Kanadalaisen feministikirjailijan Erin Shieldsin Kadotetussa paratiisissa TTT:n Kellariteatterissa ollaan fantasian ja nykypolitiikan ytimessä. Päällekirjoitus kohtauttaa syntiinlankeemusmyytin reaaliajan kanssa. Se kehystää ja ruumiillistaa luomiskertomuksen syntiinlankeemusmyytin patriarkaalisen valtarakenteen ja laittaa ajatukset kapinasta, vapaasta tahdosta ja tehdyistä valinnoista huojumaan. Patriarkaalisen kaanonin arkkiteoksen päällekirjoituksen näyttämötoteutuksessa fantasioidaan ja leikitään sydämen kyllyydestä.

Kadotettu paratiisi on ah niin ihanaa kieli poskessa tehtyä fantasiaa, aikuisten satua, jossa pelottavan totta toinen puoli. Liikuskellaan ymmärtäväisesti ja kursailemattoman (kaappi)romanttisesti ihmisen mahdollisuuksissa. Esityksen toteuttaa seitsemän näytteijän hurja joukko, kaikki 12 roolia tuplaten ja triplaten monimuotoisesti roolejaan. Mitä sukupuolia roolien esittäjät on merkitystä vain siinä mielessä, että roolitus alleviivaa sitä, miten kaikki voivat esittää kaikkia. Kaikilla on yhtäläiset oikeudet.

John Miltonin Kadonneeseen paratiisiin syvästi perehtyneiltä tee voi väärään kurkkuun jo pelkästään siitä, että joku uskaltaa koskea kirjallisuuskaanoniin kaapin päälle kohotettuun merkkiteoksiin ja iloluontoisen päällekirjoituksen.  Epäilijät levätkööt rauhassa.  Huihai. Eikö 1667 kirjoitetun teoksen ainainen henkiin herätys muodossa tai toisessa todista juuri klassikon elinvoimasta? Milton on se, joka tulee heti Shakespearen jälkeen. Tokko meillä olisi Star Trekiä, Philip Pullmanin His Dark Materials -trilogiaa, ei kaikki niitä hirviöitä tai saatanoita tai Barbielandia ilman Miltonia.  Päällekirjoituksia, kriittistä vastaluentaa ja intertekstuaalisia viittauksia riittää.

Alistuako vai kapinoida, taistella vai madella?

 Niin kuin Miltonin alkuperäisteoksessakin vastoin tarkoitusta Saatana on se sankaripahis. Onhan se mieltä ja ruumista kiihottavaa nähdä Saatanan ruumiillistuma. Tuskin moni luki Miltonin runoa sen teologisen argumentin vuoksi, vaan vallankumouksellisen Saatanan kiihottavien puheiden ja Eedenin voyeurististen kuvausten vuoksi. 1700-luvun lopulla runoilija William Blake väitti Miltonin kirjoittaneen ”kahleissa” kun hän kirjoitti Jumalasta, mutta täydellisen vapaana kuvaillessaan Saatanaa, koska runoilija ”kuului paholaisten puolueeseen tietämättään”.

Shields kehystää enkelivoimien taistelun ja paratiisista karkotuksen. Tapahtumien kertoja ja kommentaattori naishahmoinen Saatanaa  osoittaa puheensa katsojille.  Riikka Papusen älykästä androgyyniä pukumies-naisen hahmoa – kraka kaulassa vähän miten sattuu – on nautinnollista katsoa, yhtä lailla hänen muodonmuutostaan käärmetakkiseksi viettelijäksi. Tässä ollaan kanssarikollisia. Kyllähän me tiedetään ja halutaan kaikkea. Papusen Saatana on myytin kyyninen kontekstualisoija.

Saatana puhuu suoraan meille, kertoo turhautumisestaan tultuaan yksinvaltaisen Jumalan hierarkkisesta taivaasta karkotetuksi. Saatana puhuu sorrosta.  Hän on vapaustaistelija, vaihtoehtoista uteliaisuutta, skeptisyyttä juhlistava kostonhimoinen kapinallinen.  Taivas on vallankeskittymä, totalitaristinen hierarkinen järjestelmä, jossa enkelijoukot rivikuorolaiset toistelemassa ylistyssanojaan, opittuja lauluja ”Jumala on linnamme. hänen vuokseen treenaamme” ja siellä ovat siipiään lehauttelevat jeesmiehet.

