Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijänkoulutuksen vapaan työskentelyn festivaalilla katsoin 10 erilaista teosta, joissa oli myös taiteellisia opinnäytteitä.
Mitä näkyi, kun näyttelijä oli itse oma kaikkensa, teki itselleen oman teoksensa ja näyttämönsä?
Millaista näyttämöllistä ja esityksellistä olemisen tapaa ja toimijuutta esiintyvät ruumiit ehdottivat? Entä millaisten muiden materiaalisten toimijoiden kanssa teoksissa oltiin ja miten? Millaista ruumiin- ja ihmiskuvaa, mikä oli tekstin merkitys, entä liikkeen? Minkälaisen tilan teokset rakensivat? Millaista oli teosten audiovisuaalisuus? Miten me yleisö olimme, millaista oli meidän toimijuutemme? Mitä teokset kertovat maailmasta ja esittämisestä juuri nyt?
Osallistuin esitysinstallaation syöden ja oleillen, seurasin vapaata improvisaatiota, onnistuin pääsemään sisälle esitykselliseen provokaatioon, olin yleisönä tv-show´ssa, seurasin näyttelijäminän ja alter egon rajankäyntiä, seurasin kontrolloitua liikkeellistä olemista, yhtä hyvin kuin rooliasun taakse kätkeytyvää tai sen takaa pursuvaa irtiottoa. Katsoin tunnustuksellisuutta, toisen lähelle tuloa ja etäännytystä, omakohtaista traumanpurkua, jaoin autobiografista oman ruumiin ja sielun pohdintaa.
40–50 minuuttia on pelottavan pitkä aika olla näyttämöllä yksin ja sitä ennen tuottaa materiaalia itselleen ja oma teos, käsitteellistää, kirjoittaa, luoda oma näyttelijändramaturgiansa. Ja sitten olla yksin näyttämöllä, yksin ja suhteessa meihin katsojiin, kohdata meidät silmästä silmään ja olla meidän katseemme kohteena.
Näin suuren määrän yksilön hahmottamaa, usein kipeää ja ahdistunuttakin maailmassa oloa. Yksinäistä sellaista, oloa suljetuissa tiloissa. Nämä ovat ilmiselvästi koronasukupolven teoksia, jaettua sukupolvikokemusta, jossa ollaan toisista erillään suljetuissa tiloissa. Vai onko Fritt arbeten tehtävänanto jo itsessään sellainen, että se kontekstina ja olosuhteena käpertää, monologisoi ja sulkee maailman ulkopuolelleen, koska dramaturgiaa ei nyt tehdäkään kollektiivisena prosessina. En tiedä. Tämä ei ole moite vaan pohdintaa. Sitä paitsi ehkä juuri tässä ja nyt on tärkeätä saada olla juuri sellainen kuin on ja harjoittaa esityksellistä näyttelijäidentiteettipohdintaa elämän julmassa sattumanvaraisuudessa.
Esiintyjä tai näyttelijä on yksinäinen olento – tämä ajatus välittyi useasta teoksesta. Näytteleminen ja esiintyminen pitävät sisällään paljon myös pakonomaista ja pakotettua, suorittamista ja vaateita olla tietynlainen. Näytteleminen on myös erilaisten minuuksien leikkiä, oman minän piilottamista, itsen naamiointia ja sitten puolestaan revittelyä, irti päästöä, röyhkeyttä… ja kaiken taustalla katsojalle suoraan tai epäsuoraan kohdistettu pyyntö: hyväksy minut sellaisena kuin olen.
Käsittelen teoksia näyttelijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. En halua niputtaa. En laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen. Jokainen on omansa arvoinen. Ja varoitus. Olen vain yksi katsoja. Voin yhtä hyvin mennä harhaan, jotain olennaista on takuulla jäänyt havaitsematta ja ymmärtämättä.
Don’t thank for food – a performative installation
Antonia Atarah
Antonia Atarahin kestollinen esitysinstallaatio Don’t thank for food – a performative installation oli rauhoittava ja maadoittava kodinomainen tila, joka kutsui syömään, olemaan kaikessa rauhassa ja samalla tutustumaan mustien ja alkuperäiskansojen narratiiveihin ja todellisuuksiin. Valkoisen Taideyliopiston tilan sisällä sykki nyt rinnakkainen todellisuus. Atarah oli kutsunut isänsä tekemään ghanalaista ruokaa. Päivänä, jona tilassa oleilin, isä ei ollut päässyt tulemaan, mutta yhtä kaikki tilan lempeä vieraanvaraisuus ja hyvää tekevä kiireetön yhteisöllisyys vaikuttivat – niin ja ruoka ja Atarahin omaelämäkerrallinen materiaali. Katselin kuvia juhlista, kuuntelin, miten Atarahin isän kertoo lapsille satua ehkä twi fanten (akanin) tai jollain muulla kahdeksasta Ghanassa puhutulla kielellä. Selailen kirjoja, joiden kirjoittajat ovat mustia. Tilaan oli tunkua, siellä saattoi vain levätä ja nukkua. Eikö juuri esiintyvän taiteen yksi tehtävä ole rakentaa meille uudenlaisia tiloja olla toistemme kanssa. Teos kuljetti kuin vaivihkaa toisenlaista olemisen tapaa. Mieleeni nousi ihmisten ja tarinoiden hyrinä. Hyrinässä oli hyvä olla.
