Alice Birchin Erään itsemurhan anatomia Espoon teatterissa on esityksellinen ruumiinavaus. Se on dissektio!  Anatomisessa leikkelyssä ruumiin anatomisia rakenteita erotellaan ja leikellään tarkasteltaviksi. Nyt dissektiossa tehdään kliinisen tarkkoja sukupuolittuneita havaintoja siitä, miten naisten itsetuhoisuus ja itsemurhat alttiutena tuntuvat potentiaalisesti siirtyvän sukupolvelta toiselle.

Davide Giovanzanan ja Sanna Silvennoisen yhteisohjauksessa teoksesta syntyy äänellis-liikkeellis-visuaalinen ja ennen kaikkea poeettinen tutkimus melankoliasta ja masennuksesta. Anatominen kylmäverisyys törmäytetään affekteihin. Nyt eivät esitä vain puhuvat päät vaan esittää koko ruumis.

Ylellistä saada tutustua näin hienoon näytelmäkirjailijan näytelmään ja siitä tehtyyn esitykseen, jonka esityskieli ja ilmaisu tavoittavat sitä, miten trauma pakenee kieltä. Esitys on löytänyt oman tapansa kuvata liikkeellä masennuksen ja trauman ruumiillistunutta kokemusta.

Sukupolvelta toiselle siirtynyt trauma

 Carol  niin sanotussa täydellisen onnellisessa avioliitossa tekee itsemurhan tyttärensä Annan ollessa 16-vuotias, jo aiemmin Carol on yrittänyt itsemurhaa. Anna on koukussa huumeisiin, myös hän solmii avioliiton, mutta äidin itsemurhasta ei pääse eroon, ja Anna tekee itsemurhan pian tyttärensä Bonnien syntymän jälkeen. Äiti ja tytär toteuttavat itsemääräämisoikeuttaan ja tahdonvapauttaan itsemurhalla, tyttärentytär Bonnie on lääkäri, joka toteuttaa tahdonvapauttaan toisin.  Hän torjuu potentiaalista itsemurhariskiä ja trauman toistumista radikaalilla itsemääräämisoikeudella haluamalla sterilisaation. 

Näytelmän muoto konkretisoi julman toiston. isoäidin, tyttären ja tyttärentyttären elämää seurataan samanaikaisesti kolmessa aikatasossa 1970-luvulta tulevaan aikaan.

Tekstuaalisessa materiaalissa yhtäaikaisuus ilmenee kolmella palstalla. Kohtausten otsikot ovat samoja, perhehistoriassa syntymäpäivät, hääjuhlat, sairaalakohtaukset, synnytykset toistuvat. Tekstin dialogi on minimalistista, usein vain yksittäisiä sanoja.  Tietyt sanat toistuvat kuin ilmoille heitettyinä kivinä. Ei, ei, ei. Kaikki on hyvin, okei, joo, okei , aivan, anteeksi, pahoillani, koukku hävis, siima, hävis, käsivarsi hävis… kala putos, tässä, tässä.  Sama yksittäinen vuorosana tai kokonainen lause saattaa toistua eri tila-ajoissa yhtä aikaa tai kuin kaikuna saaden jokaisessa kohtauksessa erilaisia merkityssisältöjä.

Teksti on kuin kieliruumiin fuugaa. Se on tuntemusruumiin äänellinen partituuri, jossa vuorosanat limittyvät toisiinsa kuin ajaisivat toisiaan takaa, kiihtyvät yhtäaikaisiksi puheen kuluiksi tai jäävät kaikumaan tyhjyyteen ja sanat aukeaa hiljaisuus ja tyhjyys. Kaikki tämä rytmitys, tauot, yhtäaikaisuudet on tekstiin tarkasti merkitty. Tässä dramaturgisessa kudoksessa palataan aina johonkin samaan teemaan ja sen variaatioon.

