Miten esityksellistää ympäristöahdistusta –niitä monimutkaisia tuntemuksia, joita ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen synnyttävät. Ympäristötunteita on useimmiten käsitelty rituaalisesti, katsojia ja yhteisöjä osallistaen. Hehtaarissa Marja Salo, Hanna-Kaisa Tiainen ja työryhmä tekevät sen toisin.

Miten näyttämö ja siellä esiintyvät ruumiit voivat esittää sellaista, mitä emme jo ”tietäisi”. Aihekeskeisissä teoksissa itse aihe voi ajaa esiintyvän ruumiin ylitse. Turha pelko ja epäilys Hehtaarin kohdalla, koska mittakaava on kohdallaan.

Ennen esitystä olen virittäytynyt lämpiön ”seinäohjelmaa” lukemalla ja kasvi-installaatioita katselemalla.  Voin halutessani suojella palan metsää.

Heti alkuun Hehtaari rakentaa katsojalle meditatiivisen suhteen metsään. Pelkistetty metsäilluusio kuhisee ääniä ja elämää, siellä vilahtaa karhukin. Kuuntelemme metsän ääniä, lintuja, puiden huminaa. Meditatiivisen tilan keskeyttää korviin käyvä melu kuin tykistökeskitys. Näyttämön metsäluonto häviää hetkessä, metsäilluusio romahtaa, ja jäljelle jää paljas näyttämö. Avohakkuuta ja hakkuuaukiota tuskin voisi paremmin esityksellistää.

Avohakatulla Hehtaarin näyttämöllä materiaalisia kumppaneita ovat kantopölkky, käpyjä, näyttämölle istutettava tammi. Taustan liitutaululla levittää haapa juuristojaan. Tämän ekologian avainlajin olemassaolo on ekosysteemin ja sen eliöiden kannalta elintärkeä. Kun avainlaji häviää, romahtaa koko ekosysteemi. Meille kerrotaan haapapuun kuolemasta ja luontaisesti maatuvasta puusta riippuvaisten tuhansien eliölajien kuhinasta ja juurakosta muodostuvista uusista kasvavista yhdyskunnista. Toinen toimija on myös kallioperä, meidän graniittimme, yksi vanhimmista maapallon kallioperistä – 1600–3000 miljoona vuotta vanha. Taustan liituseinälle piirtyy esityksen kuluessa myös muita olentoja. Hehtaarille istutetaan tammi, jonka kautta perspektiivi suuntautuu kauas tulevaisuuteen.

Hehtaari on hieno kahden nuoren/keski-ikäistyvän naisen oma kohtainen juttu.  Kirjoitan tämän ”naisen jutun” suurella kunnioituksella. Sen esittävä luontoaktivistinen ele on hiljaa viisas, ja sen näkökulma maassa kiinni. Esityksen avohakkuuhehtaari sijaitsee Kymenlaaksossa, Virolahden Nopalassa.

Hehtaari kuljettaa aiheitaan hienovaraisesti – kahden naisen erilaisia kokemuksia ja toimijuutta mikrohavaintojen kautta. Hehtaarissa tuntemukset kumpuavat avohakkuusta.  Avohakkuu on se, johon jätetään vain 5–10 säästöpuuta hehtaaria kohti. Metsäluonnon monimutkainen monimuotoinen ekosysteemi paljastuu pikkuhiljaa esityksen kuluessa.

Metsällä on affektiivisia ja symbolisia ulottuvuuksia, Hehtaari vie lähelle sitä, miten nämä kaksi erilaista näyttämöhahmoa kokevat, tuntevat ja ymmärtävät maailmaa. Esityksen todellisuudessa rakennetaan hahmojen keskinäissuhdetta, omaa suhdetta ja toimijuutta suhteessa metsän ekosysteemiin, omaan itseen, vanhempana oloon.

On helppo samastua Tiaisen ja Salon näyttämöhahmojen ilmastoahdistuksen erilaisiin ilmenemismuotoihin. Tiaisen näyttämöhahmo purkaa ahdistuksen ja surun ympäristötoimijuuteen – hän on ostanut hehtaarin ja rakentaa suhdetta avohakkuun häiriinnyttämään ekosysteemiin. Salon näyttämöhahmoa ympäristöahdistus lamauttaa. Tämä urbaani ihminen, jolta ei onnistu edes teltan pystytys, on uhmakas ja kapinoiva, passiivisaggressiiviseen suruunsa ja syyllisyyteensä jumiutunut. Salon huikea monologi kaikesta ympäristöahdistukseen kietoutuneista tuntemuksistaan kiteyttää epätoivon.

Hehtaarissa tätä kaikkea käydään lävitse. Esityksessä tehdään henkilökohtaisia rituaaleja, selviytymismekanismeja, valmistetaan traanilla ruokaa, harjoitetaan metsäkylpyjä, elvytetään metsäsuhdetta aisteja avaamalla. Esityksen voisikin nähdä myös itsehoivana. Ympäristösuruun syntyy uudenlainen voimaantunut suhde.

Salo ja Tiainen lähestyvät metsää omien tuntemusten kautta kasvattaen ymmärrystä metsän olemuksesta ekosysteeminä. Aihetta ei käsitellä politisoituneena tai polarisoituneena.  

Hehtaari ei yritä olla yhtään enempää kuin se on. Se ei sorru viisastelemaan, ei luennoimaan tai ilmastosaarnaamaan, ei (wo)mansplainaamaan.    Se ottaa vaikeasti kuvattavissa olevista tuntemuksista kiinni ja osoittaa, ettei välttämättä tarvita isoja yhteisöjä ja julkisuutta liikuttavia rituaaleja, kun käsitellään ilmastokriisiä.

Hehtaari onnistuu kääntämään katseen pois kipuilevasta ihmisestä muihin kanssatoimijoihin, ei-inhimilliseen ja tulevaisuuteen, lapsiin, tuleviin sukupolviin.  Sen esityksellinen ele on toiveikas. Metsäekosysteemin monimuotoisuus ja sen kestävyys rinnastuu ihmislajin elämän jatkuvuuteen. Äidin kirjoittama kirje saa rinnalleen toisen, äänensävyltään ensimmäistä toiveikkaamman. Tulevaisuussuru hellittää. Lapsi, tuleva sukupolvi, piirtää liitutaululle kukkaa. Korjaa sitä, minkä me tuhosimme.

Mietin jälkikäteen, onko ympäristöahdistus sukupuolittunutta, sukupuolittunut siten, että (naisten) tuntemuksia pidetään epäolennaisina. Hehtaari ei rationalisoi tai ylenkatso ilmastoahdistusta. Se esityksellistää myötäelävää ja ymmärtävää suhdetta ympäristösuruun ja kahden naisen ystävyyteen ekokriisin äärellä.

Ja istuimeni viereen asetettu käpy kulki mukaan tuoksu- ja kosketusmuistona esityksestä ja metsästä.