Nätyläisten voimallinen Hyvästi Mansikki hyppää suvereenisti ylitse ja ohitse sellaisten pejoratiivisten käsitteiden kuin ”populaari” tai ”kansanomainen”.  Vapise sinä, joka luulit maaseutunäytelmän tai paikallisnäytelmän kuolleeksi.

Esitys laittaa kaltaiseni esitystaiteen ja yleisemmin nykyteatterin esitysmuotojen puolestapuhujan miettimään näyttelemistä ”toisin” – tai ”ensin”.

Hyvästi Mansikissa on Kirbyn akselilla liikuttu matriisittomasta esittämisestä ja ei-näyttelemisestä toiseen ääripäähän, monimutkaiseen näyttelemiseen ja samaan aikaan fyysiseen. Tällaisessa ilmaisussa ja valitussa tyylilajissa työskentelyn ehdot näyttelijälle ovat ankarat. Nyt on mentävä tuntemattoman toisen nahkoihin, luovuttava hetkiseksi itsestä tai tarjottava oma minä alustaksi toiselle, syntymässä olevalle hahmolle.  

Tuntemattoman kohtaaminen ja omien rajojen koettelu voi siis tapahtua myös näin:  Otetaan populaariteos suomalaisesta kokemus/tuntoisuushistoriasta, vieraasta elämänmuodosta, aikansa eläneistä sukupuolirooleista, olemisen tavoista ja yhteisöstä – Pelmahdetaan elämänriemuisesti sodasta siviiliin, ryhdytään rakentamaan elämää. Otetaan tarkasteltavaksi sodankäyneen sukupolven ja heidän suurten ikäluokkien jälkeläistensä tunnot pohjoiskarjalaisessa sodasta toipuvassa pienviljelijäyhteisössä ja tutustutaan siihen, miten historiaa ja politiikkaa eletään ruumiissa.  

Hyvästi Mansikin sodanjälkeisessä, 1950-luvun ja 1960-luvun pohjoiskarjalaisessa todellisuudessa miesten ja naisten asemat ja nais- ja mieskuvat edustavat normatiivista maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä, ja niin ovat myös luokka-asemat: vanhat rintamalinjat ovat selvät, ne, joilla on maata ja muuta omaisuutta ja sitten nämä pienviljelijät. Niin kuin Koskelan Jussi  Pohjantähdessä Viljami käy talollisen kanssa neuvottelua metsästä, maasta, jota maanmittarin kanssa sitten mittaillaan ja ylen, ylen tarkasti. Minua koskettaa syvästi  tämä metsätyömies ja sotainvalidi Viljami ja hänen vaimonsa Tyyne, minua koskettaa se hiljainen itsestä melua pitämätön elämisen eetos, toista tukeva ja ymmärtävä kumppanuus – tätä kutsuisin rakkaudeksi, niin kuin Tyyne sen sanoittaa: ”Hyvä mieshän se Viljami on, vaikka ryyppää joskus; en minä häntä moiti. Se on aina ollut niin tiukoilla tässä elämässä.” Tässä luokkajaon maailmassa miehet ryyppäävät, siellä eläkeläisopettaja yrittää ylläpitää herran nuhdetta, kuria ja järjestystä, siellä keitetään pontikkaa, siellä tanssitaan, siellä miehet mittailevat naisia, siellä asiat esitetään kainostelematta. siellä ollaan roiseja mutta siellä ymmärretään ja rakastetaan hiljaisesti ja jokaisella on paikkansa.

Hyvästi Mansikin  yhteisöön yhteiskunnan kontrolli ei vielä ulotu, mutta maaseutupolitiikka sinne ulottuu, sen toimenpiteet. Tämä maailma on kaukana modernista 60-lukulaisuudesta, täällä ei ole yhdistys 9ää, ei marraskuun liikettä.

Hyvästi Mansikissa eletään luontaista sukupolvikapinaa, nuoria lähtee jo Ruotsiin tai stadiin, kuka opiskelemaan, kuka työn perässä. Talollisen pojasta opiskelu leipoo herran, metsätyömiehen poika ei pääse ammattikouluun. Ja mitä tekee vanhempi sukupolvi, sinnittelee, kunnes koneellistuminen vie työt ja sen vähäisenkin toimeentulon. Eletään oman talon rakentaminen ja sitten ahdinko, työn valuminen hukkaan, ovet säppiin ja jäähyväiset kotipaikalle. Yhteisö hajosi ja kuoli.

