Koreografi Jenni-Elina von Baghin ja työryhmän  As time goes by -teoksen esiintyjäruumiiden (Iiris Hildén, Linda Holma, Tuija Lappalainen, Johannes Purovaara, Hanna Raiskinmäki ja Jussi Suomalainen)  ennakoimaton ja ällistyttävä esiintyjädramaturginen/ esiintyjäkoreografinen kuljetus on huikeaa katseltavaa. Jokaisella on oma tapahtumansa menossa jatkuvan yhteismuotoutumisen tapahtumassa. Ajan olemuksen, muistin, vapauden ja keston maailmoja syleilevän moneuden äärellä olo oli puhdasta nautintoa!

Liikkeellä olevat ruumiit ovat jatkuvassa tulemisen tilassa, transformoituvat, muuttuvat jonkin impulssin ajamina joksikin toiseksi. Ruumis kamppailee ruumiittomien asiantilojen ja materiaalisten esiintyjäkumppaneiden kanssa joka solullaan affektien vallassa. Liikkeet ovat queeriä, vailla viittaussuhdetta ulkoiseen todellisuuden. Nämä ruumiit ääntelehtivät ja vääntelehtivät, pysähtyvät ja etsivät uusia suuntia ja uusia muodostelmia, välillä yhteen kokoontuen vaikkapa musikaaliksi.

 Mitä tahansa voi tapahtua. Mikä kaikki ruumista liikuttaa? Impulsseista affektoituminen vie jokaisen sinne tai tänne, joko yhteen tai hajaantumaan, näyttämöltä pois, sivustoille tai näyttämöverhojen taakse. Tämä on näyttämö, samettiverhoineen päivineen – diagonaalisesti nurkassa kuin hieman vinksahtaneena – aivan kuten esiintyjätkin.

Esiintyjien kumppaneina on joukko materiaalisia kanssatoimijoita, joiden kanssa esiintyjät joutuvat tekemisiin ja joiden kanssa he elävät intohimoisesti täydellä intensiteetillä kuin missä tahansa suhteessa, tekisi mieli sanoa rakkaussuhteessa. Kumppanit ovat muovipötköjä, köyttä, sitruuna, koripallo, pikkupallo,  tai punainen värineste.

On kiehtovaa katsoa, mitä tapahtuu näissä esineen ja ihmisen keskinäisissä kohtaamisissa. Esineet eivät ole alistettuja käden jatkeita työkaluja tai ihmisen lisäosiota. Niillä on oma olemisentapansa, omat periaatteensa ja tulevaisuuteen suuntautuneisuutensa. Nämä objektit eivät ole alistettuina välineellisille päämäärille eivätkä ne myöskään ole pelottavia autonomisia toimijoita, joilla on vihamielisiä aikeita ihmistä kohtaan. Jokaisella on kumppaninsa. Se toinen, rakkaussuhteen toinen osapuoli,  vain nyt on outo ja erilainen – miten sen kanssa ollaan ja toimitaan. Esiintyjien ilmeet ovat paljonpuhuvia, – huumori syntyy yhteismitattomuudesta, epäparisuudesta.

Jatkuva ajan löytämistä ja uusia tulemisia

Singulaariset esiintyjäruumiit kamppailevat ruumiittoman ajan kanssa. Se, mitä tehdään, ei saa alistua toistoon. Siellä myös kulutetaan raivokkaasti aikaa, siellä toteutetaan myös sisällä olevia mekaanisia ja stereotyyppisiä toistoja, siellä ei pyritä mihinkään representaatioihin, ei identiteetteihin. Siellä ennen muuta etsitään ratkaisuja ja samaan aikaan kaikessa myös ”epäonnistutaan”.  Ja musiikissa kamppaillaan rakkauden kanssa. Esiintyjäruumiit toimivat aineettomissa olosuhteissa – sellaisissa kuin tila, aika, tyhjyys, samoin kuin aistimukset. Niillä on oma liikehdintänsä ja suuntansa.  

As time goes by – kun aikaa kuluu, ajan myötä on teoksen nimi.  Se viittaa Casablanca-elokuvan ikoniseen musiikkikappaleeseen, joka teoksessa myös soi.  Casablancassa on mahdoton rakkaus poliittisesti mahdottomana aikana,  mutta ennen kaikkea  elokuva on myös ajasta, joka pysähtyy tai alkaa uudelleen, takautumista, muistikuviin, unohdukseen, haluun unohtaa. Teoksen kaikkiin musiikillisiin viittauksiin sisältyy muodossa tai toisessa rakkaus, yhtä hyvin kuin toisto tai pikemminkin uusi tuleminen.  ” As Time Goes By ” on alun perin jazzlaulu 1930-luvun alusta, jonka Casablanca-elokuvan Sam, kuinka monta coveria ja se on antanut nimensä yhdelle brittiläiselle romanttiselle komediasarjallekin: kierrätystä,  looppausta, nostalgiaa.  Laura Voutilaisen Rakkautta et piiloon saa -laulussa halutaan ja hajotaan. Pavarotti laulamassa Luciano Pavarotti laulamassa rakkaudenvoittoista Nessun Dormaa Puccinin Turandotista, teos, joka sittemmin eli ihan omaa elämäänsä jalkapallon MM-kisoissa. Tai yhtä lailla Bernsteinin West Side Story, joka sai kokonaan uuden elämän Buddy Rich Big Bandin sovituksena ja Richin mielettömänä rumpusoolona.