Saatana on kuullut huhupuheita maailmasta taivaan ja helvetin välissä ja uusista olennoista. Hän haluaa aloittaa taistelun ihmisten sielusta – mutta oikeastaan tavoite on syvempi, ”luoda  uusi laaja maailma, jossa tilaa on meille kaikille perheenä”. Tällaisesta radikaalista utopiasta, moninaisesta ja monimuotoisesta inklusiivisesta yhteisöstä  Saatana haaveilee. Hänen kostonsa Jumalaa ja taivasta vastaan ja petos tapahtuisi maailmaan luotujen kahden olennon avulla.

Esityksen Eeden on kuin aikuisten lasten, subjektiviteettia, tietoisuutta ja halua vailla olevien aikuisten lasten viaton Barbieland. Siellä kaikki tulee asukkailleen valmiina pöytään, ruokaa tekemässä ovat duunarienkelit. Ja taivaassa Jumalan ja pojan Messiaan suhde on juuri sellainen kuin myyttisten isien ja poikien, pojalla on oma suunnitelmansa. 

Saatana johdattelee meidät havainnoimaan yksinkertaisten olentojen puuhastelua  Eedenissä. Lutuisen hömelöt olennot kyllä yrittävät lasten tapaan myös järkeillä. Pihla Pohjolaisen ja Verneri Liljan Eeva ja Aatami ovat vähän kuin Barbie ja Ken, vailla tietoisuutta.  Nautin katsella tapaa, jolla näyttelijät tällaisia lapsentilaisia olentojaan toteuttavat.  Vähän ollaan kuin nukkeleikeissä. Tässä maailmassa ei ole minää. Aatami ja Eeva puhuvat itsestään kolmannessa persoonassa hänenä. Mutta Eevalla jo alkuituja  tarpeesta saada enemmän omaa tilaa ja erontekoa läheisriippuvaisesta Aatamistaan, ja sitä paitsi tässä maailmassa uhkaa tylsyys. Päivästä toiseen kaikki on sitä samaa. Tämä Eeva on kaikkea muuta kuin älyltään alempi olento. Eeva on lapsentilassaankin olento, jolla on keinoja ja resursseja ottaa itselleen ja käyttää vapautta, joka hänelle kuuluu. Eeva ajattelee, Aatami liikuttavasti sanoo järkeilevänsä mutta se joka oikeasti ajattelee tekemättä siitä numeroa, on Eeva. Aatamin ja Eevan parisudendynamiikka on tunnistettavasti tästä ajasta. sen ristiriidat ja kaiut.

Shields antaa näille viattomille hahmoille jo esimakua tulevasta laittaessaan Eevan näkemään pahaa unta – antaen synninpäästön yöllä mielikuvitus sekoittaa aistit, unta ei voi hallita.

Aatamin ja Eevan parisuhdedynamiikassa on tuttuutta. Parisuhteen romanttisen rakastumisen, yhtenäiseksi olennoksi muodostuvan harmonian vähittäisen erilliseksi kasvamisen, itsenäistymisen, nimenomaan naisen autonomisuuden kasvun, uteliaisuuden, potentiaalisuuden kasvun. Saatana paratiisin käärmeen viettelijähahmossa hurmaa, viettelee tietoon. Shieldsin versiossa kiellettyä omenaa syö myös Aatami kuuliaisena poikana.

Teoksessa nähdään aseista riisuva näytelmä näytelmässä. Taivaan sota on kuin muistumana Shakespearen Kesäyön unelmasta. Arkkienkeli Rafael on jo hieman ikääntynyt harrastajateatteriohjaajahahmo, ja tässä ohjauksessaan itseoikeutettu Jumala tintamareskin takana. Esiintyjät ovat kuin päiväkotilapsia kajauttamassa hellyttävästi  ilmoille ylväitä vuorosanojaan, riimiä töksäytellen ja niin tosissaan taistellen. Ja sitten kimpsut kokoon, näytelmän lavasteet pois, Taivaan sodan voitto on ohitse ja tilan valtaa pimeys. Nautin erityisesti tästä käännöksestä (kiitos Juho Gröndahl).

