Aino A. kuuluu Kotkan kaupunginteatteriin. Kotkassa on Sunilan tehdastyöläisten asuntoalue ja kirjailija Jari Järvelä, jonka romaani Aino A. nosti Aino Aallon (1894–1949) äänen kuuluviin. Moniaistinen Aino A. yhteisajattelun ja prosessityön hedelmänä on kokonaistaideteos, jossa esityksen jokainen osa-alue kertoo tarinaa arkkitehti Aino Marsio-Aallosta. Aino A laittaa omat mielikuvat liikkeeseen.
Aino A. on älykästä, ilmavankeveää sanat, tilan, kuvan, musiikin ja äänet yhdistävää teatteria. Dramaturgiassa ja itse esityksessä (käsikirjoitus Kati Kaartinen, ohjaus Sini Pesonen) ovat voimallisesti läsnä ei vain Aino Aalto ja häntä ympäröivät ihmiset vaan myös historiallinen aika, jossa modernia arkea ja tulevaisuutta itsenäistyneessä ja sisällissodan kokeneessa maassa rakennetaan.
Jo ennen teoksen alkua voin virittäytyä näyttämölle luotuun tilaan (lavastus Lucie Kuropatová), jonka muotokieli on Aaltojen tuttua kaarevuutta ja puuta materiaalina, keskellä valkoinen projektiopinta, samoin taustalla, ja muusikot ylhäällä soittamassa. Tila muuntuu ja virtaa, teoksen elämän tilat liukuvat toisiinsa aivan kuin arkkitehtuurin tilat, kyseessä elämäntapa, työ, Riihitien koti Helsingin Munkkiniemessä, Noormarkun Maire Gullichsenille ja hänen Ahlströmin tehtaiden johtajamiehelleen Harrylle kodiksi piirretty Villa Mairea. Taustan projisointiseinälle piirtyvät kaarevat muodot, viivat, orgaaniset maisemat, värit
Imperfektisessä tarinassa puhuu Aino. Teos alkaa vapaudesta: ”Ollaan hetki vapaita – tämä on nuoruus.” Teos esittelee lahjakkaan, kunnianhimoisen, huumorintajuisen, itseironisen Aino Marsion. Tässä nuoruudessa nainen opiskelemassa arkkitehdiksi oli vielä harvinaisuus ja sukupuoli se, josta naisten oli Teknillisessä korkeakoulussa anottava vapautusta. Vapaus on suhteellista. Miesarkkitehdit ovat katsastamassa itselleen orjia.
Aino Marsio on se, joka tekee arkkitehti ystäviensä – naisten – kanssa grand tourin Eurooppaan, uuden ajan vapaat naiset elää ruumiissaan valon, valkoisen marmorin Venetsian, Sienan ja Napolin. Esitys välittää intohimon, jossa Aino aikoo piirtää kuin Napoli, rajattomia tiloja ja taloja.
Vuonna 1920 arkkitehdiksi valmistunut Aino Marsio kiinnitetään Jyväskylään Gunnar A. Wahlroosin toimistoon piirtäjäksi vuonna 1923. Hän siirtyy Jyväskylässä hetimiten Alvar Aallon toimistoon ja työpari avioituu. Herkullisia ovat ne kohtaukset joissa tämä ”pieni ja innokas maailmannapa” asetetaan Aino ajattelun- ja kynänjäljessä paikoilleen – ehkä tästä tulee hyväkin -asenteella. Aino Aalto on se, jolta tulevat ideat ja pusku. Aino tajuaa, miten työväessä on tulevaisuus, hän sparraa puolisoaan ja sparrauksen tuloksena Alvar saa Jyväskylän työväentalon suunnitellakseen, Alvarin renessanssi-innoitus on pitkälti Ainon ansiota.
Teoksen dramaturgia seuraa Ainon elämää opiskeluvuosista varhaiseen kuolemaan. Teos kulkee kuin muistona tai filminauhana, johon todellisuus ja unet sekoittuvat. Tämä on silmän havaintojen ja ruumiissa koettujen tuntemusten elämää, jossa toistuu uni, arkkitehti Wivi Lönn voimanlähteenä ja sisäisenä mentorihahmona ilmestyy kerta toisensa jälkeen.
