Esitykset saattavat aistimukset ja tuntemukset liikkeelle. Katsoja addiktoituu esityksen aktivoimana omille ajatuspoluilleen. Pitkiltä syrjäpoluilta löysin itseni ruotsinkielisen näyttelijänkoulutusohjelman Idomeneus-esityksen jälkeen. Tällaiseen näemmä pystyvät striimatutkin esitykset.
Mielessäni kummittelee. Aiemman esityksen haamu käy vuoropuhelua uuden esitysolion kanssa. Näin Idomeneuksen Deutsches Theaterissa vuonna 2010 hiljan sen jälkeen, kun esityksen ohjaaja Jürgen Gosch oli kuollut syöpään. Lähestyvästä kuolemastaan tietoinen Gosch oli viimeisenä ohjauksenaan käynyt käsiksi Idomeneuksen vääjäämättömyyteen. Idomeneuksen viimeinen repliikki ”Ich hänge am Leben” // “Jag hänger fast vid livet” resonoi suhteessa kuolemaan. Vitivalkoisessa tyhjyydessä toteutuneessa esityksessä kuolemanvalkoinen seinä lähestyi rampin rajaan joutuneita esiintyjiä yhä ahtaammaksi käyvässä tilassa. Muistan todennäköisesti väärin, mutta aistimusjälki on tämä. Sinnittelemme ja tarraudumme elämään viimeisillä voimillamme.
Idomeneus-myytti on täynnä ironiaa ja johtaa monimielisiin pohdiskeluihin. Troijan sodasta kyllä selvittiin, mutta kotimatkalla Kreetalle voittajajoukko kärsii haaksirikon. Pelastautuakseen Idomeneus tekee huonon kaupan jumalten kanssa luvatessaan uhrata ensimmäisen olennon, jonka hän palatessaan kohtaa. On kohtalon ivaa, että Idomeneus kohtaa poikansa Idamanteen.
Schimmelpfennigin tekstin haltuunotto on takuulla monimutkainen ruumiillis-kielellinen prosessi. Linda Wallgrenin ohjaama ja Janne Vasaman lavastama ja puvustama teos on useiden ruotsinkielisen koulutusohjelman näyttelijäopiskelijoiden taiteellinen lopputyö sekä Jaakko Siraisen valosuunnittelun lopputyö. Installaatiomaisen esityksessä vesi on esityksen tilallinen olosuhde. Isossa vesialtaassa kelluu lasiarkku, milloin veneenä, ruokapöytänä, sänkynä, jossa myytien vaihtoehtoiset todellisuudet esitetään. Valot rajaavat ja fokusoivat ja rajaan tilaan intensiteettejä, värisävyjä, etualaistavat tilanteita. Ympärillä rantatuoleja. Rantatuolien valkoisiin kylpytakkeihin pukeutuneesta katsoja- ja lupausjoukosta / kuorosta – kylpytakeissa tuo lupaus logona – erkaantuu vaihtoehtoisten tapahtumakulkujen esittäjiä veden kelluvalle areenalle. Myöhemmin tämä joukko on vailla suojaavaa ihoa, kylpytakkeja. Ollaan vereslihaisina ruumiina kuin Bodyworlds-näyttelyn eksemplaarit. Ruumismaailmassahan tässä eletään.
Lyhyet kohtaukset esityksellistävät tapahtumien vaihtoehtoja ja potentiaalisuuksia, toive- ja kauhukuvitelmia siitä, mitä antiikin sankarijoukolle olisi voinut käydä. Ei se niin mennyt. Entä jos Idomeneus olisikin tappanut itsensä ja repinyt omat sisälmyksensä. Entä jos käsissä olisikin Idomeneuksen idyllinen avioliitto Medan kanssa, entä jos Elektra olisikin lähtenyt rakastajansa Idamanteen kanssa vain pois surmaamatta äitiään. Argonautti Naupliuksen, suuruudenhullun toimintasankarin, taistelu näyttäytyy naurettavana mäiskintänä, mutta ah niin lumovoimaisena. Lajityypit kuljettavat meitä kuin pässiä narussa.
Tällaista ne myytit meille tuottavat, näin myytit toimivat. Kysehän on myös päähenkilökeskeisen yksilösankarin toiminnasta, länsimaisen aristoteelisen draaman toimintaperiaatteesta, jota eri tavoin on kyseenalaistettu ja haastettu ideologiana ja dramaturgisena keinona.
Teatterikorkeakoulun esityksessä myyttien vaihtoehtoisissa potentiaalisissa toteutumisvaihtoehdoissa ei kyse ole vain siitä, mitä tapahtui, vaan myös genreistä, joiden kehyksessä myytin variantit toteutuvat. Kun tekijät ovat nuoria, aukeaa tulevaisuushorisontti – niin ajattelen. Tässä näyttäytyy samalla koko omahyväinen ja itseriittoinen moderniteetti, jossa mitä erilaisimpia myyttejä käytetään tekojen oikeutuksena. Tällaista toimintalogiikka ei tämä tekijäsukupolvi nielaise.
Roland Barthesille 1960-luvun ideologiakritiikin hengessä myytit olivat mitä tahansa luonnollistettuja muodostelmia. Ihminen on kuitenkin mytologinen eläin, jonka identiteetti ja toimintatavat ja inhimillisyys rakentuvat myyttien ympäröiminä. Joillekin se on myyttien kenties lempeätä hyrinää, toisille näkymättömiä pakkopaitoja. Teatterikorkeakoulussa liikutaan Barthesin tai Lyotardin jäljissä. Myytin ideologiset kytkökset ja kietoutuminen eri lajityyppien kerrontaan nostetaan esiin. Näin esitys tulee purkaneeksi myyttien ja lajityyppien kerrontamuotojen ”luonnollisuutta”.
Schimmelpfennig tekee sen, mistä Aristoteles kirjoitti. Tragedian kirjoittaja voi käyttää perinteisiä juonia/myyttejä tai sitten sepittää uusia. Tässä leikitellään aristoteelisella aktuaalisuudella ja potentiaalisuudella. Potentia on ihmisen kykyä ja piileviä mahdollisuuksia. Teos antaa kertojien luoda aktuaalisten myytin välittämien toteutuneiden asiantilojen ja ihmiskohtaloiden sijaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.
Decameronessa tai Tuhannen ja yhden yön tarinoissa kertomukset pitävät hengissä. Idomeneuksessa näyttelijät/esiintyjät kertojina saavat vallan, he eivät ole jonkun henkilöhahmon ”tulkkeja” vaan koko esityskomposition hahmottajia.
Jostain syystä Teatterikorkeakoululaisten Idomeneus toi mieleen Kafkan Oikeusjutun. Minun suomennoksessani (Aukusti Simojoen uudistettu suomennoksessani (1970) ”Logiikka on tosin järkkymätön, mutta ihmistä, joka tahtoo elää, se ei voi vastustaa.” Toivonpilkahdus ennen kuin puukko kiertyy kaksi kertaa K:n sydämen ympäri.
Mietin myös elämänviettiä ja kuolemanviettiä. Eikö juuri taide palvele elämänviettiä Erosta taistelussa Thanatosta vastaan. Me yritämme taltuttaa kuolemanvietin. Ovatko myytit taltuttamisyrityksiä kaikessa aggressiivisuudessaan ja lumovoimassaan? Mikä meidät tekee inhimillisiksi olennoiksi? Ehkä juuri tuo kertominen ja vaihtoehtoiset kertomukset siitä, miten me olemme täällä toistemme kanssa ihmisiksi ja jatkamme elämäämme tietoisina myyttien ja lajien vaaroista.