Uskalluksesta ja kunnioituksesta

Esityksen ruumiinsävy on kuin eloon saatetusta puupiirroksessa, se on  kirveellä veistettyä kipeää kauneutta ja rohkeita fyysisiä vetoja. Tässä gestis-fyysisessä näyttelijäntyössään esittäjät kunnioittavat roolihahmojaan, menevät sisälle ihmisiin ja tutkivat, millaisista eleistä, liikkeellisyyksistä ja mielen liikehdinnästä Puhakan ihmiset rakentuvat. Ei asetuta roolien vierelle näyttämään omaa asennetta, ei oteta etäisyyttä, ei kommentoida. Olisi helppoa ryhtyä tekemään kliseisiä tyyppejä.  Ja voidaanhan sitten käsiohjelmassa tehdä kommentti sisällöistä.

Nätyläiset uskaltavat Pauliina Hulkon ohjauksessa mennä ja katsoa itselle vieraaseen ja epämukavaan, jopa vastenmieliseen ja esityksessä ruumiillistettava sitä mitä näiden ihmisten sisällä liikkuu, miten nämä ihmiset tässä maailmassa ovat, mihin he uskovat, miten he itseään ilmaisevat – ruumiillistetaan ihmistä osana yhteisöä. Eikä tässä vielä kaikki:  näyttelijät ottavat haltuunsa vieraan kieleen. Tässä se tarkoittaa pohjoiskarjalan murretta, joka on saatava ruumiiseen. Ja murre on ihmeellisellä tavalla ruumiissa.

On ällistyttävää, miten nuoret elämänsä alussa olevat ihmiset pystyvät piirtämään yhden sukupolven elämänkaaren. Minua herkistää paitsi jokaisen antautuminen myös yhteisnäytteleminen. Tässä on  kollektiivinen näyttämöruumis, pohjoiskarjalainen yhteisö, joka elää yhteisön tapahtumia, laulaa, tanssii, kipuilee, suree. Tämä yhteisö asettuu laulamaan, seisomaan ja puolustamaan omaansa, katsomaan tulevaisuutta, unelmoimaan ja sitten kaipaamaan ja suremaan menetettyä. Lapualaisoopperassa yt-läiset lauloivat vuonna 1966  tulevaisuus edessään. Nyt laulavat Hyvästi Mansikin yhteisönä nätyläiset tulevaisuudettomuudesta.

Nyt  Z-sukupolvi elää Puhakan näytelmän ihmisten elämäntuntoja vuonna 2024. Ja minä uskon, minä uskon näihin näyttämön ihmisiin, he koskettavat minua tunnevoimallaan.  Minä uskon koko yhteisöön, siihen, mitä yhteisölle tapahtuu. Minua koskettaa se, miten tämä sukupolvi piirtää ruumiillaan elämää sodasta jälleenrakennukseen ja työn alasajoon, huutokaupan vasaraniskuun. Pohjantähti-trilogia päättyi yläsäveleeseen. Hyvästi Mansikki ei.

Keitä he ovat?   Vilma Hartikainen, Peppi Hokynar, Leo Ikhilor, Ilona Karppelin, Vincent Kinnunen, Jussi Matias Korhonen, Kasper Korpela, Saara Mänttäri, Jalmari Pajunen, Sulo Rahman, Vili Saarela, Elsi Sloan – haluan mainita heistä joka ikisen nimeltä. He ovat ne, joiden ammatillinen ote ja paneutuminen täyttää minut kiitollisuudella ja kunnioituksella.

Voin kuvitella, että matka ei ole ollut helppo, on jouduttu menemään pitkälle omilta mukavuusalueilta, on jouduttu horjuttamaan omaa sisäistä moraalikompassia, olemaan tuomitsematta, kauhistelematta ja voittamaan omat vastenmielisyyden tunteet tai vähintäänkin kohtaamattomuus  tai hämmennys – että tällaistakin on ollut.