Musiikki on tärkeä kanssaesiintyjä. Ylellistä, että teatterin kapellimestari Jouni Bäckström on säveltänyt teokseen musiikin, läpisävellettynä huilun ja sellon vuoropuheluna, jonka sellisti Aleksandra Petrova ja huilisti Georgii Petrov näyttämöllä läsnäolevina esittävät. Kuuntelen tätä yhteissoittoa ja vuorottelua. Sienan maisemat piirtyvät huilulla, siellä livertävät milloin linnut musiikissa, siellä kuuluu elegia, huilu äänellistää virtaavuuden ja kaarevat muodot, orgaanisen ihmisenkokoisen arkkitehtuurin, yhtä lailla kaipauksen. Ja sävyt tummenevat kun tullaan 1930-lukuun, sello saa enemmän tilaa. Näyttämöllä on myös flyygeli, jolla silläkin on tärkeä tehtävä.
Näen vapautunutta liikehtivää näyttelijäntyötä, reippaita vetäisyjä ja tyylittelevää näyttelijäntyötä ja Ainon roolihahmossa syvälle ihmisen sisälle menevää maadottunutta näyttelijäntyötä. Pidän tästä Miia Maarasen lämpimästä jalat maassa olevasta hahmosta, tavasta kuvata edelläkävijän intuitiota ja hiljaista innoittuneisuutta vastakohtana Kalle Kurikkalan synnyttämälle omahyväiselle idealingolle, itseään täynnä olevalle pikkupoikamaiselle naistenmiehelle ja häntäheikille aviomiehelleen. Anne Niilolan hieno Wivi Lönn on huima, suhteellisuudentajuinen selvänäköinen auktoriteetti.
Näen jännitteitä, hiljaista ironiaa, ilkikurisuutta, älykkäitä karikatyyrejä. Sanojen välit puhuvat, asennot, eleet ja ilmeet puhuvat. Maarasen Aino-hahmo on paitsi suunnittelija myös manageri ja tuottaja. Itsestään melua pitämättömällä auktoriteetilla hän antaa impulsseja, korjaa, kehottaa parantelemaan, neuvottelee, saattaa asioita loppuun. Tämä on keskushenkilönsä ympärille kiertyvä teos, jonka muut henkilöt ovat sivuosassa. Teos näyttää myös arkkitehtiystävysten verkoston ja naisten erilaiset valinnat kuin kotijoukot, joita useissa roolihahmoissaan Marika Huomolin, Mirka Mylläri ja Lise Holmberg. Näyttelijäjoukon työstä syntyy kaksoisvalotusta, näyttämöleikkiä. Miehet ovat tässä teoksessa pikemminkin statisteja tai karrikatyyrejä, Osku Haavistolta, Kari Kukkoselta ja Antti Leskiseltä onnistuu nopea piirtokyky, jota kaksoisroolit edellyttävät.
Anonymiteetistä ja arkkitehtuurista
Aino A :ssa A-kirjain viittaa paitsi Aaltoon myös anonymiteettiin, siihen nimettömään ja signeeraamattomaan. Lavastuksen kattorakenne kääntyy A-kirjaimeksi. Mietin nimeä ja anonymiteettiä. Olisihan arkkitehtitoimiston nimi voinut olla vaikkapa Aalto arkkitehdit, tai Arkkitehdit Aalto tai Aallot.
Ei pidä takertua yksityiskohtiin, ei ole aikaa detaljeihin ja nimeä pitää huutaa isolla joukolla – jotenkin näin kaikuvat Wivi Lönnin sanat esityksessä.
Teoksen taustalle projisoitui tyyni meri ja sitten Hokusain Suuri aalto. Hokusaihan teki teoksiaan useilla eri nimillä, joita käyttivät myös muut taiteilijat. Tämä kaikki vaikeuttaa hänen teostensa tunnistamista.