Teksti on enemmän sitä, mistä ei puhuta, ei haluta, ei kyetä puhumaan. Sanojen ja sanomisten välissä ammottaa kuiluja. Sanat eivät tavoita merkityksiä, eivät toista, eivät itseä.  Itsetuhoisuuden, melankolian ja masennuksen ympärille aukeaa kuilu vältteleviä ja väisteleviä vuorosanoja. Teos on yhtä agilityä, ”kielipeliä”.

Mitä tällä minimalistisen tarkalla tekstilibretolla tehdään?

Esiintyjät ruumiillistavat julmaa elämisen kaanonia, jossa halu ja merkitys pakenevat. Esityksessä pelataan kestoisuudella, aikaa venytetään subjektiivisen kokemukselliseksi. Hidastetaan äärimmilleen, ikään kuin liike pysähtyisi johonkin vapaaseen pudotukseen, ikään kuin sielu kamppailisi masennuksen painovoimaa vasten. Ihminen roikkuu kuin  synkän maailmankaikkeuden mustassa aukossa. Tässä esityksessä ihminen fyysisesti myös roikkuu sähköshokkien armoilla ilmassa.

Tämä on kokonaistaideteos, jonka ilmaisun  ja simultaanisen dialogin fuugan näyttelijät Terhi Suorlahti (Carol) Roosa Söderholm (Anna)  ja  Senna Vodzogbe (Bonnie)  hienosti soittavat. Käytän sanaa soittaa, koska tässä puhe edellyttää niin vaativaa rytmitystä, toisen ja hiljaisuuden aistimista. Upottavan melankolian ja masennuksen painoon vajoaa, vajoaa. Melankolian raskas paine, se upottavuus on näyttelijöiden liikekielessä. Katson ihailun vallassa, miten nämä kolme naista piirtävät myös oman sukupolvensa habitusta ja muutosta. Muutos on paitsi kielessä myös tavassa ilmentää itseä. Suorlahden Carol on se pakeneva, jonka ruumis huutaa äänettömästi. Söderblomin Anna äänekäs aggressiivinen kapinallinen ja Vodzogben Bonnie hoiva-ammattilaisena maassa kiinni, näennäinen pärjäävä,  lesbo, joka ei pysty / halua sitoutua pidempään parisuhteeseen.

Koko näyttelijäjoukko myös rakentaa kohtausten miljöitä, tarpeistoja tuo ja vie sänkyä, pöytää, puistonpenkkiä. Tämä agility ja kielipeli toistuvat myös kohtauksia rakennettaessa. tämä Mirkka Nyrhisen tilallis-visuaalinen oivallus resonoi ja tuottaa uusia merkityssisältöjä sukupolvisiirtymistä.  

Esityksessä sade toistuu. Sataa  sairaalasängylle, kylpyammeeseen, pöydälle, puistonpenkille.  Sataa vettä, ja niin vuotaa elämä, kaikki vuotaa.  Veden paine ja upottava syvyys on paitsi näyttelijöiden myös esineiden putoamisissa  ja musiikissa. Teoksen äänimaailma (Viljami Lehtonen, Maija Ruuskanen) on sisäistä kaaosta tai painetta, avaruuden kaikuja, kuin orkesterin viritystä, soitinten kumua, milloin kuin kärsimyslaulua, valssin tahdin variaatioita, liukumia. Ja siellä toistuvat painovoimaa vastustavat ilmapallot ja eläimet. Aistin surrealismia, unenomaista outoa. Sellaisena maailma näyttäytyy masentuneen mielen sisältä. Ja usein teosten yhtäaikaiset aika-tilat pysähtyvät surumielisen kauniiksi tableauksi.