Kuvittelen ja toivon, että Hyvästi Mansikki on antanut näyttelijöille itsen ylittämisen ja onnistumisen kokemuksen ja sitä kautta tunnon näyttelemisen yhdestä ulottuvuudesta.

Kiitän työnne etiikasta ja sitoutumisestanne. Että uskalsittekin! Annoitte itsenne näiden jälleenrakentajasukupolven häviäjien, väliinputoajien, raadollisten ihmisten kohtaloiden ja lohduttoman rakennemurroksen  tulkeiksi.

Ja tässä tilassa on kaikki, muutamalla laudalle kappale seinää, vanerinen tupa, paperin jättirullat metsänä ja kahden kerroksen väen metsätyömiehen ja talollisen interiöörit.  Tilan täyttää musiikki.  Ja Viljami tuo pihalle pelargonian, tuvan kalusteet laskeutuvat ilmasta. ja mitä tuvan kalusteille tapahtuu lopussa, ne hilataan ylös ilmaan, kun elämä on mennyt ja talo kuollut, ja siellä ne roikkuvat ilmassa kuin hirtettynä. Mitä se näyttää, se näyttää, miten puut katkotaan, miten metsätyömieheltä loppuu elanto, puut kaatuvat ja niin kaatuu yhteisö ja miehen kunnia

Tämä on musiikkiteatteria ja musiikillista liikkeellistä ja äänellistä energiaa, tuttujen sävelmien uusia sävelkulkuja ja kokonaan uusia, se on näyttelijöiden laulua, se on harmonikan, huilun, klarinetin, saksofonin kanssaesiintyjyyttä. Tämä auditiviinen maisema on kuin ihmisen sisäistä sointia, siinä kuuluu rohkeus, ilo  ja rakkaus, unelmat yhtä lailla kuin menetys ja suru.

Kuvitellut yhteisöt

Jouko Puhakan näytelmä sai kantaesityksensä Joensuun kaupunginteatterissa syksyllä 1969 ja jo saman näytäntövuoden aikana ja seuraavana sitä esitettiin  rintamailla, viidessä muussa teatterissa Pohjois-Suomessa, Kainuussa ja Savossa. Hyvästi Mansikkia seurasivat sitten Lauri Siparin Yrjö Nipanen (1971), Jussi Kylätaskun Matti Väkevä ja Pekka Lounelan Kulte Romppanen Ruohtiin läksi ja perreensäki vei (1972).  Hyvästi Mansikkia ovat sittemmin esittäneet harrastajateatterit. (Seppälä). Suuren muuton aikaan sisältyi maaseutunäytelmiä, joissa kuvattiin maaltamuuttoa mutta myös jäämistä maalle (Paavolainen 1992). Väitöskirjassaan Paavolainen sivusi myös populaarin potentiaalia.

Hyvästi Mansikin merkitys pienviljelijäväestöstä rakennemuutoksen, maaseudun autioitumisen kourissa ja keskustelun herättäjänä oli tärkeä. Jim McGuigan on teoksessaan The Cultural public Sphere kirjoittanut kulttuurisesta julkisuuden sfääristä, jossa kuviteltuja yhteisöjä rakennetaan. Hyvästi Mansikki ruumiillisti kuvitteellisen yhteisön. Teoksen poliittinen voima oli affektiivista voimaa. Sitä ei nätyläisten Hyvästi Mansikki hukannut.

Puhakka oli kirjoittanut aiheesta jo Kaupunkiin-romaanissaan. Hyvästi Mansikki näyttämöllisti 1960-luvun”Rehellinen ja väkevä ”Hyvästi Mansikin esitys näytti Kirsikka Siikalan (Moring) sanoin ”kehitysalueiden vaikeuksien koko kuvan”.  Näyttämöllä oli ”maaseudun unohdettua kansaa”, jonka Veikko Vennamo pystyi politisoimaan.  Hyvästi Mansikki ei ollut sitä realismia, jonka  sisällön vasemmistoälykkö, kirjallisuudentutkija Raoul Palmgren 1960-luvun lopulla oli tiivistänyt kolmeen V:hen (Viina, Vittu ja Vietnam). Puhakan maailma oli toinen kuin duunarikirjailijoiden Lassi Sinkkosen, Hannu Salaman, Alpo Ruuthin ja monien muiden.