Teoksessa kyse ei ole vain sukupuolesta vaan myös nimestä. Olet se, joka on nimetön ja signeeraamaton. Aino A:ssa tärkeä merkitys on Bauhaus-ryhmän keskeisen perustajan ja vaikuttajan monialaisen taiteilijan László Moholy-Nagyn ja Aino Aallon suhteella. Laajemmin on kyse näiden taiteilijoiden suhteesta valoon ja havaintoon, ruumiilliseen ja biologiseen, orgaaniseen muotoon. Melko lailla tuntemattomaksi jäänyt Moholy-Nagy vaikutti Alvar Aallon työhön modernismin ajan arkkitehtinä, mutta kuinka paljon tuo ymmärrys Moholy-Nagyn ajattelusta perustui Aino Aallon välityksellä saatuun ymmärrykseen. Moholy-Nagy oli myös valokuvaaja, kuten Aino Aalto. Heitä kahta yhdisti anonyymi monialaisuus.Teos kuljettaa tätä etäsuhdetta, Hitlerin valtaannousun jälkeen Moholy-Nagy joutuu pakenemaan Yhdysvaltoihin. Elämänvalintoja olisi voinut tehdä myös toisin, Aino A tuntuu spekuloivan.
Teoksen loppu koskettaa ja sysää ajattelemaan. Aino Aalto salaa sairautensa luonteen aviomieheltään, vähättelee, vaikenee, jotta mies ei ulkomaankeikallaan huolestuisi. Sairastunut Aino puhuu omasta tekemisensä halusta, siitä rajattomuudesta, jolla hän halusi toteuttaa itseään suunnittelijana: ettei talojen ja ihmisten välissä olisi rajaa, ei niin kuin kuvissa, jotka pitää aina rajata. Muistoissa liukuvat Napoli ja sen valosta tehdyt talot. Ja ihminen tarvitsee varjonsa. Onko A, tuo toinen A, Alvar, Ainon varjo, vai kumpi on kumman varjo. Ainolla on painonaan Alvar, vielä kuollessaankin. Alvar kuin pikkupoika kuolevan vaimonsa sylissä kuin pikkupoika. Pietá. Tässä maailmassa ahtaiden tilojen arkkitehti Alvarista kehittyy lahjakkaan yhteistyökumppaninsa Ainon ansiosta se, jonka me tunnemme. Aino on se, jonka maailma on fyysisesti arkkitehtitoimiston ja kodin yhdistelmässä tilassa, kun mestariarkkitehti matkustaa maailmalla.
Ainolla on teoksen alussa mukanaan viherkasvi: agave. Viherkasvi on myös teoksen lopussa Ainon kuollessa.
Mietin Agavea, Theban kuninkaan Pentheuksen äitiä ja Euripideen Bakkantteja. Tragedian äitihahmo Agave, on lähes Medeian tai Klytaimnestran kaltainen, mutta näkymättömämmäksi jäänyt voimahahmo. Naiseksi naamioitunut Pentheus vakoili Dionysoksen palvojien rituaaleja mutta hän paljastuessaan rituaaleihin osallistuneet naiset, Pentheuksen äiti Agave mukana, repivät villieläimeksi luulemansa Pentheukselta raajat irti. Julma ja ahdistava tietoisuus, kun Agave tajuaa, mitä on tehnyt. Ei Bakkantit mikään naisten vapautumisen teksti ole vaan pikemminkin toksisen naisvihamielinen sorron mekanismien kuvaus. Tämä Dionysoshan on se, joka pakottaa naiset palvomaan itseään ja johdattaa heidät tekemään sitä, mitä he tekevät.
Mitä se tarkoittaa, kun naiset ”tunkeutuivat” miehisenä ymmärretyn tekniikan alalle mieskollegojensa kanssa kilpailevina ammattilaisin?
Aino A on segregoituneen työnjaon, miesvaltaisen alan ja työkumppanuuden ja parisuhteen dynamiikan kuvaus. Ainon ja Alvarin parisuhteelle toisenlaisen peilin tarjoaa Wivi Lönn, josta Aino kerta toisensa jälkeen näkee unta ja joka ilmaantuu näyttämöhahmona sisäisenä puhekumppanina, mentorina, realistisena asiantilojen toteajana. Lönn oli ensimmäinen nainen, joka perusti ja johti omaa arkkitehtitoimistoa ja suunnitteli useita suuria julkisia rakennuksia. Lönn oli nuorten naisarkkitehtien esikuva. Aino A:ssa juhlitaan arkkitehtinaisten yhdistyksen Architectan syntyä Lönnin 70-vuotispäivän jälkimainingeissa vuonna 1942. Aino A. laittaa Lönnin ja Aino Aallon kohtaamaan vielä kerran, kun Aalto on jo parantumattomasti sairas. Wivi Lönn puhuu rakkaudentäyteisesti omasta Hannastaan, rakkaudestaan Hanna Parviaiseen (1874–1938), suuren vaneritehtaan johtajaan ja ensimmäisenä naisena kauppaneuvoksen arvon saaneeseen rakastettuunsa. Lönnin elämässä tämä parisuhde ja rakkaus olivat oikeastaan tärkeintä. Naiset, arkkitehtinaiset tekevät erilaisia elämänvalintoja.
