Pystyn nyt kirjoittamaan pelkkää tajunnanvirtaa. Saa tulla. Akse Petterssonin Joitakin keskusteluja merkityksestä  sai minut pois tolaltani, itkuksi purkautuvan hallitsemattoman surun valtaan Q-teatterissa. Pitkin esitystä ajoin mielen vuoristorataa sivuosan esittäjien, kohtaustaan odottavien kanssa. Tuuli ulvoo. Elin naurun,  kauhun, epätoivon, epätietoisuuden, hukassa olon, alakulon, paniikin, vimmaisen yrittämisen, paniikin maastossa.

Katson näyttelijöiden silmiä, jähmeää katsetta, joka ei kohdistu mihinkään. Luen epätietoisuudesta nousevaa silkkaa kauhua. Tässä todellisuudessa voi tapahtua mitä tahansa. Eikä odottamisen helvetistä ole poispääsyä. Millään ei ole mitään väliä. Ei mitään irtiottoa voi enää tehdä. ”Miksi tää on tämmöstä”. Se meni jo. Missattu tilaisuus. Ollaan suljetuissa tiloissa vailla ulospääsyä.

Sitten tulee aggressiivinen purkaus ja loppu on hiljaisuutta, on vain Ringa Mannerin kuulas ääni ja Elina Knihtilä näyttämöllä muovituolillaan istumassa. Enkä sitten enää saa pidetyksi itseäni kasassa. Surun ja menetetyn hetki läpäisee. Ja jälki-itku tulee nytkin, kun kirjoitan.

Ruotuun. No, sain hallitsemattoman tunnekuohuni johonkin hallintaan, voinehkä  jatkaa levollisemmalla mielellä kirjoittamista.

Kolmen sivuosanäyttelijän Elina Knihtilän, Pirjo Longan ja Tommi Korpelan kokema todellisuus  ei voi käydä enää yhtään piirua kafkamaisemmaksi. Vimmainen yrittäminen ja sietämätön odottelu vuotavassa todellisuudessa. Kaikki kumma lipuu ohitse, mihinkään ei saa otetta. Näyttämöllä oleskelee patjalla nuori nainen luurit korvilla, kirjoittaa, kirjoittaa, välillä säätää jotain. On omassa todellisuudessaan. Näyttämölle lehahtaa tanssija aina uusissa olomuodoissaan kommunikoimassa omassa koreografiassaan ja omien liikeimpulssiensa vietävänä. Kämäsillä muovituoleillaan istuvat sivuosanäyttelijät ovat hänelle ilmaa, yhden kerran jonkinlaista materiaalista todellisuutta, heijastuspintaa. He katsovat tanssijaa kuin avaruusoliota. Mitä pitäisi ajatella? Jossain vaiheessa yhden näyttelijän on ihan pakko kysyä, kuka tää kaveri on. Tämän enemmän hukassa ei kukaan voi olla.

Näyttelijöiden vaatekerta on varustautumista. Juhlapukujen alla lämpövaatteita, Korpelalla mustat sukkahousut. On lämpösaappaita, kasseissa tilpehööriä. Aikaa on kulutettava, voi yrittää pelata – no vitun pelistä mihinkään ole ja joku muka hyvä tulevan työn käsikirjoitus on hukassa. Sitä näyttelijät vimmaisesti etsivät. Mikä se on, mikä se on. Onks se se…Kaksi muuta näyttelijää utelevat ja tarttuvat täkyyn kuin ahnaat lapset. Inessä ollaan, tiedetään kyllä mitä on meneillään. Syytöksiä ja uhriutumista alkaa sadella. Yksi tarvitsee rauhaa, haluaa vetäytyä. Toiselle on romanttista fantasiaa se, että joku muutos olisi mahdollinen. ”Et sä voi jättää meitä tänne”. ”Mitään paskakiitosta en oo saanu. Antajapuolella ollaan”.

”Ei voida enää tehdä irtiottoja.”

Tämä on ajan kuluttamista, itsen viihdyttämistä nämä kolme näyttelijää tulevat näyttämölle milloin missäkin peruukissa. Tässä maailmassa odotetaan kuin Godot´ssa. Tässä pohdiskellaan, oliko jokin joku merkki. Pitää olla valmiina joka hetki, pitää alkaa tuottamaan. Ja jos hetken missaa, niin koko homma on pilalla paitsi että ehkä siitä sitten leikkauspöydällä jotain kursitaan.

Näen Beckettiä, absurdia teatteria ylipäätään, päivitettynä nyt vuolaudeksi. Nythän ollaan pakonomaisessa eksessiivisyydessä.  Näen Kafkaa, Felliniä. Näen haurastuvan ihmisen osan, esiintyvän ihmisen osan  vieraaksi käyneessä maailmassa, johon ei saa otetta. Muut ovat jo astuneet näyttämölle, ottaneet paikkani, ei minua kukaan enää tarvitse.

Tätä todellisuutta ei voi määritellä selkein vastakohdin, onko joku vai ei ole. Elina Knihtilän huikea minuutteja kestävä katkeamaton vastakohtaparien tajunnanvirtamonologi  kertoo kaiken. Todellisuus on epätodellista, absurdia, painajaismaista. Merkitys on kadonnut.

