Mortal Tropical Dances on värähtelevää lihaa ja ääntä. Esiintyvien ruumiiden ja äänten elävä fresko vyöryy ja hyökyy ylitseni. Kuuden tanssijan ja 18 livemuusikon teos tanssii, soi ja laulaa kuin viimeistä päivää.  Elämännälkäiset ja -janoiset ruumiit kurottavat toisiin sfääreihin ja leikkivät maallisten  nautintojen ja hurmioituneen pyhän leikkejä. Tässä on romantiikan subliimin klangia. Ehdotonta, absoluuttia.

Näyttämön monikollisten ruumiiden kollektiivisesti luomassa taiteen materiaalisessa todellisuudessa voivat esiintyvät ruumiit tehdä, mitä mielivät. On ylellistä saada nauttia aistit ja tajunnan räjäyttävästä  tanssijoiden ja muusikkojen yhtenäistaideteoksesta, jossa tila, valot, puvut – kaikki esiintyvät, soivat orgaanisesti yhdessä. Koska olisi sisäinen nautinto ja halu vaikuttanut minuun näin vahvasti, ehkä jossain reiveissä kauan sitten 80-luvulla!

Elina Pirisen Mortal Tropical Dances on ruumiiden (Adrian Barzak, Simone Benini, Una Björg Bjarnadottir, Caroline Eckly, Karolina Ginman, Elina Pirinen, Felix Urbina) tanssivaa nautintoa, kyltymätöntä halua. Samaan aikaan näillä ruumiilla on yhteys johonkin tuonpuoleiseen ja yliaistilliseen. Nämä ovat hengittäviä huokoisia, lävistäviä ruumiita, yhtä aaltoilevaa nautintojen laavaa. Tanssijat etsivät sisältään nautinnon ilmentymiä: joka ikinen ihosolu ja kaikki ruumiinosat ovat äärimmilleen herkistynyttä aistimiselintä.

Sitten alkavat salaiset ilot ja ilot ja leikkisät parit tipsuttelevat, miten nilkka ja sipsuttava jalka voi olla ihmeellinen. Joskus liike tuo mieleeni Ausdruckstanzin tai buton. Ruumis on yhtä aistielintä. Tällaista liikettä kuvittelen voivan syntyä vain silloin, kun tanssijan julkinen ja yksityinen ruumis sekoittuvat. Teoksen liikekieli nousee jostain alitajunnan syvistä kerrostumista.

Teatterin/tanssin/esiintyvän taiteen tila on tässä se rajan paikka, siirtymän paikka, niin kuin Denis Guénoun asian ilmaisee. Näyttämö, on mahdollista täyttää millä tahansa toiminnalla, affekteilla, fantasialla.  Rajattomien, myös rajaa ylittävien transgressiivisten maailmojen tilana teatteritila itsessään on liminaali.

Teos alkaa pimeydestä, ääni jysähtää ja täyttää tilan. Vasta vähitellen alkaa sarja ilmestymisiä, valotuikkuja. Teos päätyy tähän samaan näkyyn. Mitä taivaasta sataa valon myötä?  Teoksen affektien jänneväli on huima laskeudutaan aliseen maailmaan ja kohotaan hurmioituneeseen haluun,  elämänvimmaisen lihan leikkeihin, erotiikkaan, sensuaalisuuteen.  Mutta samaan aikaan teos on myös tuonpuoleista, se on kuoleman läheisyyttä, äärellä oloa.  Se on primitiivistä rituaalia, pimeitä voimia Minulle se puhuu kuolevaisen ruumiin elämänvoimasta ja vimmasta. Mortal Tropical Bodies juhlistaa elämää.

Teos on uhkeaa muodon tajua.  Se on absoluuttisuutta, puhtautta, liikkeen suvereeniutta. Katselen esiintyvien ruumiiden kaikkivoipaista taituruutta ja assosiatiivista runsautta.  

Mortal Tropical Dances on säveltäjä Ville Kabrellin live muusikkojen – Tatu Rönkkö, Pyry Nikkilä sekä Kabrell itse  – järisyttävää, tilan täyttävää, aistit lävistävää ääntä, kudosta, elävää oliota. Lumen valo -yhtyeen laulajien äänet kohtaavat kitaroiden matalan ja raskaan massan, erilaiset perkussiot ja kellot, konesoundit. Tässä on äänten ruumis tai värisevän ja hurmioituneen lihan äänet ja samalla kuolemisen ja tuhon äänet. Ja jostain kuulen kuin kaikuna fragmentteja ”tomorrow with you, take sorrow with you, sorrow, horror…”  Ehkä kuulin näin, ehkä jotain muuta. Ei ole niin väliä. Sanat resonoivat kuin mantrat. Äänien sfäärit ovat heavympää kuin heavy metal tai pyhempää kuin mikään sakraalimusiikki. Mitä kaikkea? Onnellista hyrinää, pitkää legatoa, sakraalia kaikua kuin katedraalissa, meren ja luonnon ääniä, varoitusääniä ja rumpusetin infernaalisia raivoisia halusooloja, kellopelin tikitystä, sihinää, kuminaa. Maailmanlopun menoa.