Mitä fiktiolla voi tehdä? Itsetutkiskelua
Virpi Suutari tehnyt hienon dokumenttielokuvan Aallot,joka piirsi uudenlaisen kuvan Aino Aallosta.
Historioitsijat ovat puolestaan kirjoittaneet fiktiota, joka perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin, on tehty biofiktioita, todellisiin henkilöihin perustuvia romaaneja, näytelmiä. Fiktiot paljastavat vaihtoehtoisia potentiaaleja, entä jos…Entä jos Aino Aalto ei olisi kuollut niin varhain ja Alvar Aalto ei olisi elänyt niin pitkään ja solminut avioliittoa itseään paljon nuoremman arkkitehdin Elissa Mäkiniemen kanssa.
Miksi aviomiehensä rinnalla tasa-arvoisesti suunnittelijana työskennellyt arkkitehti on jäänyt syrjään, vaikka useat työt olivat yhteisiä ja vaikka ajan tavan mukaan useat työt olivat toimiston nimissä? Miten on mahdollista, että Aino Marsio-Aaltoa vaivasi liki 50-vuotinen unohdus kuolemansa jälkeen. Häntä ryhdyttiin tutkimaan 2000-luvun alkupuolella? Alvar Aaltohan kanonisoitiin 1930-luvulla ja 50-luvulla, vasta 2004–2007 alkoi Aino Aallon tutkimus.
Tunnen piston sydämessäni. Villa Mairea Noormarkussa (Poria nykyisin) kuului pitkään jokakesäisiin pyhiinvaelluskohteisiini. Luin aikoinaan intomielellä Göran Schildtin ystävästään kirjoittamat teokset Alvar Aalto – Valkoinen pöytä, Aallon nuoruus ja taiteelliset perusideat (Otava, 1982) ja Nykyaika: Alvar Aallon tutustuminen funktionalismiin (1997) ja teoksen Näin puhui Alvar Aalto (1997). Kolmatta osaa Aallon kypsien vuosien elämäkerrasta en enää lukenut.
Alvar A oli tulivuori, jota ympäröi hiljainen vesi, jotenkin näin Göran Schildt Schildt Aino Aallosta kirjoitti.
Millaista kuvaa arkkitehtinaisista tuotettiin? Ei Aino Aallon urakehitys Schildtin ja muiden jäljiltä ole onneksi toistamasta menneisyyden haamuja ja kuvaa naisesta kilttinä puolisonsa tukijana tai lasten kasvatusvastuuta hoitavana äitinä. Työn ja perheen yhdistäminen ei ollut ongelma: Aino Aalto valitsi työn, lastenhoitaja hoiti lapset.
Esitysfiktio Aino A ei tuota uhrikertomusta, ei liioin sankarinaisen vastakertomusta. Teos juhlistaa Aino Aallon lahjakkuutta, voimaa, vimmaa ja viisautta – ja tietoisia elämänvalintoja. Aino A:ssa Aino Aalto elää oman uraansa ja elämäänsä, toteuttaa omaa elämänprojektiaan, johon kuuluu myös suuri lapsi Alvar. Kuka oikeastaan oli edelläkävijä? Mistä ideat sinkosivat? Aino A:ssa Aino on se, joka hienovaraisesti tuuppailee miestään, parantelee ja saattaa useat hankkeet loppuun, neuvottelee Korhosen huonekalufirman kanssa tuoleista, on yksi Artekin perustajajäsenistä ja edelläkävijäsuunnittelija, joka myös johtaa Artekia. Aino Aalto on paitsi luova suunnittelija myös manageri ja arkkitehtuurin tähtitaivaan anonyymeissä taustajoukoissa omassa roolissaan, tekee työtä ja elämäänsä, vahvana ja täytenä. Niin haluan ajatella.
