K16-kollektiivin Lemmikki – Kauhussa on potentiaalia

LUKUAIKA: 5 min

K16 on vuonna 2019 perustettu kollektiivi, joka tutkii teatterikauhua. Kauhun esityslaboratoriossa voidaan kokeenomaisesti tutkia aliarvostetun populaarilajin potentiaalia.  Lemmikin konsepti on Arni Rajamäen ja Sampsa Timoskaisen, ohjaus Rajamäen, lavastus ja valosuunnittelu Julia Jäntin, äänisuunnittelu Antero Kempin. Näyttämöllä Talvikki Eerola ja Sampsa Timoskainen.

Kollektiivin ensimmäisessä teoksessa liikuttiin ihmisen ja toislajisen lemmikin suhteessa ja lemmikin kuolemassa. Poissaolevasti läsnä on radikaalisti toinen, kuolema. Väljänä innoittajana on ollut Stephen Kingin kauhuromaani Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematory 1983). Kauhugotiikasta ammentavaa  lajityyppiä asustavat usein  rajatilaiset oudot olennot hirviöt, aaveet, vampyyrit, zombit. Mennään kiellettyjen ja salattujen tabujen alueelle. Levottomat ajat tarvitsevat levotonta taidetta.  Mutta kauhun takana on myös surua menetetystä, alakuloa, melankoliaa.

Sattuma tai kohtalo – joku voisi puhua epäonnesta ja epäonnistumisesta – sai aikaan sen, että Lemmikin ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Ensi-ilta sitten toteutui suunnitellusti, mutta enää sen jälkeen. En nähnyt teosta, jossa näyttämöllä olisivat olleet sekä Talvikki Eerola että Sampsa Timoskainen. Näin nyt laboratorion toisen version Lemmikistä.

Sattumaversiossa näyttämöllä on vain Talvikki Eerola, mutta sattuma tarkoitti laboratoriolle uutta onnistunutta koetta.  Toivottavasti tulevaisuudessa olisi mahdollisuus nähdä myös tuo ensimmäinen versio. Ei siksi, että jotain olisi puuttunut, vaan yksinkertaisesti siksi, että teoksen tulkinta todennäköisesti muuttui radikaalisti, kun Sampsa Timoskainen toislajisena  ei ollut fyysisesti läsnä. Tässä versiossa se toinen onkin ihmisen sisällä oleva tuntematon.  Onko mitään lemmikkiä koskaan edes ollut? Onko tämä versio teos siitä, miten ihminen lukkiutuu itsensä sisälle vailla ulospääsyä?

Piinaavaa kestoa pimeässä

Olen helpottunut, kun saan tietää, ettei teoksen aikana ole pelkoa siitä, että minua osallistettaisiin tai minuun koskettaisiin. Saan varoiksi myös pienen taskulampun, jotta näen poistua, jos olo käy sietämättömäksi.

Teos virittää täysin pimeässä introssaan. Tarkoitan pimeällä sysipimeää mustuutta, josta ei erota kertakaikkisesti mitään. Valo ei nyt anna turvaa. Oma mielikuvitus on kauhea väline täydellisessä pimeydessä ja äänien vallassa. Näyttämökauhun katsominen on usein vaivaannuttavaa, koska kauhua ja pelkoa ei oikeasti onnistuta luomaan, mutta ei nyt. Lemmikin täydellisen häiriöttömän pimeyden ja äänimaailman sisällä tajuaa elävän esityksen mahdollisuudet luoda kokonaisvaltaisen upottava kokemus. Ääni pimeydessä luo piinaavan tilakokemuksen, olen äänien sisällä. Oma mieli lähtee liikkeeseen. Kuulen kolahtelevia ääniä, kuin soraa pudotettaisiin kaikuvaan kuiluun ja minä olisin kuilun pohjalla. Tältäkö tuntuisi tulla elävältä haudatuksi? Sitten alkavat aivan lähelläni kuuluvat laahaavat askeleet. Joku laahustaa edessäni, raahautuu, raahautuu. Aistin, että tuo joku liikkuu tilaan rakennetun läpinäkyvän kuution ja ensimmäisen istuinrivin välisessä tilassa. Pitikö tulla ensimmäiseen riviin? Mitään en näe, mutta kuulen ja aistin suunnan. Vaikka tiedän, että minua ei osallisteta, eikä minuun kosketa, vetäydyn niin pitkälle taaksepäin kuin se istuimella on mahdollista. Kaiken varalta. En tiedä, kuinka kauan tätä sietämätöntä laahaamista kestää. Ja sitten tulevat äkkiä jysähtävät äänet, valon välähdyksetkin. En muista. Silloin minusta pääsee vaistomainen huuto.

Teos onnistui pimeydessä leikittelemään piinaavalla suspensiolla.  Katsojana tiesin, että jotain tulee tapahtumaan. Silti se, mitä tapahtuu onnistui säikäyttämään minut pahanpäiväisesti niin, että miltei tarraan vieressä istuvaan ja minulta pääsee tuo huuto.