Working Girl
Ellen Edlund
Ellen Edlundin suljetun huoneen esityksessä teoksen naishahmo piirtää tilan näkymättömät rajat liikkumalla. Tässä ovat rajat, itselle tehdyt. Onko rajojen sisällä olo vapautta vai yksinäisyyttä? Anonyymi hahmo valmistautuu pikkutarkasti ennakkosuunnitelman mukaisesti viettämään uudenvuoden aattoa. Palaa useaan otteeseen rajoihin. Working Girlissä Edlund esityksellistää liki pakkomielteistä yksinäisyyden ja kontrollin tarvetta. Minä valitsen…valitseeko tämä hahmo sittenkään. Hän on tarkka sanoistaan, jokaisesta sanasta ja liikkeestä, jokaisesta palasesta, jonka itsestään harkitusti kertoo. Välillä ovelle koputetaan, josko jotain sittenkin tapahtuisi.
Oli kiehtovaa, myös surumielistä ja miltei pelottavaa, katsoa ambivalenssia: määrätietoista panssaroitunutta liikettä ja sitten sanojen ja liikkeitten takaa aukeavaa yksinäisyyden kuilua. Jälkikäteen mietin, miten esityksen luentani ja tulkintani onkaan alakulon sävyttämä. Kaksi-kolmikymppinen katsoo teosta toisin silmin.
En sida söker sin bok
Jesper Fransson
Jesper Fransson tekee huiman irtioton. Hän heittäytyy studioon keräytyneen ja kerätyn materiaalisuuden ja meidän yleisön kanssa vuorovaikutukseen, puhumaan ja leikkimään, kokeilemaan kaikilla niillä tarjoumilla, mitä tilanteesta lähtee. Fransson muistelee opiskeluaikaansa, jutustelee, kertoilee kokemuksiaan. Jo teoksen nimi kertoo jotain tästä tilanteessa. Minulle se näyttäytyi näyttelijän itsetutkiskeluna ja rohkeana itselleen puhumisena ja itsen kanssa leikkimisenä. Ja ihan oikeasti tilanteisuudelle auki olevana autenttisuutena.
Kylmä kahvi kaunistaa
Alexandra Gustafsson
Peppi-peruukkinen vaaleanpunaiseen villaröijyyn ja housuihin pukeutunut ihminen vastaanottaa yleisönsä hymyillen käytävässä ja pyytää meitä rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Saamme tietää, että tekoprosessin aikana hänen isänsä on saanut syöpädiagnoosin. Ulkopuolisuus, kuolema ja sattumanvaraisuus rakentuvat esitykselliseksi kehykseksi. Me katsojat olemme nyt elämän arpajaisissa, vedämme lappuja, joiden sisältö määrää, pääseekö esitykseen sisään vai jääkö jo alun perin ulkopuolelle niin kuin joillekin kävi. Meitä onnekkaita oli ehkä viisi, jotka pääsivät heti sisään. Peppi-hahmo istuttaa meidät kahvipöytään. Sattumanvaraisuus jatkuu. Kenelle tarjotaan kahvia tai kääretorttua, kenelle ei. Me kahvikutsuilla istujat seuraamme hiljaisuuden vallisessa. Oven kolkutus tuo viestin, joku meistä joutuu poistumaan. Kuolema kutsuu toistuvasti. Peppi-hahmo istuu pöydän päässä silittäen lempeästi pehmoeläintään.
Teos rakensi sosiologisen koetilanteen, olemme kuin laboratoriossa, mikä kaikki synnyttää osallistujien kesken omanlaistaan dynamiikkaa. Minua onnistu olla toiseksi viimeinen. Kun meitä on enää kaksi, Peppi-hahmo kertoo isästään, asettuu kahvipöydälle pitkäkseen ja ryhtyy laulamaan. Tämä koskettaa –pärjäävän omalaatuisen Peppi-hahmon tunteet laulussa.
Gustafssonin provokatiivinen esitysele konkretisoi elämän sattumanvaraisuutta. Gustafssonin luoma ilkikurisen paljaasti hymyilevä oudon vaarallinen hahmo ja kurinalainen näyttämöauktoriteetti oli ihanan häiritsevää, niin kuin hahmon alta väreilevä suru.
