Empty Stage 50 minuuttia puhetta, 30 minuuttia äänitaidetta Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämöllä. Toistumaton hetki,  välissä ja vähäisemmässä ajassa, tilassa ja elämässä, joka ei olekaan tyhjä. Ylellistä kohdata odottamatonta kohdata tällaista: assosiatiivinen ja improvisatorinen Empty Stage kaihtaa järjestystä.  

Wennerstrand oleilee, elää ja altistuu näyttämöllä kaikessa rauhassa – olisi ollut hienoa nähdä teos jonain toisena päivänä, sen kulku ja affektit saattoivat olla hyvinkin erilaisia.

Wennerstrand kuljeskelee, pysähtelee, kuljeskelee edestakaisin, satunnaisesti raaputtaa itseään muina ihmisinä, istuutuu, ei sittenkään, nousee heti kohta ylös lattialta, pukee näyttämöllä olevan mahtipontisen takin kuin haarniskaksi. Hän ottaa kontaktia meihin yleisöön, heittelee ajatuksia. Kuljeskellessaan hän pohdiskelee, miten luo kontaktin yleisöön. Näyttämötapahtuma on täynnä assosiatiivisia käänteitä ja  pysähdyksen, uudelleenkelauksen, hiljaisuuden hetkiä.

 Esiintyjä ottaa meidät päänsä sisään elämään ja pitää vielä kostonäytelmät Medeia ja Antigone päänsä odotushuoneessa. Hän perustelee kielivalintaansa englantia, esittelee näyttämön, sen äänilaitteiston. Vähättelee itseään, heittää läppää. Esiintyjähahmo kertoo vihaavansa toistoa:  miksi, jos osaat puhua, tyytyisit toisten kirjoittamiin vuorosanoihin. Laiskan toiston sijaan teos on vihaista rakkauspuhetta tai kostopuhetta, joka on yhteydessä elämän synnyttämiseen.  Nyt juhlistetaan ja jaetaan elämän tapahtumaa. Wennerstrand itse kutsuu teosta ruumiin kostoksi ”elämäntavalle, joka kuin ohimennen rankaisee kaikkia niitä kehoja, jotka eivät päässeet – tai halunneet tulla – sisään vaaleisiin, skandinaavisen tyhjiin asuntoihin leikkimään nukkekotia.”

Purkutyötä

Esityksen kummeina ovat Antigone ja Medeia. Esiintyjä tuntee pakkoa ajatella kapitalistisen ydinperheen toistuvaa kertomusta ja sen sisältämää tuskaa.  Perheen voi kuitenkin poistaa, voi rakentaa itselleen toisenlaisen perhepotretin, luopua perheideaalista ja tehdä tilaa queer perheelle. Transhalu muistuttaa Antigonen halua, yritystä paeta ja elää ilman kuoleman varjoa. Ruumiista tulee kuin avaruusalus, niin Wennerstrand jossain toteaa. Toistoa edustaa myös se, miten  kansakunnat ovat teattereitaan rakentaneet, kyse ei ole vain seinistä vaan ennen kaikkea niistä affekteista, joita seinien sisällä käsitellään.

Myytti on käyttökelpoinen uudelleenkäyttäjiensä käsissä. Myytit elävät toistona välittäen vääriä uskomuksia ja luonnollistaen historiaa ja todellisuutta. Wennerstrand on myyttien demystifioija ja uudelleen politisoija,  joka näyttää niiden piilotetut politiikasta puhdistetut ideologiset sisällöt.

AlenkaZupančič, kirjoittaa teoksessaan Let Them Rot: Antigones Parallax (2023) siitä, miten Antigone nousee esiin silloin, kun yhteiskunnan mannerlaatat järkkyvät: yhteiskunnallisen kudoksen kriisissä. Antigone paljastaa perustavaa laatua olevan antagonismin, joka uhkaa rikkoa tai purkaa koko yhteiskunnallisen rakenteen.  Zupančičin mukaan osa Antigonen vetovoimaa selittää se, että näytelmä nostaa esiin subjektiivisuuden muodon, jota on vaikea hyväksyä: liiallisen ja häiritsevän hysteerisen. Ei Antigone ei liiku uusliberaalissa yksilöllisyydessä, joka tavoittelisi vain ainutkertaisia omia henkilökohtaisia oikeuksiaan. Hysteria on vallan ja sosiaalisten siteiden rakentumisen – ei henkilökohtainen ongelma.

