Keskustelun taustana olivat näin jälkikäteen arvioiden ehkä turhankin vakavat kysymykseni,  jotka olin Pelliselle etukäteen lähettänyt. Keskustelun kävimme talvipäivänseisauksen päivänä lämpöisessä kahvilassa, kun ulkona viuhtoi tuuli ja sade. Keskustelu jatkoi sitten myös sähköpostitteluna.

HH: Aiotte tehdä Kymmenestä käskystä kokonaisen sarjan Kieslowskin tapaan. Käskythän ovat miltei universaali juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamilaisuutta yhdistävä moraalinen arvopohjamme. Mikä sai ryhtymään mahdottomalta tuntuvaan tehtävään? Olet käsitellyt eettis-moraalisia-poliittisia kysymyksiä aiemminkin – lopputyössäsi Paratiisi ja koko Dante-projektissa sekä teoksissa Die Hard Tampere (2017)  ja Att dela en kaka (2019). Taiteessa on jo pitempään ollut käynnissä ns. eettinen käänne? Mikä sysää perimmäisten kysymysten äärelle? 

HH: Sinussa yhdistyy juristi ja taiteilija. Kieslowski kirjoitti Dekalogin käsikirjoitusta Solidaarisuus-liikkeen aikana, mutta ei koskaan sitoutunut esimerkiksi katolisuuteen erityisesti.

Kysymykseni tuottaa sukelluksen Pellisen henkilöhistorian kautta avautuvaan taidenäkemykseen. Kaappihumanisti ja romantikko ajautui juridiikan opinnoissaan sattumusten kautta ensin yritys- ja sopimusjuristiksi tekemään yksinäistä työtä kaukana moraalifilosofisista kysymyksistä. Vasta paljon myöhemmin tuli Teatterikorkeakoulu, josta Pellinen valmistui ohjaajaksi. Ensimmäisen käskyn nyt-hetkestä aikajana venyy taaksepäin ja eteenpäin. Pellinen puhuu pitkäkestoisuudesta. 

Ajatus Kymmenen käskyn tekemisestä syntyi jo Teatterikorkeakoulussa, jossa katsottiin Kieslowskin Lyhyt elokuva rakkaudesta. 

JP: ”Olin tehnyt harrastajateatterissa Danten Helvetin, Todellisuuden tutkimuskeskuksessa Kiirastulen ja Teakin lopputyönä sitten Paratiisin. Oman taiteilijana olemisen kannalta trilogia on tärkeä. Kymmenen käskyä on samankaltainen projekti kuin Dante aikoinaan.”

JP: ”Ensimmäinen käsky on pitkän ajan tulos ja kyse on pidemmästä aikajänteestä taaksepäin ja eteenpäin. Sen saattamiseen valmiiksi kului neljä vuotta. Tällä menolla 10. käsky tulee valmiiksi neljänkymmenen vuoden kuluttua. ” 

JP: ”Pitkäkestoinen tekeminen auttaa ajattelemaan omaa tekemistä pidemmässä aikajänteessä ja miettimään vaikeaa kysymystä teatterin tekemisestä, siitä kenelle, miksi ja miten tätä tehdään. Joudun koko ajan itseltäni kysymään, miksi vaihdoin porvarillisen ammattini pois.”

Ei hälyä ja sälää

Puhumme keskiluokkaisuudesta, kulttuurisesta pääomasta ja klassisuudesta. Puhumme Pellisen taidekäsityksestä, jonka hän toteaa kumpuavan Westendin keskiluokkaisesta taustasta. Vanhana romantikkona Pellinen tunnistaa vimmaisen kaipuun tunteen. Kaveripiirissä harjoitettiin eksistentiaalista fiilistelyä Tulenkantajien ja Mika Waltarin Yksinäisen miehen junan hengessä. 

Pellisen maailmankuvaan vaikutti suuresti isoäidin kanssa käydyt keskustelut, joissa käsiteltiin isoja aiheita ja hengellisyydestä. Isän luona poika nukkui parvisängyssä, joka oli samalla kirjahylly. Kirjat olivat ihmeportteja toiseen todellisuuteen ja niistä tuli yhteinen kieli isän kanssa. Taidekäsitystään Pellinen luonnehtii vanhanaikaiseksi. 

JP: ”Vanhanaikaisuus tarkoittaa kirjallisuutta, sivistystä ja dialogisuutta menneisyyden kanssa. Minua kiinnostaa enemmän menneisyys ja syventäminen kuin nykyisyys. Olen kantanut mukanani ideaa itsensä jalostamisesta ja kehittymisestä ihmisenä taiteen kautta, mikä on tietty aika keskiluokkainen ajatus. Minulla on aina ollut lämmin suhde klassikoihin.