von Baghin ja työryhmän teoksen kehyksessä aika voi tarkoittaa puhtaan toiston mahdottomuutta, virtuaalinen ei aktualisoidu sellaisenaan uudelleen. Esityksen aika on intensiivistä kokemuksen aikaa, se on kestoa, jatkuvaa nykyisyyttä, jossa nyt-hetkisyydet liittyvät toisiinsa. Ja mistä itse asiassa on kyse esittävistä/esiintyvistä taiteista? 

Esittävät taiteet tai esiintyvät taiteet ovat aikataidetta, tapahtuneeseen ei voi palata, ei myöskään traditioon sinänsä. Esitysten maailmassa ei voi olla dialektista ajattelua. Esiintyjien esiintyminen sisältää fragmentteja esittävien taiteiden historiasta. Verhoissa kummittelee traditio juuri onnettomana tai koomisena yrityksensä toistaa jotain.

Kaikki karkaa käsistä, hajaantuu, siitä tulee uutta, asiat varioivat, muuntuvat. Tällainen asioiden toistuminen on elvytystä tai ei. Tämä juuri on ajan olemusta, subjektiivista aikaa, jonka sisällä me olemme. Tällainen puhtaan ajan muoto ”aion” vastakohtana lineaarisen ”kronoksen” ajalle on rajattomuutta,  jossa jotain löydetään uudelleen uusissa muodoissa.

Luen teosta jatkuvana ajan löytämisestä uusissa muodoissa. As time goes by ja sen upeat esiintyjät juhlistavat moninaisen ajan alaisuuttaan ja sitä miten esiintyvä taide, tanssi, esitystaide ja esittäminen ovat kiihkeä luomista.

Toisto ja yhteismitattomuus ovat sitten myös tekstifragmenteissa. Sofokleen Oidipus, klassikkotragedia numero yksi, kohtaa Kauniit ja rohkeat, kauden 35, jossa eletään jälleen kerran Ridgen, Taylorin ja Brooken kolmiodraamaa ja Sheilan kummittelua. Ja koko Oidipushan onkaiken toiston isäteos, siinähän juuri taistellaan toistoa vastaan ja sitten päädytäänkin sitä toistamaan. Mikä tahansa, mitä sitkeästi vastustetaan, on vaarassa tulla uusinnetuksi.

Ruumiit ja ruumiittomat asiantilat

As Time Goes By  esityksellistää filosofi Elisabeth Groszin ajatusta siitä, että evoluutio jatkuu, sen materiaaliset ja ruumiittomat voimat mahdollistavat kaikki erilaiset  elämänmuodot. Myös esineillä, laitteilla, kaikenlaisella materiaalisuudesta on oma evoluutionsa. Käsitellessään ja esityksellistetään ruumiittomia tapahtumia von Bagh tekee samaa kuin Grosz teoksessaan The Incorporeal: Ontology, Ethics and the Limits of Materialism  . Materialismi(t) eivät Groszin mukaan pysty selittämään ruumiittomia immateriaalisia tapahtumia, joita ihminen kokee. Tämä materiaalisen todellisuuden ulkopuolella oleva ylimääräinen,  aineeton ja ruumiiton osallistuu olemuksemme muovaamiseen. Ruumiiton tarkoittaa myös ihmisen  suuntautumista, kohti tulevaisuutta.  Todellisuus on jatkuvaa tulemista, yksilöllistä ja esi-individuaalista.  

Olen onnekas ja onnellinen, että saatoin nähdä tämän teoksen sen ehkä viime kierroksilla. Katsoin sitä myös Joanna Haartin Viiksi-instituutin ja Umstülpungin esiintyjyyttä laajentavan teoksen sukulaisena. Ymmärsin entistä paremmin, mistä on kyse esimerkiksi (Inter)acting with the inner partner -metodia.

Tekijätiedot

Konsepti ja koreografia: Jenni-Elina von Bagh ja työryhmä

Esitys: Iiris Hildén, Linda Holma, Tuija Lappalainen, Johannes Purovaara, Hanna Raiskinmäki ja Jussi Suomalainen

Pukusuunnittelu: Ingvill Fossheim

Lavastus: Virpi Nieminen

Valosuunnittelu: Luca Sirviö

Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen

Dramaturgit: Elli Salo ja Otto Sandqvist