Entä ihmiset kolmen naisen ympärillä? Samuli Nordberg, Eero Ojala, Pauliina Palo, Riina Tikkanen esityksellistävät lukuisissa rooleissaan eri ikäisiä, eri aikakausina eläviä hahmoja – rakastavia, voimattomia läheisiä, tunkeilevia, holhoavia, vähätteleviä, vältteleviä ihmisiä, myös lapsia, jotka toteutetaan nukketeatterina.  Näyttelijät nukettavat suorasukaisen uteliaita lapsihahmoja, joilta kyky kohdata toinen ei vielä ole kadonnut.

Muodossa ja ilmaisussa on kaikki

Alice Birchin näytelmä kasvaa kulttuuriseksi tutkimuksesta patriarkaalisesta yhteiskunnasta, normatiivisesta heteronormatiivisesta ydinperheideaalista  ja kaikesta siitä, millaisten odotusten ja pakkojen maalitauluna naiset voivat olla  ja  miten näkymättömiin jää naisen melankolia ja masennus. Tämän se tekee taiteen ja näytelmän muodon keinoin. 

Teos näyttää naisten erilaisia elämäntapaan ja valintoihin myös erilaisiin paineisiin liittyvät sosiaalisen todellisuuden muutokset, ajan kulun ja muutokset naisten rooleissa ja itsemääräämisoikeudessa. 1970-luvun takaperoinen ydinperhemalli tuntuu jo perin kaukaiselta –  familistiset ihanteet ja äitinä olemisen paineet ilmenevät nyt hienostuneemmissa muodoissa.

Birch kirjoittaa feministisiä vastarintaisia tekstejä, provokaatioita, joissa hän etsii dramaturgisen muodon äänettömyydelle, toimintatilojen kapeudessa. Juuri kieli ruokkii naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kieli mitätöi, seksistiset kliseet rehottavat niin kuin teoksessa Revolt. She Said. Revolt again (2014). Näytelmässä Ophelia´s Room (2015) kaikuu paitsi lähteen patriarkaalinen logiikka  myös Virginia Woolfin ääni. Woolf spekuloi runollisen tragedian ajatuksella. Ophelia´s Room Kate Mitchellin ohjauksessa Ofelian toiminta perinteisessä mielessä on mahdotonta, koska hänellä on tahdonvapaus ja autonomia riistetty. Silloin toiminta on toimimattomuutta ja hiljaisuutta, tuhoisaa levottomuutta. Näytelmässä   [BLANK]     kuudenkymmenen kohtauksen sarjassa käydään lävitse sitä, miten rikosoikeusjärjestelmä vaikuttaa naisten ja lasten elämään. Naisten on mahdollisuus vapautus stigmasta. Nämä tekstit odottavat nyt lukijoitaan, kokijoitaan ja esityksellistäjiään.

Erään itsemurhan anatomiassa naiset ovat hienostuneen näkemästä kieltäytymisen ja heteronormatiivisten ydinperheideaalien väkivallan uhreja. Esityksellistäessään naisen itsensä tuhoamisen halua ja tekoja näytelmä häiritsee ja hiertää. Siitä avautuu trauman taustalla olevat yhteiskunnallinen ja poliittinen maisema mutta myös jotain, joka ei avaudu rakenteista ja rationaliteetista käsin.

Tunnen tarvetta lukea Erään itsemurhan anatomiaa psykoanalyytikko Julia Kristevan tekstejä vasten. Birch tekee sitä, mistä Kristeva kirjoitti  poeettisen kielen vallankumouksessaan. Mitään muutosta ei tapahdu ilman että subjekteissa tapahtuu muutos, ilman, että yksilöiden suhteet sosiaalisiin rajoituksiin ja ennen kaikkea kielen rajoituksiin muuttuvat.  Birch kirjoittaa omaa minimalistisesti horjuttavaa poeettista kieltään.  Birchille etiikka ei tarkoita pakonomaista totuttua konformismia,  yritystä vahvistaa jotain yhteistä ja yhtenäistä vaan hajanaista moninaisuutta. Teoksessaan Powers of Horror. An Essay on Abjection  Kristeva kirjoitti subjektin kokemukseen ja psyykeen sisältyvästä toiseudesta ja erosta. Abjekti oli se, jokin joka tunkee esiin ja uhkaa minän ja ruumiin rajoja. Se on vierauden taakkaa itsessä.  Itsensä sisällä olevan toisen, toisen halun, oudoksi ja ehkä vastenmieliseksikin koetun vallassa Anatomy of A Suiciden naiset ovat. Teos näyttää, millaisten samaistumisten ja torjuntojen kautta naiset rakentavat omaa subjektiaan. Torjuttua homoseksuaalista halua, vastenmielisyyttä omaa raskaana olevaa ruumista kohtaan, kauhua toisen ihmisen läheisyyttä kohtaan.  Tällaista aistin.