Rituaalinomaista pyhyyttä

Tyhjiömäisessä tilassa lasiseinän takana on pieni läpinäkyvä kuutio. Mustiin pukeutunut esiintyjä suorittaa hartaudella toimintojaan kuin taikuri rituaalejaan: hän etsii lemmikin kaulapannan, kamman, kynsien leikkuuvälineet, pallon. Jokainen esiintyjän ja esineen kohtaaminen ja kosketus on kuin oma pieni liikenumeronsa. Alkaa hellä ja rakkaudentäyteinen jäähyväisrituaali. Lemmikkiään sureva nainen leikkaa lemmin kynnet, pesee, kuivaa, kampaa takut. Lemmikkiä ei näyttämön reaalitodellisuudessa nyt ole, mutta Eerolan jokainen liike luo mielikuvan tästä poissaolevasta. Eerola tekee puhdasta plastista liikettä. Jokainen liikkeen osa on tarkasti aksentoitunut, jokaiselle liikkeen osalla on oma rytminsä, sisäinen musiikkinsa ja kuljetuksensa. Tämä on ruumiin äänetöntä musiikkia. 

Lemmikin kauhuun rakentui näin rituaalinomaista pyhyyttä. Teoksen aika oli vääjäämättömältä tuntuvaa, hitaasti etenevää tiheää aikaa. Olen voinut hetken levähtää. Lemmikki on saatu hautaan. Mutta ei se tähän jää. Ei lemmikkinsä haudannut voi jättää kuollutta rauhaan. Nainen alkaa vimmaisen kaivuun. Lasilaatikosta nainen löytää voitonriemua tuntien jokaisen lemmikilleen kuuluneen esineen. Lemmikki herää eloon.  Tai nainen herättää sisällään elävän toisen eloon. Leikkii pakkomielteisesti poissaolevan olion kanssa, heittää palloa, litkii, litkii, litkii juomakupista vettä kuin henkensä hädässä. Alkaa vimmainen ruumiin luovutus tälle toiselle. Ruumiiseen tunkeutuu jotain vierasta, joka ei sinne kuuluu ja vääristää naisen kasvot, vääristää liikkeet. Esiintyvä ruumis siirtyy olotilasta toiseen.

Tätä ruumiin luovutusta toiselle tai ruumiista nousevan toisen valtaamista, muodonmuutosta uhkaavaksi groteskiksi toiseksi on kiehtovaa katsoa. Esiintyjästä sukeutuu groteski hirviö- tai noitatanssija, vähän kuin  dadakabareiden piittaamattoman röyhkeä esiintyjä Valeska Gert  tai noitatanssien Mary Wigman. Liikkeet ovat spastisia, ruumis vääntyilee.  Mietin Gertin groteskia ruumista, mietin ekspressionismia ja sen tuottamaa kauhua ja Ausdruckstanzia.  Wigmanin shamanistisissa noita- ja kuolemantansseissa ruumis meni ikään kuin transsiin. Tällainen ruumis on samaan aikaan uhkaavan voimantäyteinen ja samalla miltei hajoamassa. Ruumiista tulee tapahtumapintaa tai näyttämöä jonkin tuntemattoman kohtaamiselle ja muuttumiselle. Ihminen on ikään kuin hulluuden naamion sisällä.

Kauhun laboratorio on kiinnostava laajentaja. Sen kehyksissä on mahdollista liikkua sellaisille ilmaisualueille, joille nykyesityksissä on harvemmin tilaa. Siellä on mahdollisuus järkyttää normitodellisuuden tilannetta. Siellä voi asettaa esiintyvän ruumiin epätyypillisiin suhteisiin itsensä ja muiden materiaalisuuksien kanssa. Tässä maailmassa esineille voi syntyä ihan oma tahtonsa. Kauhun maailmassa voi tutkia ääntä ja valoa ja laajentaa niitäkin. Lemmikissä Antero Kempin luomassa äänimaailmassa ääni oli tuntoista, ruumiillista. Urkumusiikki kuuluu erottamattomana osana kauhugenreen. Teoksen päättää nyt Léon Boëlmanin goottilaisen sarjan Toccata. Pertti Eerolan soittama teos on äänitetty Johanneksen kirkossa. Sen järisyttävä mollivoittoinen kuljetus kuin pimeiden voimien taistona päättyy kuitenkin duuriin.   

Kauhun potentiaali ja queer

K16 -kollektiivin kauhun hanke ja ensimmäinen ulostulo Lemmikki sai minut käymään lävitse näkemiäni kauhuleffoja. Ensimmäinen ajatukseni oli misogynia, joka niin moniin valkokankaalla näkemiini hirviönaisiin näytti kohdistuvan. Ryhdyin Jack Halberstamin ajattelun innoittamana miettimään kauhuelokuvien sukupuolia, seksuaalisuutta ja ruumista uusiksi. Useat kauhuelokuvat representoivat patriarkaatin ja binaarisen sukupuolijärjestelmän tuottamaa kauhua kaikkea sitä kohtaan, joka on vierasta. Juuri kauhuleffa pystyi ruumiillistamaan jotain sellaisista tuntemuksista ja ruumiin muutoksista, joita ei sallita. Ajattelen nyt esimerkiksi Polanskin Rosemaryn painajaista (Rosemary´s baby), joka oli ensimmäinen kauhuelokuva, jonka näin. En siitä silloin kovin paljon ymmärtänyt, mutta sittemmin vähän enemmän. 

