Teatteri Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle kuvaa itseään ”katkeransuloiseksi komediaksi elämästä, joka tapahtuu tauoissa”. Joo, mutta paljon enemmän: kauhistuttavaa keveyttä ja silkkaa purkautuvaa raivoa!

Akse Petterssonin(ohjaus) ja Niina Hosiasluoman, Joonas Heikkisen ja Tuomas Rinta-Panttilan (näyttelijät) sekä Tölöläbin muusikoiden Turkka Inkilä, Taavi Oramon ja Antti Salovaaran, Tilit Antamatin ja Sanna Levon (lavastus, Sanna Levo myös puvut) ja Kristian Palmun  (valosuunnittelu) kokonaisuus on täynnä tunnerepeilyjä.

Buñuelin Porvariston hillitystä charmissa porvaristo ei pääse illalliselleen, se ei saa haluaan tyydytetyksi. Jäähyväiset kahvihuoneessa kyse on omista elämänvalinnoista, mitä tulikaan tehdyksi ja mikä kaikki jäi toteutumatta. Tässäkö tämä oli? Turhautunut raivo kytee asiantuntijatyötä tekevän keskiluokan kahvihuoneessa.

Kahvihuoneesta tulee keskiluokkaistuneiden (?) ja keski-ikäistyneiden unelmien,  pettymysten, turhautumisen ja raivon näyttämö. Jokaisella on oma soolonsa. Tunnustuksellisissa repeämissä raivo vuotaa tai puhkeaa epätoivoisiksi unelmaksi.  Läsnä on piilevä, vapaasti kelluva aggressio. Mielialat vaihtuvat rajusti toisen idealisoinnista halveksuntaan.  Nopein leikkauksin siirrytään tunnetilasta toiseen. Kahvihuoneessa kukaan ei ole suojassa raivonpurkauksilta ja itsensä hyväksikäytöltä. Kahvihuoneessa ei tarvitse välittää, miten oma käyttäytyminen vaikuttaa toisiin. 

Tämä ole mikään Emily in Paris, eikä siellä ole ihanaa boulangerieta tai ravintolaa ja uutta ihanampaa tulevaisuutta. Jäähyväiset kahvihuoneelle on tutkielma  kahvihuoneessa elettävästä toistojen ja variaatioiden surrealistisesta painajaisunesta, jota ei pääse pakoon. Kahvihuoneen tyyntä rauhaa rikotaan ovelalla näennäisellä kepeydellä tai raivokkaanraskaalla tunnekuonalla.

Kahvihuoneessa oleilevilla ei ole nimiä. Mitä nimillä tehdään, ei kukaan toistaan muista. Mitä välii. Mikään trendikäs hipsterimesta tämä ei ole,  eivät liioin kahvihuonelaisetkaan – pikemminkin kulahtaneita nukkavieruja.

Jäähyväiset kahvihuoneelle rakentuu kohtausfragmenteista. Sillä on etäännyttävä rakenne.

”Epäjärjestyksessä” esitettävissä kohtauksista keriytyy sitten tapahtumien kronologinen kaari, jonka kaikkia yksityiskohtia en halua paljastaa.

Jäähyväisten asetelmassa yksi on liki passiivinen näkökulmahenkilö.  Tuomas Rinta-Panttilan esittämä sivullinen kuvaa epätoivoisella energialla unelmaansa pikkuleipomosta Pariisissa. Tämä euforinen tulevaisuuskuva käynnistää esityksen, jossa unelmille ei liiemmin ole sijaa. Tälle henkilölle asioita tapahtuu, hän on toisten hämärien intohimojen tai aggressioiden kohde.  Hän on yhtä Liisaa kauhumaassa – henkilö ei tiedä mitä itselle tapahtuu, mitä muissa tapahtuu. Hänen työhaastattelunsa on yhä kiertelevää mielistelevää mitäänsanomattomuutta. Esihenkilö ja työnhakijat pallottelevat mantranomaisesti haasteilla, laaja-alaisuudella, kehittymismahdollisuuksilla. Mitäs työn sisällöistä ja merkityksellisyydestä.  Luupissa voi sitten joutua irtisanotuksi – naps tuosta vain – olkaanko yllätyssynttäreitä viettämässä – ei, vaan ylläri-irtisanomista. Yksi ulos. Tarkkaileva unelmoiva näkökulmahenkilömme on pihalla. Yhtä pihalla hän on, kun hänen viaton kahvipöytäkommenttinsa Wigmanin yhteenliittymisessä saa kollegassa aikaan raivonvyöryn. FOMO. 