Medeiaa on toistettu ja adaptoitu kerta toisensa jälkeen. Euripideen käsistä siitä välittyi ateenalaisten sovinismi, jossa kaikki tuntematon toinen edusti barbaarisuutta, myös Media. Seneca synnyttää väkivallantäyteistä kauhutragediaa Medeia oli murhanhimoinen kostajanoita.

Paradoksaalista, että Empty Stage juhlii elämää ja samalla käsittelee niin paljon kuolemista – ehkä sen vuoksi, että  paljastettaisiin yhteiskunnan poliittista alitajuntaa. Jean Baudrillardille kuoleman rituaalisen kierrätys, jota media loputtomasti harjoittaa, banalisoi kuoleman tyhjäksi toistoksi ja kierrätysmateriaaliksi. Kuolema ei enää sisälläkään mahdollisuutta käsitellä kaaoksen, liminaalitilan ja järjestyksen dynamiikkaa. Teoksessaan Stages of Terror Anthony Kubiak väittää väkivallan kulttuurin läpäisevän  länsimaisen tradition toisin kuin Yhdysvalloissa, jossa väkivallan traditio kielletään. Teatteri näyttää väkivallan ja kauhun elämän pohjalta, se esittää terrorin ja väkivallan katharsiksen kautta uudelleen elämäksi. Näin se on kiinni yhteiskuntansa poliittisessa tiedostamattomassa, ennakoimassa yhteiskunnan väkivaltaa. Taiteessa, joka näyttää ja käyttää eksplisiittisesti väkivaltaa, voidaan harjoittaa myös esityksellistä traumojen uudelleen elämistä.

Empty Stage saa miettimään rakenteellisen väkivallan, institutionaalisen, yhteisöllisen, kollektiivisen sosiaalisen  ja taloudellisen väkivallan muotoja ja kytköksiä, joille rodullistetut, naiset ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin altistuvat.

”Kaikesta turhasta tyhjennetty teatterinäyttämö on tuhovoimaisen kolonialismin näsäviisas siskopuoli.” Näin Wennerstrand luonnehtii tyhjyyttä. Sellaisenaan se on kommentti tavalle, jolla kansakunnat rakensivat ulossulkevaa, homogeenistä kulttuuriaan, instituutioitaan, rakenteitaan ja näitä kuvaavia rakennuksia, näyttämöitä. Minusta teos on vieläkin enemmän, se ei ole vain kolonialismille.

Pois diskurssin panttivankeudesta tiedostamattoman vapaaseen liikehdintään

Wennerstrand on ilmaissut tai siivilöinyt  lihaansa teoreettisen ajattelun orgaaniseksi osaksi. Empty Stage ei kaihda pervouttaa niin politiikkaa kuin draaman kaanonia. Hän kysyy, mikä on teatterin tai kanonisoitujen draamojen totuus, mikä sieltä näyttäytyy, kun katsoo raa´asti. Teos on tunnustuksellista kummastelua; yhtä lailla vihantäyteistä rakkauspuhetta tai rakkaudellista vihapuhetta.

Tämä näyttämöllä toimiva subjekti ei ole järjestyksen ja toiston alainen. Empty Stagen voi nähdä pyristelynä pois symbolisen järjestyksen panttivankeudesta, paikoilleen asetetuista subjekteista, joihin valtarakenteet meitä kutsuvat,  ja ylhäältä käsin annetuista identiteeteistä ja järjestyksen kannattelusta ja vapaata liikehdintää tiedostamattomassa.