Kauhugenrellä on kiinteä yhteys ruumiin ja sukupuolien politiikkaan. Miten näyttämöllistää kauhua? Miten pervouttaa kauhua? Miten pervouttaa sukupuolta? Kauhu on yksi niistä lajityypeistä, jonka kehyksissä voidaan tarkastella kriittisesti sukupuolta ja seksuaalisuutta

Kauhun kautta voi tehdä juuri sitä, mitä Arni Rajamäki teoksessaan Alku keskikohta loppu jo toteutti. Kauhugenre jo olemuksellisesti vastustaa normeja. Se on jo lähtökohtaisesti queeriä.  

Lemmikki sai palaamaan merkittävän queer-tutkijan Jack Halberstamin äärelle. Ilman Halberstamia kauhun ymmärrys olisi melkoisen puutteellinen.  Sukupuolen tutkimuksen professorina Columbia Universityssä toimiva Halberstam  on koko uransa käsitellyt sukupuolen ja seksuaalisen halun moninaisuutta sekä kauhua. Teoksessaan Skin Shows: Gothic Horror and the Technology of Monsters (1995) Halberstam luki uudelleen goottikauhun traditiota ja sellaisia kauhuelokuvia kuin Teksasin moottorisahamurhaaja, Karitsan hiljaisuus, Candyman. Halberstamille gootttikauhu tarkoittaa moninaista hirviöiden tuottamisen teknologiaa, jonka avulla käsitellä historiallisesti ja kulttuurisesti ehdollistettuja pelkoja, joita jaettu toiseuden ja erilaisuuden tunne tuottavat. Hirviöiden affektiivinen voima ei ole kapeutettavissa yhteen tekijään. 1800-luvun hirviöiden representaatiot olivat yhdistelmiä toiseuden, rodun, luokan, sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisia yhdistelmiä. Halberstam kirjoittaa Foucault´n hengessä hirviöiden muuttuvaa suhdetta ruumiin representaatioihin. Psykoanalyysin hän näkee osana goottikauhun traditiota, jossa seksuaalisuus on peto.

Halberstam on globaalin pohjoisen itseriittoisen modernin  vapaaksi oletetun subjektin rikkoja.  Viimeisimmässä teoksessaan Wild Things Halberstam kirjoittaa vaihtoehtoista seksuaalisuuden historiaa. Hän tutkii sitä, miten villiys on yhdistetty queeriin, pervoon ja outoon. Halberstam käsitteellistää villin rajattomana ja ennakoimattomana tilana, joka kykenee vastustamaan modernia järjestystä ja kaikkia niitä heteronormatiivisia matriiseja, joita vastaan radikaali queer käytäntönä ja politiikkana kamppailevat. 

Teoksessaan The Queer Art of Failure (2011) Halberstam etsi vaihtoehtoja heteronormatiivisuudelle ja uusia tietämisen tapoja. Hän kehotti etsimään matalasta teoriasta, kaikenlaisesta eksentrisestä, populaarista tai yhtä hyvin vaikka lasten animaatioelokuvista, joissa lapsenomainen, transformatiivinen ja queer kohtaavat niin kuin vaikkapa Paavo Pesusienessä. Epäonnistumisella Halberstam tarkoittaa sitä, etteivät queer-ihmiset koskaan kykene olemaan onnistuneita heteronormatiivisen yhteiskunnan silmissä. Näihin normeihin tuijottamisen ja niissä roikkumisen sijaan queer-ihmisten kannattaa hyväksyä oma epäonnistumisensa, josta voi tulla taidetta ja vallankumouksellista sellaista. Ulkopuolisuus saattaa tuottaa uutta estetiikkaa, uusia ilmaisumuotoja.

Joitain vuosia sitten Britanniassa järjestettiin ensimmäinen akateeminen symposiumi uudesta queeristä. Darren Elliot-Smith toimii elokuvan ja sukupuolentutkimuksen lehtorina Stirlingin yliopistossa. Hänet tunnetaan ehkä paremmin queerkauhun tohtorina, jonka sivustolta löytyy vaikka mitä.

Odotan jo K16-kollektiivin uusia ulostuloja. Odotan kauhukonflikteja materiaalisen maailman kanssa, odotan esineiden kaikkinielevää paholaismaista nousua tai toislajisten kapinaa järisyttämään ihmisen kaikkivoipaisuutta. Odotan sitä, mitä kaikkea esiintyvät ruumiit voivatkaan tehdä, mihin kaikkeen ne voivat laajeta, kun ei liikuta arkitodellisuudessa. Odotan sukupuolen queeriä horjutusta. Ja arki sisältää kauhua enemmän kuin tarpeeksi. Siitähän me näimme jo katkelmia Q-teatterin Arjessa ja kauhussa joitain vuosia sitten. Ja mitä tapahtuikaan Alienissa Teatteri Takomossa.