 Näin me leikitään ja kuvitellaan

Taivas, helvetti ja paratiisi luodaan yksinkertaisen selkein ja toimivin elementein. Tampereella ei nähdä Miltonin paratiisin englantilaista puutarhaa eikä liioin Kanadan metsiä tai sitten Suomen metsiä tai suomalaiskansallista paratiisillista luontoa.  Ei teos kaipaa osoittelevuutta paratiisin katoamisesta, luonnon tuhosta, jonka olemme aiheuttaneet, kyllä sen ymmärtää muutoinkin. Tämä on fantasian ja scifin  paratiisillisuutta, helvettiä ja taivasta. Myytit ovat tarinoita ja leikkiä. Eläinnaamioihin pukeutuvat palvelija-vartijat tekevät duunivuorojaan Eedenissä, enkeleissä Star Trekin hahmoja, Messiaassa hupparihippiyttä. Omena roikkuu kutsuvasti katosta, Eevan ja Aatamin alastomuus on ratkaistu hienosti paratiisillisen kuosin kukkapikkareilla ja Eevalla lisäksi yläosalla. Tämän ”alastomuutta” sitten peitellään. Näin me leikitään, kuvitellaan. Karkotuksen paratiisissa markkeeraa roikkuverhon nopea sivuveto, nyt on palvelut päättyneet,  nyt hommiin.

Barbielandin Eeva ja Aatami tulevat tietoisiksi subjekteiksi

Teoksen havainnot parisuhteesta, naisena olosta, hierarkiasta ja vallasta ovat tosia ja tunnistettavia. Myytti kerrotaan sellaisenaan, se tarkoittaa karkotusta paratiisista mutta ennen kaikkea subjektin rakentumista,. todellisuuskosketusta, irtaantumista fantasiasta ja siirtymistä todelliseen maailmaan.

Syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta, tehtyään tuon valinnan,  Aatamin ja Eevan hän-muotoinen puhe muuttuu: he puhuvat itsestään minä-muodossa. Ihmisistä tulee tietoisia  halu-olentoja, myös omaa paljauttaan häpeileviä. Ja samalla paratiisillisesta olotilasta katoaa sen kauneus, niin myös palvelijajoukot, koko ympäröivä luonto,  Päälle puetaan legginsit, ruokaa on itse etsittävä, alkaa riitelty ja tietämättömyyden ikeestä vapautuminen. Ja mikä onkaan seuraus?  Aatami näkee jo itsensä osana suuremmaksi, korkeammaksi tulevaa fallista unelmaa. Ja synti ja seksuaalisuus maistuvat hyvältä. Teos marssittaa sitten puheen tasolla kaiken sen mitä tästä lankeemuksesta seuraa: pyramidien rakentamista ja puuvillapeltojen orjuutta, etnisiä puhdistuksia, kaasukammioita, kuolemankenttiä.

Saatanan näkökulmasta subjekti ja hänen vapaa tahtonsa näyttäytyykin melko lailla ”tuotettuna”. Ei tarjolla ole täydellistä vapautusta Eevalle, pikemminkin se rooli, johon hänet on laitettu, mikä saa Eevan ironisesti parahtamaan: kiitokset patriarkaatille, joka antaa naiselle kovan osan näyteltäväksi.

Kuvittelu ja kaipaus

Kadotettu paratiisin fantasia tuottaa näkemyksen maailmasta, kamppailevien voimien kenttänä. Esitys herätti myötätuntoa ja ymmärrystä näitä kahta ihmispoloa kohtaan osana normitettua parisuhdearkea maailmassa, jossa vallitsee patriarkaalinen ja uuskolonialistinen sorto ja kapitalismin umpikujat. Tämä kaikki vain kuin vienona muistutuksena tai hengähdyksenä.

Tässä Kadotetussa paratiisissa on lämpimän ymmärtävää, lempeän ironiankin sävyttämää katsetta. Me katsomme näyttämöhahmoja ja tapahtumia kaksoiskatseella: myötätuntoisen lempeästi myhäillen ja kriittisesti. Myyttinen vastakertomus kyseenalaistaa ihmiskunnan kykyä toteuttaa vapaata tahtoa koko elonkehän säilymiseksi tai yhdenvertaisuuden rakentamiseksi.  

