Teatteri Nirvanan ja työryhmän Fennofobia , Geoffrey Eristan sooloteos,Teatteri Viiruksessa jatkaa siitä, mihin jäi Eristan Teatterikorkeakouluun tekemä N.E.G.R.O. – Nhaga & Erista Growing ’n Reaching Out (2019), joka nähdään piakkoin Espoon kaupunginteatterissa. Fennofobia (Eristan ja Jussi Moilan käsikirjoitus ja ohjaus, Moe Mustafan ääni- ja videosuunnittelu, Julia Jäntin valosuunnittelu) vie kokemukseen ja tuntoisuuteen sisälle. Se vie pakkoihin ja pakoihin – ja pois.
Fennofobia on ruumiintuntoinen kasvutarina. Geoffrey Eristan silmät katsovat meitä studiotilan taustaprofisoinnista. Eristan silmät katsovat useaan otteeseen myös pieniltä näytöiltä. Näytöiltä mennään ihmisen tuntoihin, elettyyn ja koettuun. Ollaan koulukokemuksissa, perheen kriisissä, isäsuhteessa, oman mielen sekasorrossa ja päästään ulos.
Erista jakaantuu notkeasti moneksi ääneksi ja tuntemukseksi. Hän muuntuu pieneksi villahattuiseksi kouluaan aloittavaksi pojaksi. Hän muuntuu hyvää tarkoittavaksi stereotypioita vahvistavaksi luokanopettajaksi. Hän muuttuu myös pojan äidiksi ja isäksi ja lopulta oman mielen myllerrykseksi ja kaaokseksi, ongelmatapaukseksi keskellä ristiriitaisia odotuksia ja vaateita. Sieltä murtaudutaan ulos vapauteen ja liikkeeseen tanssien.
Kuinka kotoisaksi tai vieraaksi afrosuomalainen nuori ihminen itsensä tuntee Suomessa? Mitä poika kokee? Luokkakavereille opettaja havainnollistaa pojan taustaa Afrikan tähti -pelillä. Taustalle projisoituu pelilauta, sen visuaalisuuden synnyttämät mielikuvat, itse koko pelin logiikan välittämä tarina on kolonialistinen. Siinä me pelaajat metsästämme Afrikan maanosan luonnonvaroja, sen rosvot ovat valkoisia! Pelilaudalla on ”alkuasukkaita”, villieläimiä ja kaunista luontoa ja sitten ovat ne jalometallit piilossa. Me etenemme satamakaupungeista kohti sisämaata ja etsimme maanosan suurinta timanttia. Luokka pelaa ja uusintaa jännittävää rikkauksien metsästystarinaa – tarina kolonialistisesta riistosta. Kulttuurisensitiivisyydestä ja -tietoisuudesta ei tässä todellisuudessa ole tietoakaan. Moilan ja Eristan kokemukset peruskoulusta johtavat 1990-luvun Joensuuhun ja Turkuun – toivottavasti jotain on ehtinyt tapahtua koulumaailmassa sitten 90-luvun!
Esityksen huikea tekstuaalis-visuaalinen osuus kiertyy sanojen PAKO-PAKKO ympärille. Poika pitää koulussa esitelmän fuugasta, jonka nimi tulee pakoa tarkoittavasta sanasta. Bachin fuuga soi taustalla. Poika rinnastaa esitelmässään eurooppalaisen barokin musiikkikulttuurin ruumiillistuman, Bachin (1685-1750) ja transatlanttisen orjakaupan 1700-luvun valtakauden, jolloin noin 7 miljoonaa orjaa kuljetettiin Afrikasta. Mitä ovatkaan pako ja pakko kolonialismin ja dekolonisaation mittakaavassa ja nykyhetkessä?
Fennofobia on kokemustarina. Se välttää autofiktiivisen tahman ja omaelämäkerrallisen sentimentaalisuuden, joka tämänkaltaisiin teoksiin uhkaa tunkeutua. Tämän esitys tekee Eristan ilmaisulla ja esityskielen eri materiaalisuuksien synnyttämällä etäännytyksellä. Moe Mustafan luoma ankara graafisuus vapauttaa, taustaprojisoinneista ja pienistä näytöistä avautuu maailmoja, valokuvia, kuin instan kuvista. Litteästä kaksiulotteisesta pinnasta päästään ruumiiseen ja sen tuntoihin. Eikä kaikkea tarvitse laittaa sanoiksi. Eristan katse ja liikkeet välittävät tunne- ja kokemusintensiteettiä. Liike tuo myös paon pois mielen vankiloista ja pakoista.
