Asettaudu ei-tietämisen ja haromisen äärelle! Mene katsomaan Marie Kajavan dokumentaariseen aineistoon perustuvaa Undress me, then -kohtaamista Teatteri Takomossa! Teoksen ympärille on rakennettu myös keskusteluja ja työpajoja, joihin voi osallistua.
Kajavan näytelmän materiaalina on hänen vuosina 2015–2023 Beninin ja Nigerian rajalla, Kajiadon maakunnassa Keniassa, paimentolaiskylässä Keski-Marokossa ja Microsoft Teamsissä dokumentoimiaan keskusteluja, katkelmia elämän perusasioista. Arkisten asioiden ympärillä käytävien keskustelujen rinnalle tallentuu Kajavan muistiinmerkintöjä omista tuntemuksistaan. Kajavan on tarkka havainnoija ja aistija.
Kajavan Undress me, then hahmottaa todellisuutta, jossa noin puolet maailmasta elää globaalin kapitalismin ulkopuolella. Nämä ihmiset eivät ole työvoimaa tai kulutusvoimaa ja ovat siksi katveessa. Undress me, then yrittää kuvata rakennetta todellisuuden takana ja ymmärtää niitä, jotka asuvat ei-kansallisilla epäalueilla olematta millään tavoin osa globaalin pohjoisen kapitalismin kiertokulkua.
Teos on monikielinen, siinä puhutaan arabiaa, maakieltä, fulfuldea sekä englannin, ranskan ja suomen kieltä Sen dialogimateriaalissa on paljon kahdenkeskisiä tai tulkin välityksellä käytyjä keskusteluja. Siinä on kuulokuvia, ääninauhan tallentamia muistikuvia. Limittäisyyttä ja päällekkäisyyttä korostaa jo näytelmän typografia. Dialogi on asetettu sivuille simultaanisuutta ja katkoksia osoittamaan.
Ekokriisi ja luontokato kehollistuvat, kielikin oirehtii. Horjuva, epästabiili maailma tuottaa epävakautta myös kieleen. Näytelmässä puhuttu ja kuultu kieli on rikkinäistä tai haurasta, katkonaista ja änkyttävää. Kajavan näytelmässä Undress me, then kieli luo haurautta. Ulkopuolinen on jatkuvassa ei-tietämisen ja ei-ymmärtämisen tilassa.
Kajava luo dokumentaarista ”raakatekstiä”, joka näyttää oman rakentuneisuutensa. Samalla tämä raakateksti hohkaa runollisuutta. Tällainen ambivalenssi estää kaiken mahdollisen näyttämöilluusion ja siihen sitoutuneen näkymättömän ja luonnollisen realismin ideologian. Sen kieli pystyy tavoittamaan välähdyksiä paimentolaisten kompleksisesta todellisuudesta sitä esineellistämättä tai eksotisoimatta. Virtaavana ja tapahtuvana näytelmän kieli hapuilee kohti havaitsematta jäävää, joka pakenee asettautumista havainnon tai katseen vallankäytön kohteeksi.
Tunnen tarvetta puhua tulkinnan sijaan kohtaamisesta, ulkopuolisen altistumisesta vieraalleTulkinta viittaisi suljettuun ja valmiiksi saatettuun, ymmärryksen piiriin tulleeseen.
Ami Karvosen ohjauksessa näyttelijöillä (Geoffrey Erista, Joanna Haartti, Niina Hosiasluoma, Katja Küttner, Ella Lahdenmäki ja Juliette Sossou) on uskallusta oleilla tekstissä ja pitäytyä tässä raakatekstissä ja ruumiillisessa kuultavuudessa poissa teatterillisesta ja esittävästä eleestä, jostain valmiiksi tulleesta ja toistettavissa olevasta. Tekijät uskaltavat jättää sijaa keskeneräiselle paljaudelle, haavoittuvuudelle. He palaavat kerta toisensa jälkeen tekstiin, liikkuvat ymmärtämisen kuiluissa ja epävarmuudessa haroen ja kurottautuen. He vaihtavat paikkoja, palaavat tekstiin, asettautuvat uusiin asentoihin ja ryhmittymiin. He pystyvät luomaan vaikutelman siitä, miten kaikki limittyy ja laskostuu toisiinsa, miten kaikki on yhtäaikaisuutta ja katkoksia.
“You keep moving.” “Jokin alkaa keskeltä” toistuvat Undress me, then -esityksen kuluessa. Liikkeellä olossa on paimentolaisten elämäntavan ja elinkeinon harjoittamisen ydin. Merkitykset ovat jatkuvassa liikkeessä. ja kaikki alkaa keskeltä, kun yrittää tavoittaa paimentolaisina elävien ihmisten arkea ja tapaa toimia ympäristössä, joka globaalin pohjoisen valkoiselle ihmiselle on vieras. Jokin alkaa keskeltä, kun asettaudutaan paljaaseen tilaan kuulostelemaan ja yritykseen ymmärtää toisia. Et saa kiinni, kaikki on kesken. Teos on täynnä hämmennystä, epätietoisuutta, turhautumistakin, vaikkapa silloin kun ilmastonmuutos ymmärretään Allahin rankaisuksi.