Naiiviuden, viisaan keveyden ja ilon liitto minua tässä Kadotetussa paratiisissa elähdyttää. Esitys ei ryhdy välittämään agendaa vaan antaa meidän katsoa, nauttia ja iloita. Ei myyttien vallasta ja patriarkaatin painosta tarvitse raskaasti puhkua, kyllä me tunnistamme ongelmat muutoinkin. Ei tämä ole mikään yksilöiden yksioikoinen voimauttamistarina vaan leikkisän kevyt pohdiskelu ihmisen, minkä tahansa sukupuolen ja mitä tahansa edustavan ihmisen moraalifilosofisesta subjektiviteetista ja toiminnan mahdollisuuksista.

Mitä Eevalle ja Aatamille tapahtuu. ”Ei tule uusia puita ja puutarhoja” he kamppailevat luodakseen puutarhan, josta tulee tärähtäneitä mutaatioita – tässä ovat ne kaipaavat, janoavat olennot. Paratiisi voi näyttäytyä, kun ihminen pystyy kuvittelemaan vaihtoehtoisia maailmoja, leikkimään ja luomaan uutta.

Löydän minäkin itsestäni kaappiromantikon. Tarkoitan nyt rakastavan kaipauksen mahdollisuutta, joka olen lukevinani esityksestä. Sen jeesus on hupparihipsterihahmo, joka teoksen päättyessä kulkee Saatanan ohitse. Kuvittelinko, että Saatana hieman värähtää. Voitto ei olekaan niin täydellinen, vapaa tahto voi merkitä myös mahdollisuutta hyvään. Vapaus ei ole hallintaa, se on vapautusta ja vapautta kohti jotakin. Se on taiteen kaipaavaa kuvittelu- ja leikkimiskykyä.

Ja ehkä vielä muutakin. Olisiko meillä vielä toivoa. Ajattelen siitä, jotka ovat puhuneet rauhasta ja jaksavat puhua rauhasta ja kannatella optimismia ihmiskunnan hyvyydestä.

Match made in heaven or in hell

Hieno löytö kanadalaisen Erin Shieldsin feministinen päällekirjoitus John Miltonin Kadotetusta paratiisista. Juuri se, jonka juuri Janne Pellisen pitää ohjata. Onhan Pellinen liikkunut oikeusfilosofisten etiikan ja moraalin kysymysten kanssa oikeastaan koko aikuisikänsä Dantea, aloittanut Kymmenen käskyn sarjan, jonka Ensimmäinen käsky nähtiin runsas vuosi sitten Teatteri Takomossa. Saimaan Teatterin kanssa Pellinen teki teoksen Maaseutua etsimässä viime kesänä.  Pellinen ei koskaan ole sortunut raskassoutuisen kovakätisesti näyttämölusikoimaan agendaa tai sanomaa katsojalle.  Ja näyttelijät osaavat ottaa esittämisestä vapautuneen ilon irti.

Esitys osoitti päällekirjoitusten voiman silloin, kun osataan olla näyttämöllisesti ja ajatuksellisesti älykkäitä niin kuin esikuvansa. Tällaisia päällekirjoituksia lisää! Minua kiinnostaa myös Shieldsin Queen Goneril, jossa Kuningas Learin tyttäret Goneril, Regan ja Cordelia kertovat omasta elämästään ja neuvottelussaan patriarkaalisen järjestelmän kanssa.

Seuraavaksi eksyskelen tähän herra Miltoniin, uteliaisuuttani.

Mikä mies tämä John Milton bogeyman-mörkö oikein oli?