Alexa Patrik Kumpulainen
Kohtaan ylhäisessä yksinäisyydessään istuvan, glamoröösin virheettömästi meikatun, täydellisen kontrolloidun ihmishahmon, joka alkaa puhua meille tai pikemminkin Alexalle, alter egolleen itsensä hyväksymisestä ja rakastamisesta. Kumpulainen on yhtä aikaa itse ja se toinen. Äänen rekisterit ja elekieli muuttuvat tilanteesta riippuen ollen ja on samaan aikaan Alexa.
Kumpulainen annostelee peittelyn ja paljastuksen, vapauden ja pakkojen, alter egon ja itsen, arvoitusta. Alter ego on tässä heijastus itsestä, jostain puuttuvasta, kielletystä, paljastumisen pelosta – myös näyttämöllä olosta sinänsä. Näyttämöhahmon jutusteleva puhe ja ajatuksen kuljeskelu tuottaa kiinnostavaa huojuntaa, jännitettä.
Kumpulainen uskaltautui oleilemaan kestollisuudessa, käyttämään aikaa. Hän uskalsi ottaa kaiken sen ajan joka on tarvis, annosteli, tauotti ja antoi mielikuvan siitä, miten kaikki vain kulkee lävitse tämän kontrolloidun hahmon. Niin, ja sitten saattoi päästää irti ja muuttua toiseksi itsekseen. Kunnon beatit!
Det blev inte scener ur ett äktenskap
Greta Lignell & Aksinja Lommi (taiteelliset opinnäytteet)
Nimi jo kertoo tämän vapaan päällekirjoituksen suhteen Ingmar Bergmanin porvarilliseen suhdekuvaukseen. Inspiraation lähteenä on tämä keski-ikäisen heteronormatiivisen pariskunnan tunnustuksellinen piehtarointi, mutta nyt ihan omanlaisenaan. Tämä kuvaa kahden nuoren naisen rakastumisen hetket, flirtin, kehittyvän valtapelin, kyllästymisenkin.
Kehyksenä on tässäkin omaelämäkerrallinen tunnustuksellisuus. Sohva on se, jolla nyt kumpikin pitää tunnustuksellista monologia omasta itsestä täynnä vilpittömyyden takana olevaa esittävää itsetyytyväisyyttä. Sohvalta käsin muistellaan ja sitten esityksellistään keskinäisen vetovoiman ja halun hetkiä. Ja tällä yleisön miltei viereen tuupatulla sohvalla käydään myös julmempaa peliä.
Mutta, ei mitään loputonta lätinää. Lignell ja Lommi kertovat asioita liikkeillä, kurottautumisilla, vetäytymisillä, katseilla. Käsi hipaisee toisen vartaloa, toinen tietää olevansa toisen katseen kohteena. Teos on affektien koreografiaa, joka kertoo, mitä ihmisten sisässä ja heidän välissään milloinkin liikkuu – viettelyä, hellyyttä, vihaa, peräänantamattomuutta. Ja Lignell ja Lommi kertovat myös viuluillaan. Toinen aloittaa, toinen tulee mukaan – he soittavat Valse tristeä, surullista, melankolista kuoleman valssia. Sanoja ei tarvita. Ja lopussa tilaan laskeutuu keinu. Ensin keinuu yksi huimaa liikettä, toinen tulee mukaan, huimassa vauhdissa. Keinumisen vaara, sen aggressio – ambivalenssia, miten tulkitsenkaan loppua…
Det du känner själv
Walter Ruokolahti
Pukumies leikkailee lappuja kirjoituspöydän ääressä. Tämä pukumies, osoittautuu
talkshow-isännäksi, joka tekee entreitä astuessaan verhoista näyttämölleen. Walter Ruokolahden teoksessa me olemme tämän show´n yleisöä.
Mitä maailmassa tapahtuu, sillä ei ole kovinkaan paljon tekemistä tässä keskusteluformaatin parodiassa. Meidät yleisö osallistetaan, kirjoitamme lapuillemme sanoja – show´hun kutsutaan vieras ja keskusteluun pitää saada mahtumaan meidän kirjoittamamme sanat. Viisastelevaa merkityksettömyyttä.
Teoksen jännite muodostuu ristiriidasta tämän supliikkimiehen kliseisen laskelmoivasta roolinotosta ja privaatista. Sliipattu, talkshow-isäntä irrottelee. Teoksen nimi on Maresin Epos no 1:stä. Teos on valeasujen kehyksessä identiteettipohdintaa, Pink Floydin satiirista In The Flesh, Daft Punkin Within hukassa olosta, jos joku kertoisi, kuka olen – sisällä on monia huoneita tulkittavana ja sitten Maresin Epos No1, jossa fasadit on kaadettu. Onko tämä itselle, meille yhteisesti kohdistettu toive vailla vaateita, vailla teeskentelyä? Luin teoksesta metamodernistista vilpittömyyttä.
