Kirjan esipuhe kertoo kokeilevasta kirjoitusotteesta, erilaisista mahdollisista aluista ja ideoiden kokeilusta. Jäin jo heti miettimään kysymystä hallinnasta. Hallinnan ei aivan ensimmäiseksi odottaisi kuuluvan TKK:laisten sanavarastoon, ei edes koronan aikana. Ajattelen hallinnalla kaikkea sitä itsehallintaa, tunnehallintaa, tunnetyötä, uskoa esimerkiksi työn jatkuvuuteen, omaan kyvykkyyteen ja suoriutumiseen. Ajattelen hallintaa uusliberalistisena yksilöön kohdistuvana hallintana tai minä tahansa vallankäyttönä ja toisaalta yksilösuorittajan performatiivisina tekoina. Sitten tajuan: juuri TKK:laisethan ovat käsitelleet töissään näkymättömään hallintaan liittyviä normalisoivia mekanismeja ja normalisoivaa hallintaa. TTK-laiset ovat esityksissään usein käsitelleet juuri prekaaria – esimerkiksi työtä.
Hallitsemattomia epävarmuuksia ei tässä tarkoita rakenteellisia, taloudellisia tai poliittisia epävarmuuksia. Nyt tuo todellisuussuhde rakentuu sisästä käsin ja todellisuuden tutkimus kohdistuu ihmisen sisäisiin, ennakoimattomiin nyrjähdyksiin, joita ei voi hallita.
Kirjoittajat (Heidi Backström, Titta Halinen, Lea Kalenius, Tuomas Laitinen, Johanna Matruka, Pilvi Porkola, Janne Saarakkala, Jonna Wikström) ovat harjoittaneet vaihtoehtoista ja vastarintaista vapautta, jatkaneet liikkeellä oloa – voiko olla ikuisesti avantgardisti? Kirjoittajat ovat esitystaiteilijoita, taiteellisia tutkijoita, pedagogeja, yhteisöteatterin tekijöitä, kirjoittajia, käsikirjoittajia. Heillä on useita ammattinimikkeitä. Heillä on eri tavoin paikantuneita positioita, tietoa, tuntemuksia ja affekteja taiteen reunamilta käsin. He olivat niitä, jotka tekivät Esitys-lehteä kymmenen vuotta (2007-2017) tuottaen kirjoitusta, joka sanoitti uudenlaisia käsityksiä esityksistä, tekemisen praktiikasta, katsojasuhteista, maailmassa olemisesta.
Vaativat katseet
Kirjan kansilehden sisäpuolilla minuun kohdistuvat mustavalkokuvista kirjoittajien intensiiviset katseet. Koen teoksen henkilökohtaiset esseet moraalisesti velvoittavina. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun kumppanuuteni on viimeiset kuukaudet rakentunut hiljaisuudelle.
Esseet ovat nyt antaneet odottaa itseään kuten hyvä viini. Korkki pitää ajata ajoissa ja antaa viinin avautua. Luin esseet liki yhdeltä istumalta tammikuussa ja kirjan sivut täyttyivät lukemishetkellä syntyneistä mielteistä. Silti lykkäsin kirjoittamista, jätin silleen, vatvoin ja panttasin. Hallitsematon todellisuuskin tuli väliin.
Silleen jättämiselle oli siis syynsä. Eniten kuitenkin se, etten ollut kertaheitolla valmis ottamaan vastaan ja heittäytymään täysillä tämän ”säröilevän kuoron” kirjoittamien esseiden tihkuntaan ja tihkunnan ehdottamiin lukijasuhteisiin, joissa katse on pakko kohdistaa myös itseen.
Mistään tinder-treffeistä ei näissä lukijasuhteissa nyt ole kyse. Esseistä avautuu maisemia suhdevyyhteihin ja kivuliaisiin materiaalisiin yhteenliittymiin, joissa ihminen räpistelee.
Erilaiset suhteet on ymmärrettävä varsin laajasti suhteina itseen, suhteina lähimaaston ihmisiin, kumppaneihin, exiin, hetkellisiin tai kuvitteellisiin, yhtä hyvin addiktoiviin suhteisiin, pakosuhteisiin niin kuin sokeriin tai työhön, tai sitten turvantuojiin niin kuin Ressuun, Mirtazapiniin – tai jälleen työhön, omiin lapsiin, tai koneisiin tai esityksiin.