Pelargonia ja kivääri

Tässä dramaturgiassa maaseutupolitiikkaa kuunnellaan radiosta, näyttämön reunustalla on se poliitikko, joka mikrofoniin puhuu politiikkaa. Puhakan näytelmän alkuun sijoittuvat näytelmän kunkin henkilön esittely sijoitetaan nyt näyttämön tapahtumien keskelle eri tilanteisiin kuin pysähdyksenä, henkilön sisäisenä reflektiona. Dramaturgiassa on karsittu turhaa, puhdistettu ja terävöitetty. Kaupunkilähiötä ei tähän enää tarvita. Dramaturgiasta tulee milteipä alkuperäisteosta lohduttomampi.

Esitys kuljettaa kahta toimijaa – pelargoniaa ja kivääriä. Pelargonia jää pohjoiskarjalaan, sodasta tuomansa kasvin Viljami jättää; mutta tuvan seinällä roikkuvan kiväärin käy vielä noutamassa Viljamin poika, se poika, jolle paikkaa ei löydy. Ja sitten putoaa silkkiesirippu ja jää vain pieni valonkajastus.

Vavahduttaa tämä poika ja ase ja auki jätetty dramaturgia. Mikä on pojan tulevaisuus, näiden tällaisten poikien tulevaisuus? Minulle teos puhuu ylisukupolvisista taakkasiirtymistä, nuorten miesten sydänsairauksista, alkoholismista, itsemurhista ja muista väkivaltaisista kuolemista.  Mitä tulee tämän nuoren miehen lapsista, jos hän ikinä pääsee tai tohtii avioliittoon? Ovat pojan lapset mahdollisia kouluampujia, ovatko he niitä, jotka ovat valmiit karkottamaan maahanmuuttajat. Mietin populistisen politiikan nousua. Esitys antaa populismin evoluution esitahdit.

Maaseutu oli voimissaan kirjallisuudessa. Linnan Pohjantähti-trilogia oli ilmestynyt 1960-luvun vaihteessa. Matti Mäkelä totesi Suuressa muutossaan (1983), miten sodan jälkeinen nousukausi kuvattiin työntekona ja työn ilona ja sankaruutena. Pohjantähti-trilogia päättyi yläsäveleeseen. Hyvästi Mansikissa turpeeseen sidottu metsätyömiesten ja pientilallisten elämä edustikin murroksessa menneisyyttä, josta oli tuskallisesti luovuttava muuttamalla joko Ruotsiin tai kaupunkiin. Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmanluotia (1972) säilöi kuvalliseen muistiin yhteiskunnan tragedian, pientilallisen köyhyyden ja ahdingon: humalassa riehunut pienviljelijä Tauno Pasanen ampui neljä häntä pidättämään tullutta poliisia keväällä 1969.

Sukupolvet ja toive

Muodostan vastakuvan Lapualaisoopperasta vuonna 1966 (en sitä ole nähnyt).  Suurten ikäluokkien joukko laulaa, seisoo voimantuntoisesti tulevaisuus edessä.  Nyt vuonna 2024  z-sukupolvi fyysistää tulevaisuudettomuuden tunnot.

Jos olis valtaa, huitaisisin taikasauvalla niin, että tämän esityksen näkisivät pohjoiskarjalaiset omassa kaupunginteatterissaan, siellä, missä näytelmä ensi kertaa nähtiin vuonna 1969. Nyt 55 vuotta myöhemmin, sen äärellä voisivat ihmiset myötätuntoisesti surra ja lohduttautua. Mutta onneksi sen näkee vielä ainakin TTT:ssä.

Esityksestä tultuani kaivoin esiin Kaisa Korhosen laulamana sen, mitä Lauri Sipari kirjoitti Yrjö Nipaseen vuonna 1971 Euroopan syrjäkylistä, vanhukset jääneet pihipoluille astelemaan, ja ” pihoilla nokkoset kukkii ja pellot metsittyvät.”