Juutalais-kristillisessä traditiossa patriarkaatilla on jumala puolellaan, jotain tällaista lohkaisi Kate Millett vuonna 1969. Kadotettu paratiisi tällainen naisvihamielinen myytti on patriarkaalisen länsimaisen kirjallisuuden ytimessä uusintaessaan Raamatun luomismyyttiä.  Feminististen kirjallisuudentutkijoiden, Sandra Gilbertin ja Susan Gubarin  Madwoman in the Attic: The Woman Writer and the Nineteenth-Century Literary Imagination (1979) osoitti naisen paikan kirjallisuudessa. Miltonin Kadotettu paratiisi näyttäytyi kirjailijanaisille tarinana naisen toiseudesta ja siitä, miten toiseus johtaa vihaan ja syntiin, karkotukseen jumalten puutarhasta ja samalla myös runouden puutarhasta. Eevasta tuli Miltonin kertomuksessa arkkityyppinen nainen, saatanan, synnin ja kuoleman epäpyhä kolminaisuus. Jos ylipäätään rohkeni kirjoittaa naisena, ottaa kynän, metaforisen peniksen käteensä  uhkasi jo patriarkaattia. Eivätkä naiset olleet näkymättömiä ja vähempiarvoisia vain Kadotetussa paratiisissa vaan yhtä näkymätön oli naisten kirjallisuuden traditio.

Virginia Woolfin mukaan Kadonneen paratiisi kiteytti sen, miten miehet näkivät naisten paikan maailmankaikkeudessa ja velvollisuuksina Jumalaa kohtaan. Nainen oli oikeastaan tarpeeton, langennut, ikuinen kiusaaja, niin kuin Aatami sen esitti.  Virginia Woolf viittasi esseessään Oma huone Miltoniin patriarkaaliseen mörkönä.  Madwoman in the Atticissa tutkijat kirjoittivat siitä, miten  naiskirjailijat joutuivat hangoittelemaan naisvihamielisyyden kanssa ja kehittämään omia strategioitaan selvitä.  He kirjoittivat palimpsesteja, joissa kaksi tekstiä olivat intertekstuaalisessa suhteessa toisiinsa. Heidän kirjoituksena oli miltonilaisesta maailmasta johdettuja. Näennäistä tottelevaisuutta miesten myyteissä, isää palvelevaa kuuliaisuutta ja opiskelua salassa tasa-arvon saavuttamiseksi. Kirjailijat kirjoittivat naisista hulluina naisina tai hirviöinä. He kirjoittivat roolimallien puutteesta johtuvassa ahdistuksesta.

Madwomania voi toki pitää essentialismissaan vanhentuneena mutta silti, se oli se, jonka lukeminen 1980-luvun alkupuolella avasi kirjallisuudenopiskelijan silmiäni.  Keskustelu siitä, oliko Milton antifeministi vai protofeministi jatkuu.

Milton (1608–1674)  oli myös humanisti ja  radikaali pamfletisti, valtion ja kirkon eroa vaativa, yksilönvapauksien ja paino- ja ilmaisuvapauden puolustaja. Sisällissodan vuosina ilmestyivät ilmaisuvapautta puolustava Areopagitica. Tieto ei voi turmella. Ihmisistä ei voi tehdä hyveellisiä rajoituksin. Sensuuri halvaannuttaa tutkimuksen, lannistaa kirjailijat ja ylipäätään lisää tyhmyyttä.  

Oikeusfilosofi Hugo Grotiuksen ja Inkvisition kotiarestiin tuomitseman tähtitieteilijä Galileo Galilein opintomatkallaan tavannut Milton tiesi, mitä seurauksia voi tutkijalle olla, kun asettuu vastustamaan vallitsevia ”totuuksia”. Jokaisella miehellä (!) tuli oli vapaus ajatella ja julkaista ajatuksiaan.

Avioeron oikeutusta puolustavat pamfletit Doctrine and Discipline of Divorce, The Judgement of Martin Bucer, Tetrachordon ja Colasterion syntyivät osin myös Miltonin omaan tarpeeseen. The Avioliitto ja -ero ovat yksityisasioita, joihin kirkon ei tulisi puuttuaKoulutusolojen (tietysti vain poikien ja nuorten miesten)  parantamiseen tähtäsi kirjanen Of Education. Tasavaltalainen Milton Cromwellin tasavaltalaisen hallinnon palveluksesta 1649 lähtien sokeutumiseensa saakka vuoteen 1652. Restauraation (1660) jälkeen politiikan hylättyään Milton keskittyi muihin kirjallisiin töihin ja saneli Kadonneen paratiisin sihteerinä toimineelle vaimolleen.