Mustassa auringossa, esseessään masennuksesta ja melankoliasta Kristeva kirjoitti vertauskuvana murheellisen mielialan sokaisevasta voimasta, jossa ” musertava ja kirkas affekti määrää kuoleman väistämättömyyden”. Aistin Erään itsemurhan anatomiaa tällaisen melankolian ruumiillistajana. Teoksen kielellisessä maailmassa syvälle uponnut kärsimys ei osaa ilmaista itseään. Jo silloin elämä on menetetty. Itsemurha on oikeastaan vain ruumiillinen päätepiste. Ja ihmiset haavoittuvat myös toisten itsetuhoisista teoista.

Upottavassa painossa, putoamisessa vedessä koukun katketessa, siiman pudotessa voi päästä ehkä pinnalle. Bonnie myy talon, uudet omistajat ”onnellinen perhe” äiti ja lapsi tulevat katsomaan taloa. Bonnie jättää jäähyväisiä talolle, katselee ja kohtaa lapsen ja tämän äidin. Muutamia repliikkejä talosta ja naiselle kohdistettu ”Ottakaa luumuja piknikille. Ne ovat parhaimmillaan.” ja sivuteksti:

Nainen katsoo häntä.

Bonnie jää seisomaan.

Valot vaihtuvat. Aavistuksen.

Tähän aavistukseen haluan uskoa. Jatkumon voi katkaista.

”Joskus ihminen on lohduton siksi, että hänen elämäntilanteensa on lohduton, ei siksi, että hänen aivokemiansa toimii väärin.” (Wittgenstein)

Wittgenstein juutalaisena ja homoseksuaalina eli koko elämänsä itsemurha-ajatuksensa ja masentuneisuuden kanssa, itsemurhaa tekemättä. Naisen elämäntilanne on usein lohduttomampi kuin miehen (olemuksellistanko?)  Sama Wittgenstein kirjoitti myös siitä, miten onnellisten ihmisten maailma on eri kuin onnettoman. Sanat ja kieli pettävät ja peittävät. Itsemurha äärimmäisenä väkivallan muotona tekee sanojen takaisen kuilun kuuluvaksi. Tästä puhuu Erään itsemurhan anatomia.

Esitystiedot

Teksti                                                  Alice Birch

Käännös                                            Reita Lounatvuori

Ohjaus:                                              Davide Giovanzana ja Sanna Silvennoinen

Käännöksen sovitus:                          Mimmi Ahonen, Sara Koiranen

Dramaturgian assistentti                   Sara Koiranen

Valosuunnittelu                                 Juho Rahijärvi

Lavastus- ja pukusuunnittelu             Mirkka Nyrhinen

Sävellys ja äänisuunnittelu                 Viljami Lehtonen, Maija Ruuskanen

Nukketaiteilija                                    Elina Sarno

Esiintyjät:

Terhi Suorlahti       Carol

Roosa Söderholm   Anna

Senna Vodzogbe     Bonnie

Samuli Nordberg

Eero Ojala

Pauliina Palo

Riina Tikkanen

Teatteri Metamorfoosi  & Circo Aereo & Espoon teatteri