Kokeellisten musiikkiteosten soiva tapahtumallisuus antaa mahdollisuudet ravistella korvia ja mieliruumista. Yhdistettynä spekulatiiviseen fiktioon voidaan vapautuneen etääntyneesti kasvattaa mittakaavaa. Ihmisen jälkeen esityksellistää ja äänellistää uusia ajallisuuksia ja ei-inhimillisiä toimijoita. Ja silti ihmisestä tässä on kyse.

Max Savikankaan Ihmisen jälkeen (libretto, ohjaus ja visualisointi Teemu Mäki katsoo ihmistä ja ihmisen kehityshistoriaa ihmistä huomattavasti kehittyneempien olentojen näkökulmista. Ihmisen jälkeen asettaa ihmisen aikaansaannokset outouttavaan ja etäännyttävään valoon.

Olen köpelön amatööri kuvailemaan äänihavaintojani Max Savikankaan musiikista. Minua kiehtoi äänimaailmojen monimuotoisuus. Instrumenttien ja ihmisten äänet esiintyvät. Äänistä sinänsä tulee materiaalisia toimijoita, joiden avoin ja ennakoimaton tapahtumallisuus minua innoitti. Neljä laulusolistia ja tekoälysolisti, kuoro, joka käsittää neljä ihmistä ja orkesteri, jossa on kymmenen soittajaa. Minkälaisia ääniavaruuksia ja äänitapahtumia saavat aikaan elävien ihmisten äänten, sointien, instrumenttien äänet sekä tekoälysolisti ja live-elektroniikka!  Tällainen yhdistelmä manipuloi, muuntaa, kaiuttaa, venyttää  ääniä ja soundia samaan tapaan kuin teoksen videoprojisoinneissa tanssijoiden ihmishahmot venyvät, kääntyvät ja vääntyvät. Ihanaa tällainen viiraus!  Viiraus on sitä, että jokin viiraa, luistaa sivulle, ei pysy sovitun rajoissa. Tässä oli äänellistä viirausta, joka terästi kuuloaistia. Teos herätti halun ennakoimattomien äänitapahtumien äärelle.

Enpä olisi kuvitellut kuulevani lopussa lohdullista ikivanhaa blueskappaletta Sometimes I feel like a Motherless Child. En myöskään olisi kuvitellut tällaista riimittelyn ja loruilun iloa, jota tekstin rytmi tuottaa. Huomasin useaan otteeseen nauravani ääneen, muutaman kerran jouduin sulkemaan silmäni maan ihmisen pakonomaisen itsetuhon ääressä.

Oli kiehtovaa katsoa Vedyn ja Heliumin ja Pimeän energian tanssia (Petri Kekoni Companyn hienot tanssijat)  liikkuvaa, toisiinsa kietoutuvaa – sitten kun vähitellen on suostunut teoksen runsauteen, silmän, korvan liikuntoihin ja siihen, etten voi koko ajan aistia kaikkea.

Ihmisen jälkeen fyysistää ja äänellistää ihmisen tietoisuuden virtaa, vailla korjaavaa eheäksi ja loogiseksi saattavaa elettä, jonka tajunta tekee. Se on hajanaisuutta, moninaisuutta. päällekkäisyyttä, jatkuvaa liikettä. Kun suostuin ja kuvittelin ymmärtäväni tämän periaatteen, saatoin aistivana olentona oleilla pommituksessa, välillä aistia korvalla, välillä silmällä, antaa katseen tai kuulon kiertää. Liikkua projisointiin tai liukua katsomaan Vedyn ja Heliumin tanssia tai kuulostella, mitä tapahtuu ihmisen äänelle tai jonkin instrumentin äänelle. Ja oikeasti nauraa.

Ihmisen jälkeen kantaa kaikuja brechtiläisestä dialektisesta dramaturgiasta. Teos hahmottuu 12 kohtauksessa, joiden projisoidut nimet välittävät ydinsisällöt. Ihminen on kuollut sukupuuttoon, ja ihmisenjälkeiset pitkälle kehittyneet itseään kopioivat ja olomuotoaan vaihtamaan kykenevät olennot –  Koivu, Sumu ja Kone –  tekevät kokeen.  He istuttavat ihmisen geenejä ja meemejä ei-ihmislapseen. Koe epäonnistuu.  Lapsi viihtyy ihmishahmossaan liian hyvin eikä halua lopettaa koetta. Lapsesta tulee kahden erilaisen voiman kamppailun kohde: lempeän äidillisen Sumun ja tutkimusobjektiksi lapsen esineellistävän Koivun. Kokeen tekijöiden kiista päättyy Ei-ihmislapsen äidin Sumun uhraukseen. Lapsi karkotetaan korkeampien olentojen maailmasta kaukaiselle planeetalle, jossa hän aloittaa uuden elämän. Tässä maailmassa pelastaja on maternaalinen olento. Ja entä tämä jättikokoinen lapsi, punainen muoviämpäripäinen lapsi, jonka muisti on pyyhkiytynyt pois. Hän  jatkaa elämäänsä jollain eksoplaneetalla.