 Wennerstrandin esiintyjähahmo ei tunge meille Lacanin psykoanalyyttistä teoriaa tai mitään muutakaan. Tämä teos vuotaa, se on fluid, se on nestettä, josta ei tiedä, mihin se seuraavaksi liikehtii, mitä sen maastossa tulee vastaan. Lacan ei ajattele diskursseja vain erilaisissa konteksteissa käytettävänä kielenä vaan jonain, joka viittaa sosiaalisen toiminnan rakenteisiin.  Diskurssi on puheen tuolla puolen, se on muutakin kuin puhetta, se voi olla kokonaan ilman puhetta. Minulle Wennerstrandin harjoittama diskurssi näyttäytyy lacanilaisena hysteerikon vastustavana ja vastarintaisena diskurssina, joka kyseenalaista kaikenlaiset identiteetit ja totuudet ja näyttää niiden ideologiset kytkennät. Jos olisin lacanilaisittain orientoitunut, voisin kytkeä trans-identiteetin hysteeriseen diskurssiin, yksinkertaisesti vain siksi, että trans-vaiheessa oleva joutuu hahmottamaan identiteettiään osin kuin tyhjältä näyttämöltä, harjoittamalla ensin jumalattoman määrän purku- ja tyhjennystyötä. Sitä minä aistin tässä teoksessa.

Äänen liikkeen ja valon affektit

Teoksen musiikkiperformanssin äänimaisemassa, valokylvyissä tai penetroinneissa minut upotetaan äänen ja valon affekteihin. Kaiut, kuiskaukset, suhinat, puhallukset, kuminat ilmaisevat.  Kuulen ääntä ja ilmaisua, joka ei puske, se vain ikään kuin valuu. Teokset ovat väkivaltakoneistosta ja politiikasta, mutta yhtä aikaa täynnä outoa herkkää ja haurasta kauneutta – ehkä siksi, että teosten lyriikoissa yksilön kokemus, historia ja politiikka kietoutuvat toisiinsa.

Näyttämö on kaikkea muuta kuin tyhjä, sen täyttävät Wennerstrandin  ja soundit  ja Pietu Pietikäisen  uljaat valot.  I want peace -teoksen sanoihin ”help me, empty out this stage” sekoittuu Riikka Purran puhetta liian anteliaasta valtiosta. Giftsin keveässä galopissa, kuin hevosen askelluksessa jumalaiset valot penetroivat näyttämön. Minulle teos Gifts on Medeian/Antigonen / Wennerstrandin monologia, ambivalenssia, kuvitteellisten toisten puhetta itselle. Monitoreissa  kulkee teksti Leave us alone. Viimeisinä sanoina. Ei ole syytä olla kiitollinen isälle, historialle, etuoikeuksille. Mahdottomia maailmoja rakennetaan jotta voisi elää, ja vain väärät kartat näyttävät tien. Olisiko mahdollista antaa maailman muuttaa itseä.

Teoksessa I Empire mahtipontinen soundin Olen kuin vesi, tapa rakkaudesta, pakene ajasta – kuiskaava ääni looppaa – I must go without a family. I am Medeia Medeian näemme riippuvuuksien lävitse tuhoajana, haluna, sinä, joka ei rakenne koteja, vittuenergiana, rakastajana, tappajana. Wennerstrand rakentaa äänellään, äänitehot tärisevät, valosuihkut lakaisevat näyttämöä tämän maailmojen tuhoajan ympärillä. Kun kuuntelen Wennerstrandin ääniperformanssia ajattelen ääntä kolmiulotteisena. Vähitellen koko tila muuntuu ujellukseksi ja sitten hiljaisuudeksi ja äkkiä tila on täynnä punaista väriä ja Wennerstrand raahaa vaatetta kuin ruumista. ” The bodies recording for ever, will be played back forever” , looppina, Wennerstrandin kengän korko naputtaa forever for for for.