JP: ”Aika on rajallista, ja todellisuus on hälyinen, sirpaleinen ja levoton. Kaipaan ihmisenä ankkuripisteitä. Taide voi syventää ymmärrystä eikä vain lisätä hälyä ja sälää. Vallalla olevaan kulttuuriin liittyy koko ajan tarve tehdä uutta ja uudistua. Kuitenkin juuri taiteen avulla me voidaan palata ja muistaa, mistä tässä kaikessa on kysymys. ” 

JP: ”Ihmiset tuntuvat etsivän merkityksellisyyttä, mysteeriä ja käsittämätöntä. Nykyisten hyperobjektien edessä ollaan voimattomia, isot ongelmat pakottavat perimmäisten kysymysten äärelle. Se on myös hyvä asia.”

JP: ”Me tehtiin Antigone-tragedian pohjalta esitykset (2014) uuden musiikkiteatterin opintokokonaisuuteen Teatterikorkeakoulussa. Ohjaamani Brotha in da Box -esityksen pohjalta tehtiin Antigone Reloaded, joka oli vierailulla Cacoyannis-teatterissa Ateenassa. Antigone on aivan mieletön teksti, länsimaisen draaman keskeinen teos, jossa yhteisön moraalin keskeisiä kysymyksiä asetetaan näyttämölle pohdittavaksi. Esitysten jälkeen lähdettiin käymään työryhmän kanssa Epidauroksen teatterissa, ja se oli mulle hengellinen kokemus. Istuin katsomossa ja mietin, että tuossa on parantola, tuolla pyhäkkö ja tässä amfiteatteri, jonka taustalla aukeaa mieletön maisema horisonttiin. Ihmistä parannetaan ja ajatellaan kokonaisvaltaisesti.”

JP: ”Christoffer Mellgrenin Att dela en kaka oli sekin moraalifilosofinen teos. Se otti brechtiläisen opetusnäytelmän ajatuksen tosissaan. Teos syntyi keskustelusta. Inspiraationa prosessissa oli Gob Squadin Western Society -esitys. Siinä esiintyjät kysyivät toisiltaan kohtuuttomia moraalisia kysymyksiä, joihin on vaikea tai mahdotonta vastata oikein. Samaa metodia käytimme esityksen harjoitusprosessissa, ja se toimi eräänlaisena moraalisena lämmittelynä ja tapana näyttämöllistää yhteistä ajattelua.”

JP: ”Die Hard Tampere oli tilallinen teos, joka tehtiin Teatteri Siperian ja Jalostamo Kollektiivin yhteistyönä (2017).  Alunperinhän se kulki työnimellä Oikeamieliset Camus´n pohjalta. Siinä käsiteltiin radikalisoitumista ja pohdittiin, voisiko maailmaa muuttaa rakkaudella ja mitä rakkauden tekoja jokainen tekisi, jos sellaisia olisi pakko tehdä. Esitystä tehdessäni itselläni oli vahvasti läsnä tunne, että ihmistä on lajina aika vaikea rakastaa. Yuval Noel Hararin Sapiens -teoksesta inspiroituneessa esityksessä oli kosmiset mittasuhteet ja ihminen oli aika yksin maailmankaikkeudessa”

Käskyt avautuvat yhteisön näkökulmasta

HH: Koulun uskontotunnilla kauan sitten opettelimme ulkoa Lutherin Vähä Katekismuksen käskyt ja selitykset. Mutta entä sitten. Emmehän me niitä tosiasiassa noudata.  Kirjoitat, että suhde uskontoon on meillä tabu. Mitä tarkoitat tällä?  

HH: Miten te oikein lähestytte nyt käskyjä – onko kysymys etiikasta, moraalista, teologiasta, laista ja taiteesta? Minusta käskyissä puhuu käskevä, vaativa ja possessiivinen jumala. Tämä käskijähän tiedostaa, että on muitakin jumalia ja vaatii omistautumaan kokonaisvaltaisesti – mitä se voi tarkoittaa käytännössä. Mitä ovat taiteen epäjumalat ja minkälainen on tämä ”taiteen jumala”, ajaako se äärimmäisyyksiin vai mitä?

