjaajan kuolemaan päättynyt yhteistyö ja Jaakon epätoivoiset yritykset tehdä omia juttuja.

Mutta kaikki tämä on minulle vain teoksen pintakerrostumaa. Sen alla kuljetetaan kysymystä siitä, miten elää ylipäätään.

Jumalaiset näyttelijät elämän ja taiteen skeittaajina

Miten jumalaiset Tommi Eronen ja Ella Mettänen näyttelevät tässä elämän ja taiteen skeittauksessa!  Ei heittäydytä ironiseksi, ei tarkastella viisastelevan välimatkan päästä mitään. Näyttämöllä ollaan vimmalla, pyhä tuli silmissä ja vilpittömästi tosissaan. Siellä näytellään kuin henkensä hädässä.  

Elämän ensikertalaisia on ”liikkeen taidetta”, luovuttamatonta vapauden liikettä, yllättäviä yhdistelmiä, kuin skeittauksen 360 astetta.  Jurkan näyttämöllä eletään uhoa, hurmosta, häpeää ja ihailua ja epäilyä.  Ei tämän ohjaajan nimi turhaan ole Teresa. Hurmiotahan tämä käsittelee, sitä olemukseltaan samaa, mitä nimikaimansa mystikko, kirjailija ja  opettaja Pyhän Teresan elämä. Ja hurmasta pudotaan synkkämieliseen itse-epäilyyn

Elämän ensikertalaisia liikehtii pitkällä akselilla, jossa hurmion huuma sekoittuu banaaliin ja parodiaan. Mutta miten tämä näyttämöllinen hölskytys tehdäänkään?  Kirjoittamiseni tuskin tavoittaa teoksen sisäistä liikettä,  jolla näyttelijäntyöllä eletään tunteita. 

Teos tekee hakkelusta itse työstä, hakkelusta teatterin vaihtuvista trendeistä ja ohjaajanpuheista. Kyllä kirjailija Lauri Vennonen ja ohjaaja Lauri Maijala tietävät.

Suuren ohjaajan teokset paljastetaan mustan jätesäkkimuovin alta liitutaulujulisteista. Ei tässä taiteenlajissa päädytä museoihin, ei kokoelmiin. Tässä eletään hetkien hauraissa muistoissa niin kauan kuin eletään. Julma preesens, veteen piirretty viiva . Siellä piehtaroidaan omaelämäkerrallisissa aiheissa, isäsuhteissa näyttämömetaforissa, keksityssä ja havaitussa paskassa.

Teresa Dunge on aikoinaan tehnyt Sex and Shopping in Sarajevon, ”suuseksiä suihkukaapissa”, ja ohjaajan naispäähenkilön – ohjaajan alter egon – sekoamista  silmäniskuna 1990-luvun ikoniselle Ravenhillin Shopping and Fuckingille.

Jaakko löytää itsensä ihailemansa mestarin assarina tekemässä 24/7 Jonathan Franzenin Muutoksia (!).  Masokistinen nautinnon vallassa assistentti painaa palkkiotta.  Ohjaaja on hybris perseessä tarttunut megalomaaniseen teokseen, josta kuitenkin ohjaajan oman mittapuun mukaan tulee välityö. Tässä maailmassa ei kuolla vitutukseen. Lähellä on kuolema häpeään, vaikkakin Outi Nyytäjän mielestä pateettisena ratkaisuna.

Jaakon puheessa ollaan kuin ohjaajien nekrologien tai ohjaajamuisteluiden narratiiveissa ja suuruuden ekonomiassa. Mestariohjaajalle kaikki on mahdollista. Syntyy teoksia niin Q-teatteriin, Ryhmäteatteriin,  Helsingin kaupunginteatteriin, myös sen ruotsinkieliselle näyttämölle. Korruptio in Finland –trilogiaa. Yhteiskunnallista realismia, ja sitten syöpädiagnoosin myötä ohjaaja keskittyy metafysiikkaan turhanpäiväisyyden sijaan. Koko ajan kuitenkin ”perhe keskiössä”. Siellä vilistävät sellaiset suuret ohjaukset kuin Anna-Liisa Kirvesniemi, Runar ja Kyllikki Tsaari, Niskavuoren Naisvoimistelijat Ilveksessä ja viimeisenä niittinä kuolemansairaan ohjaajan ja assistentin ruumiissa ”spekulatiivinen epookkidraama Suomen kielen äidistä”  Mikaela Gricola, the mother of tongue, jossa Jumala oli nainen, enkelit pelas pesäpalloo, voin syöminen johti seksiin.  Teoksessa työkyvytön kuolemansairas Teresa vetää harjoituksia, assistentti pelastaa.