Niin – liike ja liike pois rakenteellisista ja muista pakoista. Näin Teatteri Universumin Camp Betonia teatterityöpajan demon elokuun alkupuolella. Työpajassa nuoret työllistyivät Helsingin kaupungin yhdeksäsluokkalaisille jaettavan kesätyösetelin avulla. Itäkeskuksen Stoan ja Puhoksen lähiympäristössä toteutettiin kaksiviikkoisen työpajatyöskentely, jota vetivät Geoffrey Erista ja Annukka Valo. Työpajaviikkojen jälkeen nähtiin paikkalähtöinen vaellusesitysdemo. Sen ytimessä oli liike, improvisaatio, tekstikin. Nuoret esiintyjät olivat suhteessa tilojen tarjoamiin materiaalisuuksiin ja toisiinsa sekä meihin. He olivat ensimmäisen kerran elämässään tekemissä esittävän taiteen kanssa.
Laajennan mittakaavaa ja teen liikkeen ulos esitysten todellisuuksista. Dipesh Chakraparty on yksi merkittävimmistä nykyaikaa, identiteettiä ja politiikkaa globaalissa mittakaavassa tarkastellut historiantutkija. Hänen teoreettiset lähtökohtansa ovat postkoloniaalista teoriassa ja kriittisessä historiankirjoituksessa. Chakraparty kirjoitti yli 20 vuotta sitten teoksessaan Provincializing Europe: Postcolonial thought and historical difference infantilisoivista koloniaalisista ja uuskoloniaalisista diskursseista ja siitä, että eurooppalaisen modernin historiankäsitys näkee globaalin etelän maat aina ja ikuisesti ”historian odotushuoneessa” katselemassa maille osoitettua ja eurooppalaisten haltuunsa ottamaa tulevaisuutta.
Takaisin mikronäkökulmaan ja maahanmuuttajataustaisten nuorten kohtaamiin odotushuoneisiin. Minkälaisen kuvitteellisen kuvan me ”modernin Euroopan” ”modernit eurooppalaiset” tai ”modernit suomalaiset” olemme itsestämme luoneet ja miten tuo itsetyytyväinen ja ylemmyydentuntoinen omakuva heijastuu esimerkiksi teatteriopetuksessa ja näkyy meidän kulttuuri- ja taideinstituutioissamme?
Freie Universitätin teatterintutkimuksen professori Matthias Warstatin esittämää kritiikkiä teatteritieteen ruumiskäsitteitä kohtaan (teoksessa Re/produktionsmaschine Kunst Kategorisierungen des Körpers in den Darstellenden Künsten, 2017) voi pohtia tässäkin. Warstat käsittelee kehoa poliittisena kysymyksenä teatterissa sekä valtasuhteisiin ja kehon luokituksiin perustuvia syrjäytymisen ja osallisuuden mekanismeja. Ei ole yhdentekevää, miten ruumiita teatterikeskusteluissa tai -tutkimuksessa käsitteellistetään ja luokitellaan ja miten tietyt käsitteet luovat taidejärjestelmässä ja instituutioissa edellytyksiä tietynlaisten ruumiiden etuoikeutetulle asemalle tai oikeuksien puuttumiselle. Millainen on draaman traditio, millainen on esitystraditio ja ilmaisun kaanon. Millaista on lattian todellisuuden praksis teatteri-instituutioissa?
Vasta viime vuosina on alkanut tapahtua pieniä horjutuksia. Geoffrey Eristaa lainaten: muutos ja liike tapahtuu vasta sitten, kun etuoikeutetut avaavat taiteen muille.
New Theatre Helsinki , Teatteri Universumin Camp Betonia ja vastaavat yhteisölliset hankkeet ovat yksi askel muutokseen ja uudenlaiseen tulevaisuusdialogiin. Askeleita muutokseen on myös se, että Geoffrey Erista on kiinnitettynä Tampereen Työväen Teatteriin, jossa Erista näyttelee piakkoin ensi-iltaan tulevassa Sarah Berthiaumen Nyotaimorissa ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen). Tulevaisuusdialogia tarkoittaa myös se, että yhteiskunnallinen vaikuttaja ja ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmed on kutsuttu Suomen Kansallisteatterin kotikirjailijaksi.
Olemme aivan alussa. Koska meillä on sellainen teatteri kuin KVS Brysselissä? Ei vain toisia meidän länsimaisen teatterin tradition sisällä vaan toisten esittävät traditiot ja kaanonit rinnalle ja sisään meiksi.