Minun mahdoton kuvitella, että muut kuin Niina Hosiasluoma, Joonas Heikkinen tai Tuomas Rinta-Panttila venyisivät ennakoimattomuuteen, nopeisiin leikkauksiin, purkauksiin, intensiteetinvaihdoksiin ja komediallisiin tai pikemminkin julman tragikoomisiin ja groteskeihin kuljetuksiin ja intensiteetteihin. Äkkileikkaukset, pudotukset, siirtymät ja todellisuustasojen muutokset ovat Jäähyväisten näyttelijäntyön jumalaista anarkistista ydintä, samoin kuin tuo kujalla olo.

Äänet ja valot materiaalisina kanssatoimijoina

Tölöläbin Turkka Inkilän, Taavi Oramon ja Antti Salovaaran livenä syntyvästä  äänimaailmasta tulee orgaaninen osa teosta – ääniruumis ja kanssaesiintyjä. Fagotin ja live-elektroniikan kombo muuntaa ja muokkaa ääniä livetilanteessa. Äänet aistivat, hengittävät ja kommentoivat näyttelijöiden ruumiintuntoja, mielijohteita ja pakkomielteitä – kaikkea hallitsematonta ennakoimattomuutta. Käsittämättömän hieno ruumiintuntojen äänikoreografia. Kuulen sisäistä kauhua ja hälytysääniä, sydämen sykkeen, kohonneen pulssin – tämän artikuloimattomien affektien, sisäisen patoutuneen raivon äänelliset vastineet. En ole tällaista ennen kokenut.

Myös valot ovat kanssatoimijoita. Kahvihuoneessa oleilijat leikkautuvat sisäisiin maailmoihinsa. Arjesta käännytään surrealismiin. Kahvihuoneessa on tuuletin. Sinisillä valoilla zoomattu tuuletin puhaltaa  aika ajoin kylmää kauhua. Se tuntuu puhaltavan silkkaa huurretta, eksistentiaalista kylmyyttä, jonka puhallukseen yksilö joutuu. Kuin ärsytykseksi tai ironiseksi kommentiksi teokseen rakentuu yksi kohtaus merkityksellisistä onnenhetkistä. Henkilöt ovat yksitellen punaisen, keltaisen tai vihreän hehkuisessa valossa muutaman sekunnin suhteessa kasviin tai kahvikannuun tai mihin tahansa muuhun toimijaan. Zoomatun välähdyksen jälkeen palautuu elämä kahvihuoneloopin helvettiin. 

Teoksen auditiivis-visuaalinen dramaturgia on huimaa.  Eri materiaalisuuksien sommitelma ei rajaa ja sulje vaan solmii uusia assosiaatiokytköksiä.

Ennakoimatonta rajatilaisuutta

Jäähyväiset kahvihuoneelle on täynnä ennakoimatonta rajatilaisuutta. Tässä kahvihuoneessa ei myötätuntoa tunneta eikä tunteita säädellä. Siirtymät mielialasta toiseen ovat väkivaltaisia. Ihmiset liikkuvat hetken hybriksen ja halveksunnan janalla.  Sivustakatsojahenkilömme on alttiina niin ihanteellistetun rakkauden hämäränä kohteena kuin impulsiivisille raivonpurkauksille. Ja äkkiä ollaankin kostonhimossa.

Kahvihuone on nyt yhteiskunnan mikrokosmos tai agora, jossa työntekijät kohtaavat ja ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Kahvihuoneessa altistutaan raivolle, turhautumille, epäinhimillisyydelle. Odottamatta löydät itsesi kahvihuoneen ulkopuolelta.

Kroatialainen Željka Matijašević (Sigmund Freud University Wien-Ljubljana) teoksessaan The Borderline Culture: Intensity, Jouissance and Death (2021)  että rajatilan käsitettä tulisi laajentaa käsittämään myös länsimaisen kulttuurin sellaisiin ilmiöihin kuin mustavalkoajattelu (splitting), affektiivinen säätelyhäiriö, intensiteetti ja ärsykeobjektien polarisoituminen hyviksi tai pahoiksi ilman vaihtoehtoja ääripäiden väliltä. Jäähyväiset kahvihuoneelle -teoksen henkilöt yrittävät hallita sisäistä tilaansa projisoimalla impulssit johonkin, joka koetaan uhaksi. Jokainen aika luo oman patologiansa.