TTK-laisia ei voi syyttää kriittisen itsereflektion puutteesta. He ovat niitä homo sapienseja, ”itseään jatkuvasti määritteleviä eläimiä”. Mieli on liikkeessä, kivuliaan tietoisena siitä, että murrosten yli ei voi hypätä, ne on elettävä, niin lasten kuin keski-ikäistyvän tai ikääntyvänkin.
Reflektiivisyys tarkoittaa myös hiljaisuuksia ja epävarmuuksia – ”mikä meissä valvoo”. Ollaan sen äärellä, mikä on valvottaa. Ollaan haromassa jotain vaikeasti sanallistettavaa ja vielä tulemistaan odottavaa. Esseiden ilma on sakeana ja tiheänä, miltei happi uhkaa loppua.
Millaisia kytkeytymiä ja vyyhtejä?
Kirjoittajien ajallisia kytkeytymisiä voi miettiä. He ovat valinneet esitystaiteen, jossa keho, ruumiintuntemukset, ruumiinjäsenet materiaalisuuksina ovat keskeistä materiaalia.
Ajattelen heitä maksimaalisen vapauden sukupolvena. 80-luvulla hyvinvointivaltio oli vielä voimissaan, silti teksteistä välittyvät myös luokkaerot. Kirjoittajat olivat todennäköisesti erilaisten vapauksien humalluttamia ja kokevat vapaana toimimisen paradoksit. He olivat niitä, jotka kieltäytyvät valtavirtateatterin institutionaalisista työsuhteista, perinteen tarjoamista siiloutuneista tekijä- ja professiopositioista ja tislautuivat sitten esitystaiteilijoiksi, yhteisöteatterin tekijöiksi, pedagogeiksi tai taiteellisen tutkimuksen tekijöiksi ja myös itsensä hallitsevan työnarkkarisukupolven mannekiineiksi – prekaareiksi pandoiksi. Nyt he ovat yli nelikymppisiä, osa jo viidessäkympissä. Suoritusorientaatio tuntuu kropassa. Mitä on tullut tehdyksi, mitä tapahtuu juuri nyt – vailla taskulämpimiä nostalgiapuuskia tai jälkiselittelyä.
Näissä esseissä liikutaan ”rakastumisen tilan perhosvaiheeseen, lyhyeen ja herkkään”, toisaalta menetyksiin, väärintekemisiin, myös suruun, melankoliaan, menetyksiin, voimattomuuteen. Each man kills the thing he loves, jotain tällaista Fassbinderin hengessä. Ollaan liikkeessä, myös ”mitä jossissa” tai irrottautumassa ”egon ikeestä”.
Teoksen avaava Titta Halisen KÄSITELTY eli kuvaus erään ystävyyden lopusta uhkasi lyödä kanveesiin. ”Kieli voi tappaa” ja välimerkittömällä lauseiden virralla käytetään valtaa, saalistetaan ihmistä, sanoilla kajotaan ihmiseen niin kuin fyysisellä väkivallalla. Joistain asioista ei ole paluuta.
Kirjoitin muistiin sanat vyyhti ja sotku. Elämä on niin vitun vaikeaa, hiertää ja kalvaa. Me olemme järkyttävän raadollisia ja surullisen tietoisia omista voimattomuuksistamme. No kappas, nyt kirjoitankin jo me-muodossa. Siitäkö tässä olikin kyse, että torjuin monien esseiden ehdottamaa kipeyttä, en halunnut katsoa omaani. Kirjoittajat käsittelevät erilaisia kiinnittymisiä, vyyhtiä ja sotkuja – kaikenlaisia sidoksisuuksia, jossa ihmiset elävät suhteessa erilaisiin muihin materiaalisuuksiin. ”Muiston harsot” eivät viuhu voitokkaina, sivutaan oman kasvuympäristön kuonia ja taakkasiirtymiä. Käsitellään huolta, ”lapamatoa, joka vähitellen valtaa koko kehon”.
Kokoelman esseiden mittakaavaan tulee myös etäännytystä – teknologiasuhteen pohdinnasta ja omista katsojana olemisen tuntemuksista. ”Katsojan osan” tutkiskelu laajenee eettis-moraaliseksi kysymykseksi ”osattomuudesta” ja ”esityksettömyydestä”. On niitä, jotka ovat vailla lain suojaa ja niitä, jotka ovat vailla katsomon suojaa ja mahdollisuutta valita suhdettaan ramppiin. Teos päättyy tietoisuuteen omasta etuoikeudesta, resursseista, kyvystä ja mahdollisuuksista ”kuluttaa elämää kuin taidetta.”