Simple lines  kutoo yhteen itsen ja toisen rajat, historian, Stalinin jälkeisen Puolan, Iranin  ; Khomeini; siellä viittauksia Afrikan dekolonisaatioon ja Euroopan ja Afrikan nykyisiin ristiriitoihin, siellä on vuosi 1989 muurin murtumisen vuosi ja 2001 isku World Trade Centeriin

Tajuan kirjoittaessani (jälleen), kuinka alkeellinen on kykyni kuvata sanoilla Wennerstrandin performanssissa sitä, mitä äänimaisema on ja miten se toimii. Nolottaa omaa sivistymättömyyteni, pyydän anteeksi omaa äänilukutaidottomuuttani. Siksi on pakko jatkaa.

Jälkikaikuja ja tapailua

Mietin Wennerstrandin halun äänen lihaa ja sen energiaa ja  värähdyksiä. Onko ääni ikään kuin tekstuuria ja koreografiaa, ruumiin liikettä? Minun tulisi kyetä kirjoittamaan ruumiin intensiteeteistä, siis intensiteeteistä ja äänellisistä eleistä.

Wennerstrandin varhaisempia ääniteoksia olen kokenut, mutta en muuta. Empty Stage innoitti kuuntelemaan Wennerstrandin artistinimen Kaino Kim Vienon soolo julkaisua  ”For They Who Wait”. Nimi on elokuvateoreetikko ja kirjailija Siegfried Kracauerin esseestä ”Those Who Wait” (Die Wartenden, 1922). Kracauer kirjoittaa karkotetuista ihmisistä ja heidän mielentiloistaan ja toimijuudesta, joko niinä, jotka uhmaavat tyhjyyttä , hillittöminä kaipaajina tai sitten näiden ääripäiden välissä odottajina. He ovat niitä, joita tapaa niin työvoimatoimistoissa, kaikenlaisissa odotushuoneissa ja neuvontakeskuksissa.. Kracauerin valaisi teoksessaan Caligarista Hitleriin sotienvälisen saksalaisen elokuvan poliittista tiedostamatonta ja elokuvat ennakoivat natsismin nousua.  Nyt he ovat trans.

Wennerstrandin kiinnostus Euroopan yhteisön historiaan ja tuntemuksiin synnytti teoksen Fixit  Antifestivaalilla 2022 oli ajankohtainen poliittinen luento- ja musiikkiperformanssi Euroopan Unionista. Kuuntelin FIXIT radioesseen https://areena.yle.fi/podcastit/1-64972026. Kappale  I am a Woman, former soviet satellite state,  vastauksena kysymykseen, mitä tarkoittaa ”todellinen eurooppalainen”: olen shokkidoktriini, olen epäonnistunut sukupuolitransitio, olen ansassa ruumiissa, jota vihaan, maassa, jota vihaan. Kuuntelin teosta affektiivisena matkana Euroopan ruumiintuntoihin, ajattelu- ja tunne-energioihin. Wennerstrand tekee käsittämättömiä rinnastuksia. Abstrakteista artiklojen, sopimusten dokumenttiteksteistä ja Euroopan yhdentymiseen vaikuttaneista historiallisista henkilöistä tulee värähtelevää outoa energiaa, värähtelevää lihaa, turvasanoja, haaveita paosta, outoa komiikkaa, piittaamattomuutta. Oman mieleni pohjalle jää kaikumaan ajatus ”impotentista tilapäisestä yhteisöstä”, epäpoliittisesta näyttämöstä, jolla ei ole panoksia ja joka kuolee kuin ”halpa huulipuna jälkiruuan kohdalla” – ”ehkä tarvitsemme paikkoja jotka politiikan tuolla puolen, elämää ennen kuin yhdistymme tai eroamme”…

Wennerstrand hahmottelee yhteiskunnan (sukupuoli)poliittista alitajuntaa. Kuuntelin myös albumia European Histories in E(strogen), (2023), jossa Karin Mäkirannan aistillinen ääni kyselee, mitä ajattelet Euroopan unionista. Ja mitä on historia – shit happens – keveä leikkisä ääni laulaa ”History is a pile of shit, on top another pile of shit,  pahoittelut siitä, miten historia menee. Miten koukuttavaa, soundi tikittää tiuhaan tahtiin historiapelissä, josta emme pääse pois.

