Vähän voi olla paljon
Eri sukupolvet ja sukupuolet löytävät tai hukkaavat oman Kivensä. Teatteri Vanhan Jukon 25-vuotisjuhlanäytelmä ei hukkaa mitään vaan rajatessaan ja päällekirjoittaessaan lisää ajallis-paikallisia kerrostumia. Ei mitään pakotettua ja päälle liimattua.
Meidät virittää luontodokumenteista tuttu Jarmo Heikkisen kertojanääni. Kiven romaanin alkua muunnellen, sen kielen poljennolla piirretään kuvaa Päijät-Hämeen betonisesta tantereesta ja fokusoidaan katse nuorisotalon treenikämppään ja seitsemästä veljeksestä jäljelle jääneeseen kolmeen toimeen tarttumattomaan yli-ikäiseen nuoreen koronakaranteenissa.
Hanna Kaitilan kierrätysvisualisointi virittää lisää. Pimeydestä paljastuu talorunko, sen sisässä jonnekin 80- ja 90-luvulle jämähtänyt kämppä laavalamppuineen – järkky sikolätti, jonka asukeilta on kyllä elämänhallinta pahasti hukassa. Ukaasia on tulossa. Etsivä nuorisotyö odottaa ”taiteellista materiaalia”, ja kämpässä röhnöttävät Juhani, Aapo ja Eero. Biisien ja demon teko ei onnistu ilman sointujen opettelua. ABC-kirjan tapailu tarkoittaa nyt nuottien opettelua verkkokurssilla etänä.
Tämä Seitsemän veljestä on älykäs ja koskettava syrjäytymisen ja luokkapudokkuuden prosessin ja osalliseksi pääsemisen kuvaus. Tässä maailmassa Venla pääsee UMP:ssä keskiportaan johtoon, Lauri ja Venla muuttavat Kirkkonummelle rivariin – ”Volvo, kultainen noutaja, koko hoito…”, niin kuin Aapo tilannetta luonnehtii.
Esitys antaa meille kaikki ne avainkohtaukset, joita olemme tottuneet halajamaan. Saunakohtauskin onnistuu yhdellä pressulla. Vanhalla Jukolla on laittaa veljeksiksi sellaiset näyttelijät kuin Ella Lähteenmäki (Eero), Markus Karekallas (Juhani) ja Maria Nissi (Aapo). Ääninä on läsnä Vanhan Jukon ensemblea. Esitys antaa veljesten kamppailla enteiden kanssa. Minja Kosken Simeonin huumehuuruinen you tube -tervehdys ”Tripillä saatanan kanssa” on kylmäävää kuultavaa globaalikapitalismin tuhoennusteena.
Ruumiillista, vaiston- ja vietinvaraista veljesten olemista ei puleerata. Näyttämöllä syljetään, oksennetaan, paskannetaan vessan ovi auki, keekoillaan persvako paljaana. Ja neste virta. Koko esitystä voisi ryhtyä psykoanalysoimaan äidittömien poikien kohturiippuvuutena, metsän kehdossahan (kohdussa) sitä halutaan ikuisesti lillua, ja bändinkin nimeksi tulee sitten The Uterus of Forest.
Esityksessä kuullaan työryhmän säveltämät versiot Seitsemän veljeksen voimasta, Oravaisesta (vitun oravainen!), Mountain Tunturista ja Sydämeni laulusta. Jiihaa. Punk-asennetta. Ja tuo loppu. Seunalan Annan lapselleen laulamasta kehtolaulusta tulee punkbändin läpimurto, soinnut on opittu. Alkaa matka kohti parempaa huomista.
Wallgren antaa romaanin lopun kertojanäänen Juhanille vastauksena Eeron ja Aapon kysymykseen siitä, mitä tämä toivoo uudelta elämältä: ”Että se kulkisi rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistuisi rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.” Se lisää Eeron toteamuksen ”Huomenna”.
Kun huomisella on jotain hyvää tarjottavanaan, voi uskaltautua ulos maailmaan ja ottaa omaa elämää haltuun.
Esitys kutsuu sosiaalipoliittiseen ”syrjäytymisvyyhtien” pohdintaan. Se näyttää keskenkasvuisiksi jääneiden, syrjäytymässä olevien poikien oirehdinnan ja sekoilut, kun arjen rakenteet ovat hukassa. Se näyttää myös ensi askeleet kohti itsearvostusta ja paluuta yhteisöön. Kuinka näköalattomalta tulevaisuus näyttää niistä, joilla on alhainen koulutustaso eikä mitään arvostusta, työtä ja toimeentuloa tiedossa? Miten rakentaa perusturvaa ja toimijuutta nykytodellisuudessa? Juko(lan) Seitsemän veljestä näyttää taiteentekemisen emansipatoriseen potentiaaliin.