Ja mitä seuraa, kun ikoni kuolee? Hautajaisissa assistentti markkinoi itseään huonolla menestyksellä.  Seuraa hiljaisuus, ei tule vastauksia assistentin ohjausehdotuksiin.  Esikoisnäytelmä ”Kapteeninkatu kynttilöiden peitossa”. Steen Christensenin poliisisurmat isänmurhan metaforana ullanlinnalaisen nuorenmiehen näkökulmasta saa Teresan haamulta palautetta:  Sä tarviit havaittuu paskaa etkä tämmöstä keksittyy paskaa.

Minulle teoksen avainkohtaus on huima marsilaisten ja Tšehovin naittaminen. Jaakko suunnittelee juttua siitä, miten marsilaiset löytävät Tšehovin.  Assistentti esittelee ohjaussuunnitelmaansa Viiruksessa ja Tšehov saa yhä surrealistisempia keloja. Parodisen kohtauksen kaari tai kaksoisvalotus on huima.

Ohjaajakaan ei ole kuolematon, vaikka eläisikin.

Entä ohjaaminen ja sukupuoli ja mestari-kisälli -suhteen sukupuolittuneet asemat? Huomaan, että minua ei tässä teoksessa pätkän vertaa hetkauta tällainen nyt kysymys enkä tunne tarvetta tällaisen nyt juuri tämän teoksen kontekstissa epäolennaisen kysymyksen äärellä liikuskella.

Miten säilyä huokoisena ja hengissä niin elämässä kuin taiteessa?

Teoksen vaakakupissa elämä ja taiteen tekeminen asetetaan punnuksiin. ”Mä kuolin, sä elät”. Jaakon Teresalle esittämä kysymys, olisiko tämä mieluummin elossa  pitkässä ikävässä elämässä vailla maineen nostetta.  

”TERESA

Tottakai mä olisin ollut mieluummin sinä ja saanut elää.

JAAKKO

Mitä tekee elämällä jos sitä ei halua elää?

TERESA

No elää vaikkei huvita.”

”Mitä mä teen mun elämällä? Mitä mä teen täällä vielä kolkyt nelkyt vuotta? Etkö voi sanoo jotain”

Jaakon hätähuuto on kuin suoraan Tšehovin Kolmesta sisaresta ja Andrein ajatuskulkuja, kun Andrei tuskailee, ”miksi ihmisistä tulee ikäviä, harmaita, epäkiintoisia, laiskoja, välinpitämättömiä heti kun olemme hädintuskin alkaneet elää—ja miten ”jumalainen kipinä sammuu ja ihmisistä tulee yhtä kuolleita kuin heidän äitinsä ja isänsä.”

Tämän sisäisen kauhun keskeltä haamu-Teresa lohduttaa:

”Pitää kirjottaa. Kohtaus päivässä. Ei tarvi olla hyvä kohtaus. Kunhan on kohtaus. Pitää kirjottaa jos saa elää.”

Miten saada ihmisiä taiteen puolelle, puolustamaan tällaista haurasta ja raadollista taiteenlajia? Uskaltamaan kirjoittaa, ohjata, näytellä?  Miten saada ihmisiä elämän puolelle, uskaltamaan elää?  

Elämän ensikertalaiset ehkä seuraa Jonathan Franzenin ajatuskulkuja. Monen mielestä aikansa eläneitä lukuromaaneja kirjoittavan ja lintuja yli kaiken rakastavan kirjailijan mielestä luonnosta on kirjoitettava epäsuorasti:

“We can’t make a reader care about nature. All we can do is tell strong stories of people who do care, and hope that the caring is contagious.”  (Jonathan Franzen)

Teostiedot:

Kirjoittanut: Lauri Vennonen
Ohjannut: Lauri Maijala
Näyttämöllä: Tommi Eronen ja Ella Mettänen
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Lauri Maijala
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Äänisuunnittelu: Jani Rapo

Ohjaajan assistentti: Tiiu Poikonen

Teatteri Jurkan ja KOM-teatterin yhteistyö