Joitakin keskusteluja merkityksestä näyttää vähittäisen haurastumisen, muistin katkomisen, unohtamisen prosessin – tšekki kirjailija Milan Kundera tiesi mitä tekevät totalitaariset yhteiskuntakoneistot ihmiselle, haurastuttavat ihmisen minuutta. Nyt tämä prosessi on käynnissä markkinakapitalismissakin ja erilaisissa ”luovan talouden” koneistoissa.

Tässä näyttelijät ovat minkä tahansa taidetuotannon armottoman koneiston armoilla. He ovat jonkin oudon hallitsemattoman mekanismin armoilla. Kafkamaisuus toteutuu nyt näissä koneistoissa. Ja kaikessa mahdottomassa myös yrityksiä saavuttaa toista ihmistä. Ei onnistu.

Järkyttäväksi tämän teoksen tekee se, että tämä on vielä hetki, jolloin ei ole luovutettu. Tässä ponnistellaan yritetään pitää kasassa omaa minuutta, vaikka kaikkialta huutaa kysymys, kuka minua enää tarvitsee, ja vielä syvempi kysymys siitä, kuka minä olen. Tässä yritetään aistia, tästä se lähtee, pitää olla huokoisia ja kimmoisia, tuottaa impulssista, tarjota. Tästä improvisaatiosta on vapaus kaukana. Mikään ei tuota tulosta.

Tässä maailmassa oma menneisyys ja minä ja omat muistot alkavat hapertua, En muista, en ymmärrä, mitä pitäisi ymmärtää. Keski-ikäiset ihmiset kuin Alzheimerissa, siinä vaiheessa kun sairauden tunto ei vielä ole kadonnut.

Ja tämä, mikä nyt on syvästi traagista vääntyy jatkuvasti vinoksi komediaksi, nauruksi, josta ei tiedä synnyttääkö sen ilo vai paniikki ja kauhu. Tätä kaikkea Akse Pettersson on aiemmissa töissään käsitellyt. Luen esitystä myös aiemman lävitse.

Ajan kuluttamisen helvetissä oljenkortena ovat ensin peruukit. Myöhemmin näyttelijät synnyttävät hahmoja.  Yksi kuin kolmesta muskettisoturista. Toinen tulee armeijan vetimissä, jäi ”tosi positiivinen fiilis” ja kolmaskin haluaa samaa. Sitten ollaan puolustusvoimissa tai vartiointitehtävissä, leuat jauhavat. Sitten tuli yksi, on tällainen arosusi, yhdenlainen Loiri-hahmo.

Pahempaa seuraa. Mindfuckia, jossa kahvikoneen ränkläys ei tuota tulosta, kone on rikki, kahvi loppu. Mutta tanssija saakin vaivatta kahvinsa ja asettaa kahvikannun oman performanssinsa materiaaliseksi kanssatoimijaksi. Näyttelijämme ymmärtävät kaiken tämän kokeeksi, josta ei pidä provosoitua. Loppu yltyy tuhoksi ja extremeksi. Maito on pilalla, juotavaksi käsidesiä, silmät sokeina, piripiriä suuhun. ja tanssija tulee ja alkaa tuhotanssinsa. Tuolit lentelevät. Hikeä pukkaa tai on jäätävän kylmää. Ja sitten tieto, ettei ketään enää tarvita. Tämä oli tässä.

Ja äänet vaikenevat. Knihtilä on jäänyt tuolilleen. Patjalla maannut Manner nousee, ottaa mikrofonin laulaa, laulussa minä ja sinä, yhteys kaiken itkun lävitse.

Luen esitystä kunnianosoituksena esiintyville ruumiille, näyttelijöille, heidän työlleen ja koko esittävän taiteen tekemiselle, sen kitkaisesta kivuliaisuudesta syntyvien hetkien ihmeelle. Voisin lukea sitä myös terapeuttis-parodisena vastaiskuna kaikelle sille, mistä merkitys on katoamassa tai kadonnut ja ehkä lempeänä ajatuksena myös siitä, että elämä on juuri tässä, näissä raadollisen kaoottisissa, absurdeissa hetkissä, joiden merkityksen tajuaa vasta, kun hetkiä ei enää ole. Minussa on romanttista patetiaa ja melankoliaa, siksi tämä esitys menee kaikkien suojausteni lävitse. Ja nauroinhan minä myös, nauroin estoitta vaikka pala kurkussa tässä julmassa absurdistanissa.

Tämä oli tässä. Ei olekaan. Himoan nähdä tämän monta kertaa. Haluan katsoa esiintyjiä, heidän suvereeniuttaan ja tuntea kaikkia tunteita yhtä aikaa. Tunti 40 minuuttia mindfuckia. Esiintyjät sen tekevät. Halleluja!

TYÖRYHMÄ

teksti ja ohjaus: Akse Pettersson
lavalla: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Pirjo Lonka,
Ringa Manner ja Jyrki Karttunen
lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
valosuunnittelu: Anna Pöllänen
äänisuunnittelu: Turkka Inkilä
laulujen sävellys: Ringa Manner
tanssi: Jyrki Karttunen
maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen