Neljäs kerta toden sanoo. Teatteri Takomossa sai vihdoin ensi-iltansa Ensimmäinen käsky, kymmenosaisen Dekatologi-esityssarjan ensimmäinen osa (ohjaus Janne Pellinen). Työryhmän yhdessä tekemässä tekstissä liikutaan kaaoksen ja järjestyksen alkuhämärästä hetkeen, jolloin Jumala antoi kymmenen käskyään Moosekselle. Me juutalais-kristillisen tradition ja kreikkalaisen filosofian perilliset pähkäilemme yhdessä taiteen olemisen ihmettä ja ihmisenä olemista.

Ajattelun ja filosofian näyttämöllistäminen kuulosta diipiltä ja vakavalta. Hui hai. Ensimmäinen käsky kuljettaa ajatteluaan keveän leikkisästi. Se on yhtä aikaa kekkelöivä, salaviisas ja monikerroksinen. Näyttämöllä tonttuilevat Joanna Haartti, Aleksi Holkko, Ella Lahdenmäki ja Miiko Toiviainen ovat rakastettavan hellyttäviä. Ei minulta mitään puutu. Tällaisten olentojen äärellä paatuneinkin sydän sulaa.

Näyttämöllä on kaksi esirippua. Takomossa on nyt perinteinen samettinen esirippu kuin koulunäyttämöillä ikään ja sitten näyttämön taustalla vielä valkoinen verho. Esiripun välistä kurkistellaan, niitä avataan ja suljetaan ja näyttämöllä synnytetään kaikenlaista. Esiintyjäjoukko muuntuu milloin kuoroksi milloin esittämään Raamatun kuvaelmaa tai tanssahtelemaan, laulamaan tai leikkimään filosofeja. On Mooses, on Herakleitos, on Leo Tolstoi. Ja välillä ollaan kertojana tai kerrotaan omana itsenä muistoja esittämisestä. Näyttelijöiden henkilökohtaisista muistoista siirrytään musikaali- ja tanssinumeroihin – siellä ollaan myös kuin ”völjyvää mölliä”.

Kaaoksen ja järjestyksen voimien prologista etäännytään napisevan kansan pariin Siinain vuoren juurelle. Mooseksen kivutessa vuorelle ja viipyessä turhan kauan joukko keksii itselleen tekemistä ja synnyttää iloisessa luomisen tilassa kultaisen vasikan – meidän katsojien avustamana. Osasyyllisiä ollaan, kun kerran omaa kultaamme annoimme. Eikä jumala tykkää ja jyrisee. Ensimmäisessä käskyssä havainnollistetaan kosmologista järjestystä planetaarisella tanssilla.  Laulaen ja tanssien on ihmiskunta etsinyt yhteyttä omaan olemassaoloonsa.  

Filosofikaverukset lähtevät uimaan virtaan ja jättävät Herakleitoksen pähkäilemään itseään ja itselleen tuntematonta osaansa. Näyttämölle saapuu yllätysvieras Leo Tolstoi näyttelijöitä ilahduttamaan. Tolstoillehan taide oli tunteiden tasolla käytävä ihmisten välistä vuorovaikutusta ja olennaista siinä oli ennen kaikkea taiteilijan omien tunteiden vilpittömyys. Tolstoin moralistisen taidenäkemyksen mukaisesti  tulevaisuuden taiteen tuli välittää tunteita, jotka auttavat ihmisiä liittymään toisiinsa ja jotka heitä yhdistävät.

Tämä Tolstoi-pukki kyselee kuulumisia,  jutustelee niitä näitä taiteesta

”Himpun verran.
Himpun verran erottaa taiteen kaikesta muusta.
Ei siinä sen kummemmasta ole kysymys.
Himpun verran sinne.
Himpun verran tänne.”

ja iloiset ihmiset esiintyvät pukille sydämensä halunsa. Kun Tolstoi-pukille selviää, että joukko koostuu näyttelijöistä, hänestä sukeutuu ohjaaja, jolla on hyvä harjoite. Yoshi Oidan Näkymättömän näyttelijän esikuvan kautta harjoitellaan ja katsotaan, löytyykö loistavaa näyttelijää  – jokainen tulee näyttämälle, osoittaa sormellaan kuuta, yrittää häivyttää itsensä ja meidät katsojat näkemään kuun. No, Tolstoilla on kiirus. Jälkikäteen yksi joukosta muistaa Tolstoin ajatuksen siitä, miten ihmiskunta taiteen avulla ottaa askelia eteenpäin muistuu jälkikäteen mieleen.

Teoksessa vilahtelevat Firenzen syndrooma ja taiteen suurmiesten ajatukset kaanonista sekä teoria luolamaalausten seinien kädenjälkien merkityksestä. Luolastojen seinämät olivat portti tuonpuoleiseen ja seiniin maalatut kädenjäljet olivat yrityksiä päästä sinne.    

Maailmankaikkeuden salaisuutta joukko etsii hypähtelemällä kukin vuorollaan vanteen sisään seuraten tieteilijä Oliver Wendell Holmesia, joka ilokaasuissaan kertoi tavoittaneensa tuon arvoituksen mutta unohtaneensa sen. Maaginen humaus vanteen sisällä ja puh – ei jälkeä tuonpuoleisesta, mutta hyvältä tuntuu.

Ella Lähdemäki alkaa muistella ja kertoa joukkuevoimisteluryhmänsä kilpailuohjelman ihmeestä ja tiestään taiteeseen. Vastoin kaikkien epäilyjä ryhmältä onnistui kilpailutilanteessa umpivaikea ohjelma ja se voitti Suomen mestaruuden. Lähdemäki johdattaa joukon joukkuevoimisteluun. Ensimmäinen käsky päättyy yhdessä tehtävään joukkovoimisteluesitykseen, jossa esiintyjät improvisoivat kohtauksen, jossa Mooses on saanut käskynsä ja palaa Siinain-vuorelta.

Taiteen hengähdys, taustan verhot heilahtavat. Ihmeen hetki.

Vastaus kysymyksiin, voiko kadonnutta yhteyttä saada ja olemassaolon salaisuudesta ymmärtää hiukan enemmän silloinkin, kun viinin ja hurmoksen vaikutus on lakannut, ja voiko näyttämöllä synnyttää yhteisöä. Kyllä voi! Taiteelle puhdassydämisesti omistautuneiden kanssa. Ensimmäinen käsky sen todistaa.

Pari vuotta sitten Janne Pellinen valotti haastattelussa teossarjan taustoja ja kertoi, mistä Ensimmäisessä käskyssä on kyse. Ei harjoiteta setämies-alfaurosten ankaraa pohdiskelua vaan kootaan asioita kepeänoloisesti yhteen kuin haikuissa. Pellinen puhui orffilaisesta mystiikasta ja kreikkalaiseen maailmankuvaan liittyvästä materiaalista.

”Mitä jos kaikki metafyysiset voimat ovat ulottuvillamme? Ehkä käsittämätön, mysteeri, ´tuonpuoleinen´ onkin kaikki tässä ja nyt, kätkeytyneenä näihin kehoihin, tähän jaettuun aikaan ja tilaan? Ehkä näyttämö on paikka tutkia noiden voimien olemassaoloa? Ehkä olennainen kysymys on se, että miten voimme manata nuo metafyysiset voimat esiin?”

Janne Pellinen 2021