Pellisen mukaan 10 käskyä on imperatiivien muotoon rakennettu normikokoelma, johon ei ole suoraa kosketuspintaa mutta jonka moraalisia rakenteita kannamme mukanamme. Dekalogia voi miettiä historiallisen kehityskulun ja kaanonin kautta. Ketkä ja millä perustein mihinkin kaanoniin tulevat päässeeksi. Sama pätee taiteen kaanoniin.

JP: ”Kymmenen käskyä on vallan kertomusta, jota kannamme mukanamme kehoissamme. Käsky-ulottuvuuden miettiminen – kuka käskee ja ketä – tuntuu itselleni vaikealta. En osaa kuvitella mitään pilven reunalla istuvaa auktoriteettia suputtamassa korvaani, mikä on oikein ja mikä ei. Mielestäni kiinnostavinta on pohtia käskyjä yhteisön näkökulmasta; mikä on se jumala, joka meissä jokaisessa puhuu ja käskee.”

JP: ”Tämä projekti on hommage Kieslowskin sarjalle. Kieslowskikaan ei tehnyt uskonnollista teossarjaa ja jätti käskyn ulottuvuuden vähemmälle. Kysehän on enemmänkin moraalisesta, eksistentiaalisesta pohdiskelusta. Kunkin käskyn kohdalla pohditaan, minkä moraalisen kysymyksen käsky sisältää ja mitä käsky voisi nykyihmiselle tarkoittaa. TV-sarja käsitteli sisäisiä tuntemuksia, perimmäisiä kysymyksiä mutta ei uskontoa, metodinaan psykodraama Varsovalaisessa lähiössä. Kieslowski kehitteli ideaa yhdessä Piesiewich-nimisen lakimiesystävänsä kanssa, ja alun perin teossarja oli tarkoitettu opiskelijoiden harjoitustyöksi. Mutta Kieslowski ei malttanut sitten luopua ideasta, koska se oli niin kiinnostava.”

JP: ”Itselleni ensimmäisessä raamatullisessa käskyssä on kysymys erityisesti kahdesta asiasta: yhtäältä ihmisen suhteesta mysteeriin ja toisaalta yhteisöön. Näiden kahden ulottuvuuden lisäksi on tietysti otettava kantaa myös siihen, että kyseessä on käsky – epäjumalien pitämisen kielto. ”

JP: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Tämä käskyn ensimmäinen ulottuvuus liittyy kysymykseen Jumalasta. Minulle tämä on tarkoittanut kysymystä, johon ei voi löytää vastausta. Kyse on siis puhtaasta kysymisestä, asettumisesta suhteeseen sen kanssa, mistä ei voi saada tietoa. Jumalahan on käsittämätön, saavuttamaton. Banaali kysymys ”Onko Jumala olemassa?” ei tällöin ole olennainen, vaan kysymisen akti. ”

Näyttämö paikkana tutkia yhteisön metafyysisiä voimia 

Jatkamme esityksen lähtökohdista. Mitä Pellinen tarkoittaa yhteisön metafyysisillä voimilla? Mitä ne tarkoittavat suhteessa näyttämöön?  Pellinen on pohtinut sitä, voisiko taiteeseen liittyä sellaisia kyseenalaistamattomia kysymyksiä, jotka jo itsessään ovat pyhää. Työryhmä on pohtinut omaa taiteilijuutta, miksi taidetta ylipäätään tehdään ja onko sillä kaikella mitään merkitystä ja jos niin minkälaista. 

JP: “Kieslowski käsitteli ensimmäisen käskyn pohjalta tehdyssä elokuvassa tieteen kaikkivoipaisuutta. Kun lähdimme ryhmän kanssa valmistamaan esitystä ensimmäisen käskyn pohjalta, tajusimme, että meidän on luontevinta lähestyä käskyä oman taiteilijuutemme kautta. Me kurotamme kohti tuntematonta ja ymmärrystä taiteen kautta. Taide on myös meille merkityksellinen tapa olla maailmassa, joten sen kysyminen, mitä teemme ja miksi, tuntui keskeiseltä.  Ainakin minä haaveilen – puhukoot muut omasta puolestaan – että taiteella on arvo, joka on tärkeämpää kuin omat itsekkäät epäjumalani.”