1970-luvulla Christopher Lasch kirjoitti narsismin kulttuurista. Hänen mukaansa amerikkalaista yhteiskuntaa vaivasi kollektiivinen narsistinen persoonallisuushäiriö. Ihmiset olivat menettäneet uskonsa oman elämänsä hallintaan. Nyt aikakausi tuottaa toisenlaista itsesäätelyä, itsen kehittämistä kaikin mahdollisin keinoin. Pakoa sekin. Jäähyväiset kahvihuoneelle miltei pelottaa.  

Eksistentiaalinen raivo ja sisäinen tyhjyys

Jäähyväiset kahvihuoneelle ei näyttäytynyt niinkään kurjistuneen ja epäinhimillistyneen työelämän esityksellistämisenä vaan pikemminkin yksilön eksistentiaalisen kauhun tutkimuksena. Mitä nämä keskiluokkaiset ihmiset oireilevat? Keski-ikäisyyttä, omia valintoja tai valitsematta jättämisiään, elämänpettymystään, turhautumista, suuttumista? Nyky-yhteiskunnassa henkilökohtaisista valinnoista, autonomiasta, oman elämän hallinnasta ja riippumattomuudesta on tullut eetos. Mutta mitä ovat vapaat valinnanmahdollisuudet, onko sellaisia ja millaisissa olosuhteissa ja rakenteissa ne aidosti  voisivat toteutua?

Jo aiemmin Akse Pettersson tutki  Arjessa ja kauhussa (Q-teatteri 2018)  ja Alienissa (Teatteri Takomo) sisäistä kauhua. Arjessa ja kauhussa kodin seinien sisällä oleilevilla ihmisillä ei näyttänyt olevan mitään suhdetta keskenään. Robottimaiset henkilöt eivät olleet yhteydessä toisiinsa, ketään ei katsottu silmiin, tekokoiran tai -oravan kanssa voi kommunikoida tai tietokonepelin kautta.. Esitys piirsi splatter-estetiikalla outouden ja toiseuden kokemusta. Tässä ei kaivattu äidinruumiseen vaan johonkin ylitodelliseen, kun mikään ei tunnu missään, kun mikään ei riitä. Minuuden rajat olivat koko ajan uhan alla. Kaikki hoitui, mutta arjen esineet vääntyivät surrealistisesti käsistä ja kaikki vinksahti paikaltaan. Jos alussa vielä naurettiin, niin sitten syöksyttiinkin jo uncanny valleyyn, jossa odottivat oksennus, sisäelimet ja veri.

Jeppe Niilonpojassa TTT:ssä (2020) juomisesta oli kepeä komediallisuus kaukana. Paronin ihmiskoe päättyi splatterteurastukseen. Alistettu ihminen on vaarallinen, itselleen ja muille. Jeppe näyttäytyi luokkanäytelmänä. Ei katsomisesta voinut selvitä viattomalla naurulla humalaisen toilailuille.

Jäähyväiset kahvihuoneelle -esityksen nähtyäni ryhdyin pohtimaan Foucault’n ajatuksia alistetuista tietomuodoista. Niitä pidetään tyhminä ja lapsellisina ja ne ovat hierarkiassa alemmassa asemassa kuin tiede. Ovatko esiintyvät ruumiit välittämässä tällaista alistettua tietoa? Juuri niitä kannattaisi aistia, katsoa ja ymmärtää, mistä esimerkiksi raivo ja henkinen teurastus sikiävät ja mitä yhteiskunnallisia seurauksia sisäisellä raivolla voi olla.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Aistin Jäähyväisissä kahvihuoneelle raivon takana aukeavaa kauhistuttavaa sisäisen tyhjyyden kokemusta: olenko enää kukaan, on minussa ketään. Kummallista ja kiehtovaa:  miten näennäisen keveä ja komediallinen viritys tuottaa minussa näin synkkiä ajatuksia.

Teos ei ehkä puhuttele parikymppistä elokapinalaista. Entä prekaaria keskiluokasta pudonnutta tai työväenluokkaista katsojaa?  Se voi jopa saattaa katsojansa raivon valtaan. Erimielisyyden yhteisössä tervetullutta.