Näyttelijä Heli Hyttisen käsikirjoittama ja esittämä Itkujuhla (ohjaus Heli Hyttinen ja Laura Rämä) on uskomattoman hienosti rakennettu ja esitetty teos. Siinä kohtaavat toisensa kaksi itkijää ja kaksi aikakautta. Omaelämäkerrallisesta materiaalista kasvaa monikerroksinen maisema kadotettuun menneeseen, ei vain karjalaiseen itkijänaiseen Irinja Reijoseen, Hyttisen isoisoisoäitiin, vaan myös kadotettuun lapsuuden kotiin.

Itkujuhla liikkuu ilmavasti eri tunneintensiteeteissä. Se äänellistää haurauden ja särkyväisyyden äärelle asettautumista. Samaan aikaan se tekee irtiottoja ja etäännyttää koomiseen. Klovnihatut päässä juhlimme yhdessä.

Teoksen kehyksenä on Irinan muistotilaisuus. Tämän kehyksen sisässä toistuu Hyttisen uni lapsuudesta. Heli-hahmon kerronta kuullaan useimmiten nauhalta, ääni nauhalta kertoo näyttelijänkoulutuksen kansanmusiikkikurssilla kohtaamisesta itkijä Irinja Reijoseen, jolla on äidin tyttönimi. Sattumanvaraisesta kohtaamisesta sukeutuu matka itkuvirsien ja tämän kaukaisen esiäidin elämään.

Itkujuhlassa kuulemme Heli Hyttisen kaukaisen esiäidin  arkistoihin tallennettua itkua ja Heli Hyttistä, jotka rakentaa ylisukupolvista yhteyttä esiäitiinsä. Ihmeenomaista on kuulla  Reijosen nauhoitettua itkua SKS:n arkiston kokoelmista. Hyttinen kertoo, että nämä itkut on nauhoitettu SKS:ssä, ei aidossa tilanteessa ja ympäristössä.

Itkujuhla on näyttelijändramaturgian, näyttelijän muuntautumiskyvyn ja erilaisten viritysten ja tunnesävyjen ilojuhlaa. Hyttinen taipuu mihin vain. Itkujuhlassa on itkun ja kadotetun menneisyyden rinnalla aimo annos komiikkaa. Esityksen alussa Hyttinen virittää meidät. Hän istuu ja odottaa. Vieressä on tyhjä tuoli, jolle vierasta odotetaan saapumaan. Hyttinen muuntautuu. Selkä koukistuu, liikkeestä, hengityksestä  ja äänestä tulee vaivalloista ja haparoivaa. Sanat unohtuvat, pitää tuon tuosta etsiä taskusta muistilappusta. Meidän edessämme onkin pappi, jolta ei onnistu muistopuheen lopetus, kun kirjoitus katkeaa: Lapuan tiis…

Hyttinen muuntuu intomieliseksi itkuvirsiasiantuntijaksi, vähän kuin klovnihahmoksi. Ruututakkinen hahmo, jolla on prenikoita rintataskuntäydeltä  ja isoissa silmälaseissaan hahmo saattaa meidät luennoillaan itkuvirsien maailmaan, ja sitten miltei klovneriaa, kun asiantuntija manspleinaa tätä naisten kulttuurista toimijuutta ja vaikkapa kassan, letin auki solmimisen symboliikkaa.

Hyttinen muuntautuu voimaa uhkuvaksi Antilas-hahmoksi – morsian neitsyt, jonka kassa, letti avataan ja jonka  hiukset ovat pelkkää voimaa tai mustaksi silmänsä maalannut ja sitten tuo läpäisevä haurastuva  Hyttinen avaa hiuksiaan, levittää ne kasvojensa peitoksi, – äkkiä eleestä tulee jotain uhkaavaa ja voimantäyteistä, ei siinä mikään voimaton neitsyt ole. Maskeeraa itsensä mustasilmäiseksi Kalmaksi. Olemme miltei meksikolaisessa kuolemanrituaalissa, kuolemalla leikittelevässä kauhussa.