Teoksen ydin on A:ssa, anonymiteetissä, vastakohtana henkilökeskeisyydelle. Teos juhlistaa arkkitehtuurin prosessiluonnetta. Arkkitehtuuria ei synny yksin tehden. Arkkitehtuuri muistuttaa teatteriesityksen tekemistä. Se edellyttää yhteistyötä. Aaltojen kohdalla oli kyse reilummasta asetelmasta kuin esimerkiksi Bertolt Brechtin ja Margarete Steffinin yhteistyössä.
Tutkijat ovat muistuttaneet siitä, miten alat (arkkitehtuuri, lavastustaide), joissa häilytään luovan ja teknisesti vaativan työn välimaastossa, ovat omiaan korostamaan herooista voimaa ja yksilöllistä kädenjälkeä. Teknologia on ylläpitänyt ja vahvistanut sukupuolistereotypioita.
Tutkiskelen itseäni. Sukupuolittuneen arvohierarkianko vuoksi olen ollut taipuvainen sivuuttamaan taideteollisuuden ja soveltavan taiteen? Olenko minäkin näiden monumenttiteosten lumoissa, olipa kyse sitten miesarkkitehdeistä tai miesohjaajista? Onko arvokkaampaa tehdä monumenttirakennuksia, ohjata Shakespearea ja oopperaa kuin suunnitella koteja, kouluja, lastentarhoja, huonekaluja, arjen käyttöesineitä tai ohjata nykymusikaaleja, arjen komedioita…Onko valokuvaus vähemmän arvokas taiteenlaji kuin arkkitehtuuri?
Anonyymi taiteilija vai signeeraava yksilö? Arvovalintoja.
ROOLEISSA
Aino
Miia Maaranen
Alvar
Kalle Kurikkala
Maire ja Aili-Salli
Marika Huomolin
Hanni ja Elli
Mirka Mylläri
Wivi Lönn
Anne Niilola
Anni
Lise Holmberg
Lazlo ja Otto Korhonen
Osku Haavisto
Hahl ja Harry Gullichsen
Kari Kukkonen
Gunnar Wahlroos ja
Armas Lindgren
Antti Leskinen
TEKIJÄT
Jari Järvelän romaanin
pohjalta käsikirjoitus
Kati Kaartinen
Ohjaaja
Sini Pesonen
Lavastus
Lucie Kuropatová
Musiikin sävellys ja kapellimestari
Jouni Bäckström
Pukusuunnittelu
Anne Hannula
Valosuunnittelu
Ada Halonen
Videosuunnittelu
Thomas Freundlich, Lucie Kuropatová
Äänet
Kaj Gynther
Sellisti Aleksandra Petrova ja huilisti Georgii Petrov
LÄHTEET:
Forgotten masters of architectures – Aino Aalto Royal Academy of Arts. keskustelu https://www.royalacademy.org.uk/article/podcast-event-recording-forgotten-masters-architecture-aino-aalto 2017.
Helenius Marja (toim.): Arkkitehteja. Architectan 40-vuotisnäyttely | Arkkitehdit. Architectan 40-vuotisjuhlanäyttely . Architecta 1982.
Järvelä, Jari: Aino A. Tammi 2021.
Kinnunen, Ulla (toim.): Aino Aalto. Alvar Aalto -museo 2004. Helsinki: Alvar Aalto -säätiö, Alvar Aalto -museo, 2004, (sisältää mm. Marjaana Launosen artikkelin Aino Aalto valokuvaajana .
Markkanen, Kristiina ja Virtanen, Leena Wivi & Hanna. Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet. Atena 1921.
Schulman, Pirkko-Liisa: The Changing careers of women architects. Ark 2/2017. https://www.ark.fi/en/2017/02/the-changing-careers-of-women-architects/
Suominen-Kokkonen, Renja: The Fringe of a Profession. Women as Architects in Finland from the 1890s to the 1950s. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 98, 1992.
Suutari, Virpi: Aalto dokumenttielokuva. Euphoria Film 2020.