”Euroopan syrjäkylät / ovat jo tyhjentyneet, / ja kirkkojen alttareilla hylätyt Jeesukset / näkee seurakuntien menneen / näkee maailmansa kadonneen / ja kauas ohitsensa / Euroopan edistyneen.”

—

”Takaisin ei ole tietä, tiet vievät vain eteenpäin. / Ja tänäänkin raha ja valta kulkevat käsikkäin, / sillä niiden hyväksi alkoi tämä kansainvaellus uus, / sitä laajenneet markkinat vaati ja kasvava teollisuus. / Niillä on lakinsa, joita niiden täytyy noudattaa, / ja ihmisjoukot on niille vain käyttötavaraa, / jota ostetaan markkinoilta, jonka hinnasta tingitään, / joka hyödyttömäksi voi käydä ja siksi hylätään. / Se ei ole johdatusta, se ihmisten tekoa on / ja on ihmisten käsissä päättää, onko se muuttumaton, / minkä hyväksi tehdään työtä, minkä takia edistytään / ja pääoma vaiko kansat on veljet keskenään.”

Kaivoin esiin myös sen, mitä venäläinen formalisti Viktor Šklovski kirjoitti Taiteesta – keinona: ”Jotta elämäntunne palaisi ja jotta asiat jälleen koettaisiin, jotta kivi tehtäisiin kiviseksi, on olemassa se mitä kutsutaan taiteeksi.”  

Hyvästi Mansikki saa minut uskomaan näyttämöön ja näyttämön ihmisiin taiteena.

Esitystiedot

Perustuu Jouko Puhakan näytelmään
Dramaturgia ja ohjaus Pauliina Hulkko
Koreografia Samuli Nordberg
Musiikin sävellys ja harjoituttaminen Niina Alitalo
Lavastus- ja pukusuunnittelu Sanna Levo
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

 Rooleissa näyttelijäopiskelijat Vilma Hartikainen, Peppi Hokynar, Leo Ikhilor, Ilona Karppelin, Vincent Kinnunen, Jussi Matias Korhonen, Kasper Korpela, Saara Mänttäri, Jalmari Pajunen, Sulo Rahman, Vili Saarela, Elsi Sloan

Muusikot näyttämöllä Aleksi Laukkonen (kapellimestari ja harmonikka) ja Milo Linnovaara (puhaltimet)

Yhteistyössä Näty ja TTT

Lähteet:

Cazes, Marie (2019). Populismin evoluutiosta. Tiedeverkkolehti Politiikasta 21.12.2019. https://politiikasta.fi/populismin-evoluutio-suomessa/

Kirby, Michael (1972). On Acting and Not-Acting. The Drama Review 15 (1):3-15.

McGuigan, Jim (2005) The Cultural Public Sphere. European Journal of Cultural Studies vol. 8:4, 427–43. https://doi.org/10.1177/1367549405057827  

Mäkelä, Matti (1986). Suuri muutto: 1960-70-lukujen suomalaisen proosan kuvaamana. Helsinki: Otava

Orasmaa, Tuuli (2023). Maaseudun tulevaisuus. Tampere: Vastapaino.

Paavolainen, Pentti (1992). Teatteri ja suuri muutto: Ohjelmistot sosiaalisen murroksen osina 1959–1971 Helsinki: Teatteri.

Seppälä, Mikko-Olavi (2020). From Guest-Workers to Settlers: The Representation and Agency of the Sweden-Finnish Immigrants in Theatre, 1970-75. Työväentutkimus, vuosikirja  Vol. 34 (2020). https://journal.fi/tyovaentutkimus/issue/view/6974

Siltala, Juha (1994) Miehen kunnia; modernin miehen taistelu häpeää vastaan . Helsinki: Otava.

Šklovski, Viktor (2001) Taiteesta – keinona. Venäläinen formalismi. Antologia. Toim. P. Pesonen ja T. Suni. Helsinki: SKS.

Varpio, Yrjö 1991. Vanhan polven perintö. 1980-luvun kirjallisuus – muutosten aika. Teoksessa Yrjö Hosiaisluoma (toim.), Hevosen sulkia. 1980-luvun suomalaisen kirjallisuuden tilanteita. Helsinki: Kirjastopalvelu, 9–18.