Mortal Tropical Dances saa Victor Turnerin liminaalitilan, tämän antropologisessa rituaalitutkimuksessa käytetyn kynnyksellä oloa ja välitilaa kuvaavan käsitteen tuntumaan väljähtyneeltä. Ei teoksessa missään välitilassa olla, pikemminkin ihanan sotkuisessa halujen ja viettien yksityisimmissä ruumiin sisätiloissa. Tanssijat tanssivat sisältään nautinnon ilmentymiä, ikään kuin koko ruumis, joka ikinen osa ihoa, kaikki ruumiinosat olisivat yhtä nautinnonhaluista aistimiselintä. Kirjoituksessaan Anarchitextures (2016) Ariadne Mikou nostaa esiin esimerkkejä siitä, miten esitystilaa käytettiin väärin, minkä seurauksena tilan arkkitehtoninen identiteetti rikotaan. Mortal Tropical Dances on omanlaisensa tilarikkomus: se tunkeutuu tilaan, se tärisyttää sitä luonnonvoimaisilla äänimassoillaan ja perkussiojylinällään.

Mortal Tropical Dances ei ankkuroidu nykyhetkeen. ”Se mikä runoudessa tapahtuu, ei tapahdu koskaan tai se tapahtuu aina. Muuten se ei ole mitään runoutta. Ei pidä uskoa, että se tapahtuu nyt todella.” Näin kirjoitti Wilhelm Schlegel Fragmenteissaan. Teos on itseään reflektoiva, omaa olemustaan ja tuotantonsa ehtoja pohtiva teos. Tämäkin sitoo sen subliimiin ja romantiikkaan. Mutta ehkä se onkin syntynyt myös tarpeesta uhmata uuspuritaanista moraalinvartijailmapiiriä ja itsesensuuria näyttäessään omnipotentin oman nautinnon tilansa ottavan ruumiin. Samaan aikaan teoksen ruumiit syleilevät ylevästi myös tuonpuoleisuutta. Teoksessa on ilmestyksiä, initiaatiota, uhrausta. Valkoinen valo laskeutuu. Kuoro ilmestyy kuin tyhjästä.  Ihminen on suurempien voimien ja viettien vietävänä.

Mortal Tropical Bodies ja luonnollinen elämä

Mitä tekemistä Pirisen teoksella on politiikan kanssa? Teos tuottaa ja juhlii ”luonnollista elämää”, millä tarkoitan nyt Giorgio Agambenin käsitteenä vastakohtaa ”paljaalle elämälle”, joka on politiikan tuote. Mortal Tropical Dances vastustaa ihmisyyden ja eläimyyden eroja tuottavaa  ”antropologista konetta”. Teoksen tekee niin nautinnolliseksi se, miten  siinä ruumiit elävät omaa elämäänsä, nautinto liikuttaa kaikkia mahdollisia ruumiin osia, saa ruumiin värisemään, tärisemään, nytkähtelemään,   levittämään varpaitaan, avaamaan suun, haukkomaan henkeään, hytkymään, riuhtomaan päätään. Siellä hivellään, läiskitään, nipistellään, purraan, imetään.  Teoksessa tanssivat ihmiset uppoutuvat siihen, mitä ei ole kirjoitettu ja sanoitettu. He menevät somaattisiin mahdollisuuksiin, sattumanvaraiseen, infantiiliin yhtä paljon kuin  ekstaattiseen häkellykseen – mutta äärimmäisen tarkasti.

Giorgio Agamben on kirjoittanut siitä, miten ihminen voi leikissä toteuttaa profanaatiota. Samalla tavoin kuin lapsi on leikin maailmassa suvereeni,  niin teoksen tanssivat ruumiit ovat suvereeneja ohittaen representaatioiden tai symbolien maailman. Ruumiin profanoinnissa ruumiille keksitään kaikenlaisia iloja, sitä kokeillaan. Teoksen ilakoivat lapset näpräävät itseään ja toisiaan, tekevät löytöretkiä nautintoa tuottaville alueille omassa ja toisen ruumiissa. Iho, sormet, varpaat, pylly, nännit, korvat. You name it.

Profanaatio on Agambenin mukaan pyhien tai uskonnollisten asioiden ja ilmiöiden palauttamista ihmisille.  Nyt palautetaan nautinto ja halu ihmisten vapaaseen käyttöön, nyt ”kajotaan” omiin ja toisten ruumiisiin, ei mihinkään pyhiin esineisiin. Agambenille leikkivä lapsi on paradigmaattinen onnellisen ja profaanin elämän hahmo. Minulle tällaista hahmoa edustavat nyt Elina Pirisen Mortal Tropical Dances -teoksen tekijät.