Kadonnut paratiisi on allegoria , jossa tutkitaan valheen ja totuuden taistelua. Järjen käyttö oli se, mihin Milton uskoi. Ihmisellä (miehellä) on kyky löytää tietoa kokeilemalla ja tutkimalla. Tieto syntyy uteliaisuudesta. Milton oli kaikessa älyssään patriarkaalisen yhteiskuntansa tuote. Kadonneessa paratiisista on turha etsiä jotain muuta kuin naisen älyllistä ja moraalista alemmuutta suhteessa mieheen. Järkeilevä olento oli takapajuisesti mies.

Kadotetun paratiisilla on  ollut suuri vaikutus esimerkiksi radikaaliin mustaan teologiaan. Sen ja Miltonin yhteiselo on jatkunut yli 200 vuotta.  Miltonin Kadonneen paratiisin uskonnollinen eetos oli tärkeä afrikkalais-amerikkalaisessa vastarinnassa. Ihmisoikeusaktivisti Malcolm X luki vankilassa Kadotettua paratiisia.

Teostiedot

Käsikirjoitus Erin Shields
Suomennos Juho Gröndahl
Ohjaus ja sovitus Janne Pellinen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Kampausten ja naamioinnin suunnittelu Emmi PuukkaKoreografi Jenni Nikolajeff

RIIKKA PAPUNEN 
Saatana (aiemmin arkkienkeli Lucifer) 

HEIDI KIVHARJU 
Moolok (langennut enkeli, Saatanan kenraali) 
Synti (Saatanan tytär/rakastajatar) 
Zephon (enkeli, puutarhan vartija) 

PETRA AHOLA 
Belial (langennut enkeli, viisas soturi ja filosofi) 
Isä Jumala 
Mikael (arkkienkeli/serafi, Jumalan armeijan kenraali) 
Rafael (arkkienkeli) 

VERNERI LILJA 
Mammon (langennut enkeli, sulautunut yhteen Astorethin kanssa) 
Uriel (arkkienkeli, auringon hallitsija) 
Aatami (ensimmäinen mies) 

PIHLA POHJOLAINEN 
Astoreth (langennut enkeli, kuujumalatar, sulautunut yhteen Mammonin kanssa) 
Urania (enkeli, astrologien muusa) 
Eeva (ensimmäinen nainen) 

JARI AHOLA 
Beelzebub (Saatanan uskottu, hierarkiassa toisena) 
Messias (Jumalan poika) 
Gabriel (arkkienkeli/serafi, Jumalan armeijan kenraali) 

HISKI VIHERTÖRMÄ 
Kuolema (Saatanan poika/tyttärenpoika) 
Ithuriel (vastamuodostunut enkeli, puutarhan vartija) 

Tampereen Työväen Teatteri, Kellariteatteri

Kirjallisuuttta

Gilbert, SM (1978). Patriarchal Poetry and Women Readers: Reflections on Milton’s Bogey. PMLA/ American Modern Language Association Publications. 1978; 93 (3): 368-382. https://10.2307/461860

Gilbert SM & Gubar Susan (1979). The Madwoman In The Attic” The Woman Writer and the Nineteenth-Century Literary imagination. http://www.ricorso.net/tx/Courses/LEM2014/Critics/Gilbert_Gubar/Madwoman_full.pdf

Milton, John (1667): Kadotettu paratiisi. Suom. Yrjö Jylhä 1933. Porvoo: WSOY.

Mäntylä, Jorma (2007). Totuus markkinoilla. Liberalistinen lehdistöteoria ja John Stuart Mill. Tampere: Tampere University Press.

Wilburn, Reginald A (2006). Malcolm X and African-American Literary Appropriations of Paradise Lost. Knoppers, LL, Semenza, GMC (toim.) Milton in Popular Culture. Palgrave Macmillan, New York. https://doi.org/10.1057/9781403983183_16

Wilburn, Reginald A. (2014). Preaching the Gospel of Black Revolt Appropriating Milton in Early African American Literature. Pennsylvania State University Press.

Woolf, Virginia (alk.1929). Oma huone. Suom. Kirsti Simonsuuri. Helsinki: Tammi.