Jäkälät pysähdyttivät Luonnontieteellisen keskusmuseon Kaisaniemen puutarhassa. Koko aikuisikäni olen ohittanut nämä mitättömiltä vaikuttavat lajit, vaikka ne olivat läsnä lapsuuteni metsän puiden oksilla, rungoilla, kivillä, kallioilla ja ravintolaleikeissäni tärkeinä ainesosina.

Jäkälä on  symbioosi – useamman eliön kaikkia osapuolia hyödyttävä vuorovaikutuksellinen liitto. Opin tämän jäkälätutkijoilta Veera Tuoviselta ja Annina Launikselta. Jäkälässä tällaisia  kumppanuksia tai osakkaita on kolme – vasta muutama vuosi sitten selvisi tuon kolmannen osakkaan olemassaolo. Jostain muistin, että pitkäikäiset jäkälät ovat mainioita ilmanlaadun indikaattoreita. Ne saavat ravintonsa ilmasta ja sateesta, ja siksi niillä ei ole suojaavaa pintaa, joten ravinteiden ohella niihin pääsee myös kaikenlaisia haitallisia aineita.

Kuuntelin ihmetyksen vallassa jäkälätutkija Annika Launiksen podcastia jäkälien monimuotoisuudesta ja uuden Tyynyjäkälä-lajin lyötymisestä.  Pienellä on merkitystä. Riemastuttavaa on tutkia jotain näin pientä ja pienestä avautuvaa monimuotoisuutta, joka  uhkaa jäädä huomaamatta.  Jos voisin tehdä jotain samaa.

Jäkälät ovat monimuotoisia, sitkeitä ja samaan aikaan hauraita ja läpäiseviä. Ne antavat mittakaavan ekologiseen jälleenrakennukseen ja siirtymäpolitiikkaan. On opittava sietämään epävarmuutta, mutta ei epäoikeudenmukaisuutta.