Profanaatio ei sulje pois romanttisen ylevää,  ihmisen olemassa oloa. valkoista valoa, valon kultaista kajoa, pimeyttä. Mistä tulee tuo sakraali tunne? Tanssijat ovat usein piirissä, he ottavat kuin kasteen tai initiaation, jokainen tanssija taipuu toisten kannattelemaksi. Ja tässä annetaan uhri. Kuoro ilmestyy jälleen kuin hämärästä, samoine valotuikut – niin kuin rituaali olisi tullut valmiiksi, uhrikin on annettu. Teos toteuttaa romantiikan ideologiaa. Sen ruumiit antautuvat ja uhrautuvat jollekin ylevälle. ”Uhrautumisen salainen merkitys on äärellisen annihilaatio, koska se on äärellinen”, kirjoitti varhaisromantikko Friedrich Schlegel.

Sensuroimattoman tanssivan ruumiin nälkä

Mortal Tropical Dances lisäsi nälkää aistia tanssivia ruumiita. Teoksen nähtyäni mietin, mitä kaikkea on jäänyt näkemättä ja kokematta. Ajattelen juuri nyt esimerkiksi sitä valtaisaa alastomien esiintyvien ruumiiden kirjoa, jota nykytanssissa ja esitystaiteessa on nähty. En ole näitä teoksia nähnyt livenä, katsonut vain katkelmia upeiden koreografien teoksista, sellaisten kuin esimerkiksi Tatiana Julienin ja Anna Gaïottin Une Nuit Entière (2022) Marie Chouinardin Jèrôme Bosch: Le Jardin des Délices (2016) tai Marinette Dozevillen Amazones (2023) tai Alexandra Waierstallin https://alexandrawaierstall.com/alexandra-waierstall-a-portrait/    ANNNA2 The Worlds of Infinite Shifts (2018) tai Olivier Dubois´n Tragédie (2012, uusi versio 2022)

Luojan kiitos, etteivät tekijät vartioi ja sensuroi omaa alitajuntaansa. Mutta vimeo sensuroi. Dozevillen Amazones-teos sisältää vain aikuisille suunnattua materiaalia. Minun tulisi kirjautua.

Mitä käytännössä tarkoittaa sensuuri juuri nyt?  Esimerkiksi sitä, että kuvataiteen opetussuunnitelmissa länsimaisen taidehistorian kaanoniin kuuluva Michelangelon David-veistos on pornografisena epäsopivaa näytettävää koulussa. Human Rights Housen mukaan juuri alastomuus ja uskonto aiheuttavat eniten sensurointia. Hankalaksi nykyhetken tekee sosiaalisen median läsnäolo ja algoritmin kyky sensuroida mitä tahansa ”sopimattomana”. Kesäkuun alussa Zürichissä järjestetään kesäkuun alussa työpaja algoritmien sensuurista, jonka kohteena on alastomuus taiteessa.  

Teostiedot:

Koreografia ja runot Elina Pirinen

sävellys Ville Kabrell

koreografin assistentti Karolina Ginman

tanssijat Adrian Barzak, Simone Benini, Una Björg, Caroline Eckly, Karolina Ginman, Elina Pirinen, Felix Urbina

Muusikot lauluyhtye Lumen Valo, Tatu Rönkkö, Pyry Nikkilä, Ville Kabrell

Valo- ja tilasuunnittelu Mikko Hynninen

dramaturgia Heidi Väätänen

pukusuunnittelu Jouko Korkeasaari.

Lähteitä:

Agamben, Giorgio. (1998). Homo Sacer: Sovereign Power and Bare Life. Stanford: Stanford University Press.

Agamben, Giorgio (2004): The Open: Man and Animal. Stanford, California: Stanford University Press.

Agamben, Giorgio. (2001). Keinot vailla päämäärää: reunamerkintöjä politiikasta. Helsinki: Tutkijaliitto.

Agamben, Giorgio. (2007). Profanations. New York: Zone Books.

Harni, Esko (2015) Profanaatio ja leikki Giorgio Agambenin ajattelussa Eräs näkökulma kulttuurin poliittiseen merkitykseen tietotaloudessa. Teoksessa Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen seura r.y.

Mikou, Ariadne [2017]  Anarchiitextures: Intermedial Encounters On The Screen. The International Journal of Screendance, Voi. 8

Schlegel, Friedrich (2000/ 1797–98. Fragmentteja (suom. Vesa Oittinen). Teoksessa  Tuula Hökkä, Oi runous. Romantiikan ja modernin runouskäsityksiä. SKS.

PS. Olin niin näiden esiintyvien ruumiiden lumoissa, että teoksen nimikin vaihtui muotoon Mortal Tropical Bodies – freudilainen lapsukseni! Kiitos, että huomasitte. Nyt toivon mukaan korjattu kaikkialta!