En skådespelares arbete med sin själ
Folke Narin
Millaisia aivokummituksia näyttelijässä astuu esiin, kun näyttelijä ei näyttelekään, mitä tarkoittaa, kun on vain puolitoista jalkaa ja neljän kuukauden toipilasaika. Teoksen nimi viittaa Stanislavskin teokseen En skådespelares arbete med sig själv. Narin rakentaa monologinsa omaa itseään koskevasta annetusta olosuhteesta: näyttelijäntyö keskeytyy, kun on loukkaantunut eikä teatterityö enää olekaan mikään itsestään selvyys. Näyttelijä käsittelee omaa itseään verhottomasti, mutta samalla kliinisen analyyttisesti julmalla huumorillakin. Pidin tästä etäännytyksestä. Ei mitään piehtarointia tai autobiografista mutapainia.
Honey I’m home
Sara-Maria Pirhonen (taiteellinen opinnäyte)
Hölskyy! On tämän teoksen avainsana ja materiaalinen lähtökohta. Katsojina me kohtaamme ensimmäisenä äänen, joka kehottaa hengittämään sisään ja ulos ja laittamaan sormet nenään yhä syvemmälle. Sitten ääni visualisoituu. Antaa mennä, hytkyttää hölskyttää itseään tämä outo itsensä kätkenyt fantasiaolento sisääntuloaukon yläpuolella. Satuin istumaan niin, etten pystynyt ihan kunnolla tätä näkemään. Teoksessa ollaan fantasiamaailmassa. Tämä ihanan outo olento on röyhkeä ja räävitön. Se juo litran vettä ja röyhtäisee. Olennolla on myös toinen asu, peruukkien peitossa oleva pinkinsävyinen, jättimäinen olento, eri pinkin tuo mieleeni Kreikan kykladiset naishahmot, ne seksuaalisuutta ja hedelmällisyyttä uhkuvat. Pirhosen näyttämöhahmo on vapaa naisnäyttelijän ruumiiseen liittyvistä odotuksista, normatiivisista ruumiskäsityksistä tai stereotyyppisistä roolimalleista.
Viittaako teoksen nimi konservatiiviseen 50-luvun tv-komediaan ja 90-luvun lopun Pleasantville – onnellisten kaupunki elokuvaan, jossa teini-ikäiset sisarukset sinkoutuvat kiiltokuvamaailmaan, jonka omat halut ja kapinointi on pakko tukahduttaa. Mitä tukahduttaa naisoletettu näyttelijä? Millaisia ovat pakot? Mitä naisnäytteliltä odotetaan? Teoksessa on huima kohtaus, jossa tästä queeristä otuksesta hölskyy ulos kabareetähti, joka laulaa Cabaret´n Mein Herr, ymmärtääkö tämä mies, millaisesta naisesta on kyse.
Body talks
Linnea Sundholm (taiteellinen opinnäyte)
Tämä on minun ruumiini, Sundholm aloittaa autobiografisen kasvutarinansa, joka kertoo elämästä omassa ruumiissa ja oman ruumiinvammansa kanssa. Mitä tämä intensiivinen kanssaoleminen tarkoittaa?
Sundholm rakentaa koreografioidun teoksen, jonka materiaalina ovat terapeuttiset harjoitteet, harjoitteiden tuottamat tulokset, joita hän paksusta epikriisinipustaan lukee. Tämä ruumis on jatkuvassa seurannassa, harjoittelun tuloksia ja ylipäätään kehitystä seurataan. Sitten materiaaliksi nousevat myös Sundholmin omat päiväkirjat, joista piirtyy kuva elämästä heppatyttönä, ihastumisista, kaikesta siitä, mitä nuoren elämään kuuluu.
Sundholmin teos ei jää sairaskertomukseksi. Vamma rajautuu ja kesyttyy, siitä tulee yksi materiaalinen tekijä, kun tehdään esitystä, taideteosta. Teos uhkuu näyttelijän energiaa, elämänvoimaa. Tällaisena teos haastaa ableismia, se horjuttaa käsityksiä siitä, millaisia esiintyvien ruumiiden tulisi olla tai mitä ne saavat olla.
Esitykset
Don’t thank for food – a performative installation
Antonia Atarah
Working Girl
Ellen Edlund
En sida söker sin bok
Jesper Fransson
Kylmä kahvi kaunistaa
Alexandra Gustafsson
Det blev inte scener ur ett äktenskap
Greta Lignell & Aksinja Lommi (taiteelliset opinnäytteet)
Alexa
Patrik Kumpulainen
En skådespelares arbete med sin själ
Folke Narin
Honey I’m home
Sara Pirhonen
Det du känner själv
Walter Ruokolahti