Itkujuhla on paikkaan sitoutunut teos. Tuomiokirkon kryptan tiiliholvi muodostaa kuin suojaavan kohdun, jonne skenografi Ella Snellman on rakentanut näyttämön käyttämällä hyväkseen jyhkeätä pylvästä,  syvennyksiä, tilan kaikua. Kryptan yhdestä pylväsrakenteesta tulee kodin seinät ja kivijalka. Ei tarvita juuri mitään, kaksi tuolia, kolmas kaatuneena, pitkä valkoinen huntu tai harso, seinällä roikkuva klovnin ruututakki prenikoineen. Paikkaan sitoutunut teos on myös äänellisesti, Riku-Pekka Kellokosken äänisuunnittelu hyödyntää tilan kaikua, valosuunnittelu (Katinka Ebbe ja Ella Snellman) veistää tilaa herkästi ja hienovaraisesti poimii ja tarkentaa tilan rakentuvia tapahtumanäyttämöitä.

Aistin teoksesta sukulaisuutta Emil Santtu Uutun & alian Ihana tytär Erika – huomioita nimestä  -teokseen, jossa puhkottiin arkistojen väärinymmärryksiä ja hiljaisuuksia ja saatettiin esiäiti elämään. Itkujuhlassa saamme kosketuksen karjalaisista ortodoksisista kuolemanriiteistä, naisten omasta kuolemankulttuurista ja äänellä itkemisestä ja saamme kosketuksen Irinja Reijoseen.

Mitä kuulen tuosta tapailusta ja Heli Hyttisen itkusta, millaista tunnetta ja affektiivisuutta, joihin esiintyjä haurastuu. Miten itkijyys on esiintyjyyttä ja tekniikkaa ja samalla jotain jonka oikeasti kokee ja jonka valtaan joutuu. Tämä on affektoitumista. Kuuntelen, miten Heli Hyttinen tapailee itkua, ajattelen hänen toistuvaa untaan lapsuudenkodista, keltaisesta rintamamiestalosta, sen puutarhasta, puista, kukkapenkistä, jonka kukkia tyttö väsymättä unessa järjestelee. Pienenä tyttö on viettänyt Vilma-kissan kuoleman jälkeistä suruaikaa pukeutumalla mustiin ja mykkänä.

Hyttinen lainaa Pauliina Haasjoen runoa kokoelmasta Promessa:

”Maailmahan on täynnä surua; milloin tahansa voi puhjeta

lohduttomaan itkuun ja pysyä siinä miten pitkään tahansa,

eikä se olisi kohtuutonta; ei ole kysymys siitä kuka itkee, ei ole

ihmistä, joka olisi osaton surusta. Siis itke, jos tuntuu että kaikki

ilon kemikaalit on sinusta imetty, että olet itse valuttanut ne pois

kuin pesuveden seassa, vaahtokuplien seassa,—”

Ja sitten Hyttinen oma itku karjalan kielellä esiäidilleen Irinja Reijoselle. Hyttinen antaa itsensä uppoutua suruun, apeutua. Hän haurastuu, tekee surulle tilaa.. Säröytynyt ääni kaikuu tilassa.

Hyttisen apeuteen asettautuminen pohjalla ei ole vain surua ja ikävää siitä, ettei koskaan saanut tietää Irinjasta. Ikävää on myös unen talosta, joka on myyty ja jonka puutarhan päällä on asfaltti ja parkkipaikka, ja omenapuusta jäljellä vain kanto. Unessa Heli asettelee kukkia yhä uudelleen. Ja itkun ääni välittää tämän kaiken.

Meitä on monta, joiden kyyneleet valuvat.

Eihän tämä tähän jää. Itkujuhlaa pitää juhlia pitkään ja hartaasti!

Teostiedot:

Koollekutsuja, käsikirjoittaja, esiintyjä: Heli Hyttinen

Ohjaus: Heli Hyttinen ja Laura Rämä

Skenografia: Ella Snellman

Äänisuunnittelu: Riku-Pekka Kalliokoski

Valosuunnittelu: Katinka Ebbe ja Ella Snellman

Itkuvirsiasiantuntija: Emmi Kuittinen