JP: “Lukiessamme teologi Timo Veijolan Dekalogi-teosta,  joka käsittelee kymmenen käskyn historiallista taustaa,  löysin jotain aivan päräyttävää. Tämänhetkisen historiantutkimuksen valossa näyttää nimittäin siltä, että kymmenen käskyä liittyy kulttiin, ja tarkemmin ottaen uudenvuoden juhlaan, jossa kansalle annettiin anteeksi ja luettiin sille lakia. Dekalogin juuret voidaan siis katsoa liittyvän esityksellisyyteen, tapahtumallisuuteen ja yhteisön koollekutsumiseen. Eikö tästä ole teatterissa perimmiltään kysymys, moraalisten pulmien asettaminen näyttämölle puntaroitavaksi? Tässä mielessä mielestäni Ensimmäisen käskyn – ja koko Dekalogi-sarjan – asettaminen teatterin kontekstiin tuntui johdonmukaiselta ja todella inspiroivalta.

JP: ”Prosessissa omana lähtökohtanani oli ensimmäisen käskyn osalta tutkia, mitä voisi olla kurottaminen kohti tuonpuoleista näyttämön kautta. Siis suhdetta käsittämättömään.Näin oletin jonkun transsendentin eli tuonpuoleisen tason olemassaolon. Näyttämö asettui mielikuvissani ikään kuin dialogiseen suhteeseen jonkun toisen kuvitellun ulottuvuuden kanssa. Lukiessani Mooseksen kirjaa siinä kuitenkin yllätti nimenomaan metafyysisen nivoutuminen fyysiseen, toisin sanoen metafyysisen ruumiillisuuteen. Vanhassa testamentissa Jumala on läsnä, hänelle pitää rakentaa teltta, jossa on uhripenkki – on pidettävä huolta, että hän on koko ajan läsnä. Kuten Thomas Mannin Tohtori Faustus -romaanin hahmo Chaim Breisacher toteaa, ”Mooseksen kirjoissa ei taivasta jumaluuden asuinpaikkana edes tunneta. Siellä Elohim käy tulipatsaana kansansa kärjessä, haluaa asua kansassa, käyskennellä kansan seassa ja pitää siellä teuraspenkkiään.”

JP: ”Tämä kiihottaa ajattelemaan: Mitä jos kaikki metafyysiset voimat ovat ulottuvillamme? Ehkä käsittämätön, mysteeri, ”tuonpuoleinen” onkin kaikki tässä ja nyt, kätkeytyneenä näihin kehoihin, tähän jaettuun aikaan ja tilaan? Ehkä näyttämö on paikka tutkia noiden voimien olemassaoloa? Ehkä olennainen kysymys on se, että miten voimme manata nuo metafyysiset voimat esiin?”

”Uskonto on sen ihmeellisyyden palvontaa, että me ihmiset olemme enemmän kuin se rajallinen persoona, jonka itse kunkin elävä ruumis kätkee sisäänsä. Ei vaan uskonnon vaan koko kulttuurin olemassaolo perustuu siihen, että pyhä kunnioitus, jonka uskonto tai esteettinen kokemus meissä herättää, kohdistuu yhteisöön. [Maffesolin] kirjan ranskankielinen otsikko Contemplation du monde tarkoittaa latinankielisen alkuperänsä mukaan yhtäältä sielun yhtymistä alkuperäänsä eli jumalaan ja toisaalta sitä, että mietiskelyn kohde ei välttämättä ole tuonpuoleinen vaan maallinen, yhteisöllisyyden elämys tässä ja nyt, arjessa. (Maffesoli, Maailman mieli, esipuhe)”

Pellinen selittää, miten käskyn toiseen osaan liittyy kysymys yhteisöstä, vaikka sitä useimmiten mietitään puheena yksilölle.

JP: ”Käskyhän on kohdistettu Israelin kansalle. Se on siis luonteeltaan eksklusiivinen, rajaava, kuten juutalainen uskontokin. Minä olen sinun Jumalasi, muilla on muut jumalat. Minä olen sinun Jumalasi – en siis kenenkään muun jumala. Puhe on siis puhetta omalle yhteisölle.”

JP: ”Teatteri voi luoda hetken, jossa voi naiivisti uskoa johonkin.”

JP: “ Olen aina ajatellut ensimmäinen raamatullisen käskyn henkilökohtaisena puheena jumalalta yksilölle, mutta käskyn sijoittaminen yhteisön kontekstiin tekee siitä kiinnostavamman ja samalla relevantimman teatterin ja taiteen näkökulmasta. Vanhassa testamentissa kansa niskuroi, kansa tottelee, kansa todistaa. Ihmisen kohtalo on sidottu kansan kohtaloon, sen edesottamuksiin yhteisönä ja suhteessa ”jumalan” eli toisin sanoen yhteisön normeihin. 