Stephen Hawkins puhuu screeniltä siitä, miten ihmisen geenit kuljettavat aggressiivisia ja itsekkäitä vaistoja eikä tuhoa voi välttää. Ihmisen jälkeen liikkuu meemiperimässä. Meemi on kulttuurisen kopioitumisen yksikkö.  Se on jäljittelyn avulla välittyvä kulttuuriin sisältyvä aines. Tästä meemien siirtymisistä rakentuu teoksessa yksi keskeinen projisoidun materiaalin narratiivi. Mäen ohjaus ja visuaalisuus juoksuttavat  projisoituna kuvamateriaalina ihmisen memeettisen evoluution ns. saavutuksista. 

”Hän löysi tulen,

Hän löysi lihan.

Hän löysi jyvän

ja paksun mahan.”

—

Hän löysi tulen

löysi vapauden,

hänellä oli

suuri päämäärä

ja pienet keinot

surkea loppu.

Säälikää häntä.”

Kuoro ja Kone kertovat ihmiskunnan historian. Siinä, missä kuoro kehottaa myötätuntoiseen muistamiseen, on Koneen tuomio kovempi. Ihmistä ”alkeellisten aistiensa armoilla, / surkeiden solujensa vankina ei kannata muistella.

”Ei sääliä.

Ei jälkeä.

Ei muistoa.

Ei hänen mukaansa nimettyä puistoa.”

Ihminen ei ole edes hyödyllinen kone. Universumin laajeneminen on suurempi ongelma. Ja jos jotain kannattaa muistella, on se ajattelemaan kykenevä limahomelaji Physarum polycephalumia, joka pystyy sulatumaan ympäröivien yksilöiden kanssa ja muodostamaan supersolun.

Tämä lihaläjä ihminen näyttäytyy siis alkeellisena jäljittelijänä. Screeniltä nähdään, miten suuren meemimme Raamatun kertomusten jäljittelystä on syntynyt länsimainen taidehistoria täynnä kärsivää, ristiinnaulittua miestä.  Kovinkaan vapaa ei ihminen näytä olevan. Ihminen on pikemminkin ulkoapäin ohjatun meemipommituksen kohde.

Mutta projisoinneissa kulkee myös onnellisempi elämä, jossa ideat kopioituvat. Ihmisen jälkeen antaa toivonrippeitä antaessaan tilaa lapsen ihmeen olemukselle. Lapsi tekee kysymyksiä olemisestaan. Teoksen projisoitu materiaali näyttää variaatioita Mäen lapsista, pojat roomalaisina sotureina, metsästäjinä, vakoojina. Pieni poika tanssii, tanssii sydämensä riemusta, jäljittelee näkemäänsä. Katutanssin idea on kopioitunut. Lapsi on ihmeellinen jäljittelijä leikissään. Samalla tavalla kuin taiteilija.

Tässä teoksessa näkyy elämän kiertokulku ja syklinen maailmankäsitys, aika on pallo. Projisoiduissa kuvissa on sukupolvien ketju.  Ihminen on ”avaruuden orpolapsi”, se, joka tuntee itsensä äidittömäksi.

Ihmisen jälkeen on orgaanista jatkoa Teemu Mäen ja työryhmän aiemmille teoksille: ennen kaikkea satubaletille Sinusta tulee koivu / You will be a tree, joka oli esitys ”kuudennesta sukupuutosta ja onnellisuuden taidosta”. Ihmisen jälkeen -teoksessa on tuttua materiaalia. Sen maailmannäyttelyssä  taisteltiin tanssimalla, oltiin lapsia, joiden taistelu oli naurettavaa ja lapsellista.

Velkaa Ihmisen jälkeen on myös Jouluevankeliumille ja Homo Secundukselle.  Niissäkin mittakaavaa ja tarkastelunäkökulmaa kasvatettiin. Jouluevankeliumi oli dialogia klassisen musiikin (Olivier Messiaen, Riikka Talvitie) Siihen sisältyi haastatteluja joulun merkityksestä, ja muistan vieläkin sen kylmäävimmän Wille Rydmanin. Esiintyjät ovat kollektiivisena elävänä veistoksena jatkuvassa tulemisen, uudelleen muotoutumisen tilassa, tulemisessa ja syntymisessä. Jeesus ilmestyi, kasvoi koivuna, joka sekin synnytti uutta.

Mitä meistä lihan ja muovin väestä, lihapiirakoista, lihahyytelöistä, täynnä tietoa olevista pahanhajuisista ruhoista jäi jäljelle? Ihmisen jälkeen pudottaa katosta alas valtaisan kasan muovia kuin muistutuksena miljoonista tonneista muovia, joka maailman merissä pyörii ihmisen jälkeenkin. 

Mietin jälkikäteen spekulatiivista tai scifi-oopperaa. Savikangas viittasi Harry Martinsonin runon Aniara  pohjalta  sävellettyyn oopperaan. Mutta onhan myös Margaret Atwoodin Handmaid´s Talesta sävelletty ooppera (Poul Ruders) ja Doris Lessingin teoksen The Making of the Representant for Planet 8  Philip Glass on säveltänyt oopperaksi.