Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijäkoulutusohjelman kolmannen vuoden näyttelijät ruumiillistavat Edith Hammarin sarjakuvaromaanin Homo Line (2019) queerin vierauden ja ulkopuolisuuden tuntoja. Vierauden tunteiden ohella Homo Line sykkii myös vapauttavaa nautintoa, eloisuutta. Pervouttaessaan Ruotsinlaivalla matkustamisesta tutut (heteronormatiiviset) troopit esitys tykyttää queeria ja tuuppaa katsojansa törmäämään tähän kruisailuun.

Hieno löytö on esityksellistää Edith Hammarin sarjakuvaromaani Homo Line ja tehdä siitä kunnon queer-musikaali, joka mutkattomasti juhlistaa Hammarin teoksen kokemusmaailmaa ja HLBTQAI+ diversiteettiä välissä olemisena. Opiskelijat ovat suvereeneja estradiesiintyjiä: näyttelevät, laulavat, tanssivat, musisoivat. Teos on sarja lauluja, soolo- ja kuoronumeroita tuntemusmaisemissa, jotka vinouttavat ja haastavat mitä tahansa normatiivisia identiteettejä.

”Min resa går mellan dimension hemlängtan och dimension Viking Line/

medan jag reser försöker jag slappna av i en A4 seaside standard hytt/

vem är jag här”

Isosta teatterisalista on tullut Ruotsinlaiva-installaatio. Siellä on joukko kylpyammeita, siellä on palmuksi naamioitu tanko, siellä on esiintymisestradi ja suuri tanssilattia, pukukoppi. Laiva hahmottuu pantomiimina, Standardihytteihin tullaan, avataan ovea – eikä oven avaus aina onnistu  –  astutaan sisään, ikkunoista tirkistellään ulos, puhalletaan ikkunaan ja piirretään höyryyn sydämenkuvia. Ollaan ihmemaassa, liminaalitilassa. Ja queeriä ovat myös näyttelijöiden vaatteet, ei mitään muka-mukaa. 

Aune Kallisen dramaturgiassa ja ohjauksessa ja esiintyjien raivokkaassa energiassa ollaan fluideja ja puretaan vastakkaisuuksia ihan vain esittämällä. Ei tarvita selityksiä eikä nimilappuja. Homo Line juhlistaa sitä, mistä José Esteban Muñoz kirjoittaa Cruising Utopiassaan (2009): queerilla on vain tulevaisuus, ei kukaan menneisyyteen halua palata ja parantamisen varaa on( heteronormatiivisuuden ja kapitalismin normalisoivassa) nykyhetkessäkin.  

Homo Line  kehystyy koti-ikäväksi ja kuulumattomuudeksi: Viking Line, Itku Line, Homo Line.  Ollaan matkalla ulottuvuuksien välissä ulkopuolisuuden kokemuksen näyttämöllä.  

Kertojan näkökulma moninkertaistuu.  Musikaali on tajunnanvirtaa ja tapahtumien variaatioita,  estradinumeroita, tapahtumia, joita  tapahtuvat laivalla, Helsingin ja Tukholman välillä, välitilassa. Homo Line ylistää paitsi koti-ikävää myös queer-iloa ja -nautintoa, satunnaisia kohtaamisia, alati uudelleen muotoutuvia yhteenliittymisiä, eroamisia. 

Tilaan syntyy simultaanisia tapahtumia. Esiintyjät ovat tilassa koko matkan ajan, he makoilevat ammeissa, he ottavat aurinkoa aurinkokannella. Esitys on halua, viettelyä, lihan himoa, flirttiä ja siellä ollaan yhtä lailla yksin.  Siellä tanssitaan diskossa viimeistä päivää ja sitten siellä kustaan ja kusi virtaa ja virtaa ja  siellä suihinotto tehdään saippuakuplilla,  siellä yksinäiset ihmiset hiippailevat yksinäisyys ja melankolia seuranaan. Mutta se on myös puhdasta lihan iloa ja nautintoa.

”Jumissa ulottuvuuksien välissä”

Mitä koti-ikävä tarkoittaa? Se on sitä, että jäädään ”jumiin ulottuvuuksien väliin”, vastentahtoisesti kaivataan aina takaisin, ikävöidään alati ja ollaan vieraita itselleen ja. Koti-ikävä tarkoittaa toistuvaa kysymystä siitä,” kuka minä olen täällä”. Homo Linessa queer-kokemus kietoutuu toisiin yhteyksiin, kokemuksen määrittäjinä toimivat yhtä lailla rotu, etnisyys, luokka.

Homo Linella tajunta liikkuu kertojan kokemushistoriaan:  kohdataan Ison Roban Mäkki, joku homofobinen Dressmanfaija, joka osoittaa vitun homoa. Siellä pidetään mielenosoitushautajaissaattue McDonaldsille. Laivalla itketään ja kastelukannusta sataa vettä kyynelten määrää osoittamassa. Ja sen on puhdasta lihan iloa ja nautintoa, yhtä lailla kuin väsyneitä keskusteluja sisällissodasta, eksoottisesta nimestä, hyvästä ruotsin kielen taidosta, ”Wow, makes you think” Se on gentrifikaatiota, keskiluokkaistumista, yhdentekevää keskustelua, jonka ympärillä kaikuu kapinahuutona kusi paska  tissi. Siellä sukelletaan homojen historiaan suihin ottoon 1940-luvun pommitusten aikana Stockan kellon alla tai Svenskanin kupeessa. Kertoja pohdiskelee ylisukupolvista traumaa. siellä tanssitaan diskossa viimeistä päivää ja sitten siellä pissataan, pissaa riittää mihin nyt sitten, kun silmä välttää, siellä suihinotto tehdään saippuakuplilla,  siellä yksinäiset ihmiset hiippailevat yksinäisyys ja melankolia seuranaan. Elämä eri ulottuvuuksien välillä on sotkuista ja monimutkaista.