JP: ”Mooses toimii kansan puhemiehenä ja välittäjänä – samalla tavalla kuin antiikin tragedian kuorosta yksilö nousee puhumaan ja toimimaan eli näyttämään ihmisten elämän jumalallisten voimien temmellyskenttänä.”

JP:” Kysymys yhteisöstä (”yksilökeskeisessä ajassa” – kuten mantra on jo pitkään kuulunut) on mielestäni kiinnostava etenkin teatterin eleen näkökulmasta. Esitys rakentaa joka ilta yhteisön, joka todistaa, joka asettuu näyttämön ääreen, jossa metafyysiset voimat voivat ruumiillistua. Ehkä kysymys metafyysisten voimien ruumiillisuudesta on juuri se, mistä tässä esityksessä on kysymys!”

HH: Kirjoitat ja kysyt, miten lähestyä taidetta tai tehdä taidetta puhtain sydämin. Ajattelen heti vilpittömyyttä ja samalla taiteentekemiseen liittyviä muita tarkoitusperiä – omaa egoa, narsismia tai yhteisötaiteeseen liittyviä myös epäpuhtaita motiiveja, esimerkiksi keskinäistä kilpailua.

Pellinen puhuu transmodernista, joka hyväksyy relationaalisuuden, tähän postmodernin piirteestä se poikkeaa kuitenkin vilpittömyydellään. Pellinen haluaa pohtia, mitä tuo käsite voisi tarkoittaa teatterissa. ”Teatteri voi tapahtumallisuutensa ja yhteisöllisyytensä kautta luoda hetken, jossa voisi naiivisti uskoa johonkin. Vaikka itse uskomiseen.”

Ei setämies-alfaurosten ankaraa pohdiskelua – perimmältään teatteri on tonttuilua

HH: Millaista työryhmälähtöistä työskentelyä, koettelua olette harjoittaneet?  Minkälainen tulee olemaan teoksen äänensävy? Tuletteko tekemään ankaraa ja säälimätöntä moraliteettia?

Jo aiemmin on tullut selväksi, että Ensimmäisessä käskyssä ei tulla harjoittamaan ankaraa setämies-alfaurosten pohdiskelua. Pellinen viittaa haikuihin, joissa muutamassa säikeessä on kepeänoloisesti saatu jotain kootuksi yhteen. Hän puhuu orffilaisesta mystiikasta ja kreikkalaiseen maailmankuvaan liittyvästä materiaalista. 

Teoksen nimessä Ensimmäinen käsky on lisäselityksenä ”moraalifilosofisen Dekalogi-teossarjan juhlallinen avaus ”. Pellinen nauraa, että siitä pitäisi välittyä suhteellistuttava huumori. 

JP: ”Työryhmä on elänyt, koska rahoituksen saamiseen on kestänyt monta vuotta. Ideana on ollut vaalia pitkäjänteistä työskentelyä ja yhteistä ajattelua. On katsottu Kieslowskia, luettu ja keskusteltu aiheen ympärillä, juotu paljon kahvia. Ajattelu on kuitenkin yksi asia ja näyttämö on toinen. Näyttämö hylkii liikaa älyllisyyttä. Täytyy päästää dionyysiset voimat irralleen. Perimmiltäänhän teatteri on tonttuilua. Minulle nauru on pyhää, ja teatteri tasapainottelua vakavan ajattelun ja hassuttelun välillä. Syvyys ja keveys on oltava samaan aikaan läsnä, ja katsojille pitää antaa riittävästi tilaa tuntea ja ajatella omia ajatuksiaan.”

JP: “Prosessissa olemme tutkineet sitä, miten ajattelua tai filosofiaa voi näyttämöllistää, mutta kuitenkin niin, että se on ilmavaa, kiinnostavaa ja kehollista.”

Jatkossa Dekalogi-hankkeen ympärillä on asiantuntijoita. 

JP: ”Seuraavassa vaiheessa työskentely jatkuu – rahoituksen varmistuessa – ohjausryhmän kanssa, jossa ovat Elli Salo, Heidi Väätänen, Veikko Nuutinen, Otto Sandqvist, Tuomas Timonen sekä tutkija Sanna Ryynänen. Tämä dramaturgeista ja näytelmäkirjoittajista sekä tutkijasta koostuva ryhmä toimii ajattelun paikkana ja tuottaa mahdollisesti tekstiä näyttämölle.  Sitten on vielä asiantuntijaryhmä, jota pyydetään luennoimaan valituista aiheista. Asiantuntijat tulevat edustamaan laaja-alaista yhteiskunnallista ajattelua.”