Takomon näyttämötilassa katsojat kokoontuvat lattiaa peittävän hiekanvärisen näyttämömaton ympärille ja kolmen valoa hohtavan litteän kuution alle, yhdellä seinällä on projektiopinta. Tila hohkaa ja hohtaa erilaisen valon ja värien kajossa. Se täyttyy myös näyttämösavusta kuin muistutuksena vaikeiden asioiden sumuisuudessa ja kaikesta siitä, joka jää näkymättömiin. Näyttämötilan täyttää humiseva ääni silloin kuin kyse on Kajavan omista merkinnöistä ja huomioista. Ääni on kuin ajattelun huminaa, ulkopuolisen valkoisen yritystä hapuilua yrittää ymmärtää, hahmottaa toista.
Väliajan jälkeen näyttämöjärjestelyt muuttuvat. Pysähdyttävä on väliajan jälkeen näytölle projisoituva monisivuinen, kysymyksiä toisensa jälkeen sisältävä turvapaikkakuulustelupöytäkirja, jonka kysymysten kieli vain harvoin tavoittaa sitä, jota kuulustellaan, tilanne on ahdistava, ihminen itke, väsyy. Hän ei ymmärrä Ilmastonmuutosta ja useita muita sanoja käsitteenä , hän eli ilmastonmuutosta ruumiissaan. Hänen todellisuuttaan ei pöytäkirja tavoita. Ihminen suru ja hätä naputtautuu pöytäkirjan byrokraattisella tehokkuudella tietokoneen naputuksena kirjain kirjaimelta. Valkoinen asiakirja täytyy sanoista, joiden takaa saa vain häivähdyksen paimentolaisyhteisön ajasta, liikkumisen ja laiduntamisen maisemasta, eletystä kokemuksesta, elämästä, joka on ollut pakko jättää taakse. Puheessa välähtää liikkumisen ja laiduntamisen maisema, paimentolaisyhteisön aika ja havainnoijan mielikuvat.
Undress me, then käsittelee paimentolaisuutta ja sitä, mitä tapahtuu ilmastonmuutoksen keskellä eläville alkuperäiskansoille, yhteisölliselle elämäntavalle ja elinkeinolle Näytelmän aika on paimentolaisten elämän konkreettisen ajan ja rakenteiden, ympäristöjen ja yhteisöjen samanaikaisuuksien, monimutkaisten syy-seuraussuhteiden ja riippuvuuksien havaitsemisen aikaa. Siinä hyvin konkreettinen, kuten esimerkiksi nesteet, vesi, veri, maito, myös muut nesteet, kuten esimerkiksi virtsa, ja arkiseen elämään kytkeytyvä aika kiinnittyvät globaalin pohjoisen aikaan ja rakenteisiin.
YK-liiton mukaan maailmassa on noin 476 miljoonaa alkuperäiskansoihin kuuluvaa, 6,2 prosenttia maailman väestöstä. Maapallon kuivilla alueilla asuu 2 miljardia ihmistä eri mantereilla. Suurin osa näistä asukkaista on köyhiä, usein riippuvaisia keräilystä, metsästyksestä ja maanviljelystä.
Undress me, then sai miettimään kansalaisuudettomuutta ja sitä, kuinka nuori rakennelma valtio on. Paimentolaiset ovat voineet elää ilman kansalaisuuden vahvistavia henkilöllisyystodistuksia. Syrjäisillä maaseutu- tai aavikkoalueilla valtion instituutioita ei välttämättä juuri ole. EsimerkiksiSahelin autiomaan monet kansalliset rajat eivät sovi yhteen paimentolaistalouden kanssa, ja ne auttavat hallituksia pitämään vaeltavat karjankasvattajat loitolla. Turvapaikkaprosessissa paimentolaisyhteisöihin kuuluminen saatetaan asettaa kyseenalaiseksi.
TEOSTIEDOT
Näytelmä Marie Kajava
Ohjaus Ami Karvonen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Valosuunnittelu Jenni Pystynen
Tilasuunnittelu Jaakko Pietiläinen
Pukusuunnittelu Piia Rinne
Yleisötyö, Kriittisten iltamien koordinointi Iiris Laisi
Näyttelijät Geoffrey Erista, Joanna Haartti, Niina Hosiasluoma, Katja Küttner, Ella Lahdenmäki ja Juliette Sossou