Musiikissa ruumiin lihan, halu ja kaipuu

Nicolas  ”Leissi” Rehn on se tuntoinen säveltäjä, yhden miehen soundiruumis, joka pelaa loopeilla, jatkuvilla toistensa päälle kerrostuvilla toistorakenteilla,  tuottaa ilmoille laivan koneiston jytkettä,  letkeää ticoticoa, rumbaa, discoa reivinä  yhtä hyvin kuin meditatiivista unenomaista soundia,  johtaa kuoro-osuuksia, siirtyy osaksi  DIY-yhteisorkesteria. Kitarasta irtoaa nostalgiantäyteinen, kaipuuntäyteinen mandoliinisoundi ja  hellät soundit kuin unilauluna. Tässä musiikissa soi ruumiin liha, halu ja kaipuu.

Näyttelijät taipuvat äänellään ja liikkeillään mihin vain – tämä on kuin ääni- ja ruumislaavaa, joka virtaa, lainehtii ja leviää odottamattomille teille. Villi sydän ja ruumis keikkuu kolmin, kaksin, nelin.  esiintyjät muodostavat erilaisia tableau-asetelmia. Tässä ei himmailla. Ollaan  pelottomassa suhteessa toisiin ja meihin katsojiin.

Ruumiillistettua queer-fenomenologiaa

Teos on sarja kohtaamisia ja eroamisia. Siinä esiintyjäruumiit hajaantuvat erilaisiksi tilapäisiksi muodostumiksi  tangon ympärille, ammeisiin, sovituskoppiin. Esiintyjät luovat itselleen erilaisista objekteista tai toisistaan hetkellisiä turvapaikkoja tai ”koteja” suuntatuessaan milloin mihinkin objektiin ja toisiin ruumiisiin. Tässä välitilaisessa satunnaisten kohtaamisten tilassa eivät sisäistetyt yhteiskunnalliset normit suuntaa ruumiita enää vain heteroseksuaalisuuteen.

Teos on Sarah Ahmedin queer-fenomenologian esityksellinen konkretisaatio esityksellistäessään  queereja yhteen tulemisia, joissa objektit ”liukuvat pois”. Ahmed on queer-fenomenologiassaan (2006) pohtinut  marginalisoitujen ruumiiden mahdollisuuksia toimia ja elää hetero-,  valkoisuus- ja  binaarinormeissa. Tietoisuus on aina suunnattu tiettyyn kohteeseen ja  tiettyyn suuntaan: suuntaudumme kohti sitä, mikä on ennustettavaa ja mukavaa, missä tunnemme olomme kotoisaksi. 

Homo Line näyttää ihmisiä queereissä poikkeamisen hetkissä. Ahmed muistuttaa, että satunnaisuus (contingency) on sanana samaa juurta kuin kontakti/kosketus (contact). Tällaisessa satunnaisuudessa halu, keho jättää heteroseksuaalisten linjojen ruudukon. Se tavoitteleekin jotain muuta. Homo Line näyttää queerin tapana asustaa maailmaa rohkaisemalla niitä, joiden tapaa elää ja rakastaa näyttää toisten silmissä queerilta ja paikaltaan pois sysätyltä. Homo Linen ulottuvuuksien välitilassa ymmärrämme yhdessä jakamamme maailman hieman toisin ja suuntaamme energiamme ja huomiomme hieman toisin.

Katselin, millaista queer-musiikkiteatteria esimerkiksi Briteissä tehdään. Homo Linen jälkeen ne tuntuivat kovasti valtavirtaisen tunkkaisilta ja estetiikaltaan ja jo ajattelultaan jälkijättöisiltä.

Työryhmä

Lavalla ovat kolmannen vuoden näyttelijänopiskelijat: Vega Adsten, Josef Donner, Maria Lura Skrudland, Niko Nordström, Bella Paasimäki, Malin Saine, Romeo Ström, Willjam Tigerstedt, Selina Ukkonen, Edit Williams, Walter Öhman

Teos perustuu Edith Hammarin kirjaan Homo Line.

Materiaaliluominen, tila ja dramaturgia: työryhmä

Ohjaaja: Aune Kallinen

Sävellys ja sovitus: Nicolas ”Leissi” Rehn

Koreografia: Julian Owusu

Valaistussuunnittelu: Rasmus Strandell (valaistussuunnittelun koulutusohjelman maisteriopiskelija)

Pukusuunnittelu: Ronja Syvälahti (tanssin lavasuorituksen koulutusohjelman maisteriopiskelija)

LÄHTEET:

Ahmed, Sara (2006). Queer Phenomenology: Orientations, Objects, and Others. Duke University Press.

Aultman, B. Lee (2018). Feeling as Knowing: Trans Phenomenology and Epistemic Justice. City University of New York (CUNY) CUNY Academic Works Dissertations, Theses, and Capstone Projects CUNY Graduate Center 9-2018

Skjelstad Eirik and Ellefsen Live W. (2024) Challenging Stereotypes? Norwegian Music Teachers’ Repertoires on Gender Roles and Gender-Expansiveness. Journal of Research in Music Education 2024 71:4, 398-417

Mulley, Kate (ed.)  (2024). Dramaturgy of Sex on Stage in Contemporary Theatre. London: Routledge.

Thompson, Courtney (2020). ”LGBTQ+ Representation in Musical Theatre.” Merge, vol. 4, no. 6, 2020, pp. 102-134.