Teoksessa on hieno taustoittava käsiohjelma, jossa kuraattori Riikka Thitzin essee Public Disorder, jonka kautta tutustuin Zupančičin ajatteluun. Kaino Wennerstrandin yhtenä tärkeänä innoittajana on ollut Kubiakin teos. Wennerstrandin referensseissä on hämmästyttävä yksityiskohta – Liisi Tandefelt Rosa Luxemburgina Ruotsalaisten Ronny Ambjörnssonin ja Agneta Pleijelin teoksessa Berliini järjestyksen kourissa. Pleijel ja Ambjörnsson olivat kirjoittamassa teosta saksalaisen vasemmiston ristiriidoista vuosina 1914–18 ja tukahdutetun spartakistikapinan johtohahmojen Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin murhista ja halusivat Kaj Chydeniuksen säveltävän kantaesityksen laulut.  Kalle Holmberg ohjasi suomalaisen kantaesityksen.  Autenttiseen materiaaliin mm. Luxemburgin ja Liebknechtin vankilakirjeisiin, oikeuden pöytäkirjoihin perustuvan teoksen ohjasi Kalle Holmberg. Se oli poliittinen estradiesitys ja spektaakkeli sosialidemokraattien ja vallankumouksellisten ristiriidasta ja vasemmiston hajaannuksesta, mutta kairasi myös ehdottomien ja kompromissittomien vallankumouksellisten Luxemburgin ja Liebknechtin tuntemuksia. Revoluutio vai evoluutio – teos synnytti kiihkeätä ideologista ja teatteripoliittista keskustelua ja kirjoituksia.

Wennerstrand kirjoittaa Tandefeltin Rosa Luxemburg -valokuvasta siitä, mikä pistää silmään, mikä on tämän valokuvan ruumiillis-aistillisesti ja emotionaalisesti koskettava ulottuvuus  – Barthesin Valoisassa huoneessaan (1993) ilmaisema punctum. Wennerstrandille se on Tandefeltin katse ja ”superläsnäoleva hiljaisuus”: ”nothing to see here, ja silti joku iso salaisuus. Ikäänku avoimena sen salaisuuden pitämisen kanssa kohti katsomoo, maailmaa, vihollista.”

Minua koskettaa tämä linkki Liisi Tandefeltiin. Pukusuunnittelun tienraivaaja ja esikuva, näyttelijä ja Teatteri Avoimien Ovien perustaja Liisi Tandefelt toimi vuosina 1967–72 Helsingin Kaupunginteatterissa näyttelijänä ja pukusuunnittelijana. Tandefelt palasi Rosa Luxemburgiin monologinäytelmässä KOM-teatterissa vuonna 1975. Tandefelt  valitsi free lanceriuden jo varhain voidakseen keskittyä näyttelemiseen. Laitosteattereissa rooleja ei juuri tarjolla ollut. Tandefelt oli yhden naisen teatteri. Hän kiersi vahvoja omaäänisiä naisia käsittelevillä monologiteoksillaan Suomessa ja ulkomailla. Tandefeltin teoksia olivat Käthe Kollwitz tässä ajassa (1977), Keskustelu Steinin talossa poissaolevasta herra von Goethesta (1980), Vuosisadan rakkaustarina, Housuhame (1992)ja Pitämättömiä puheita (1990), Palava nainen (1998). vuonna 1998  perustamaansa salonkiteatteria Teatteri Avoimet ovet hän johti vuoteen 2003. Puhdistus-elokuvan naissivuosasta Tandefelt palkittiin Jussilla.

”Minä haluan kirjoittaa niin, että isken ihmisiin kuin salama. Että lyön heidät hämmästyksellä…en kuitenkaan pyri päämäärääni paatoksen, vaan vakaumuksen, ilmaisun, näkemykseni laajuuden voimalla.” (Rosa Luxemburg 1899)

Teostiedot:

Teksti ja esitys: Kaino Wennerstrand

Puku: Daglara

Musiikki: Kaino Wennerstrand ja Karin Mäkiranta

Miksaus: Ilja Piippa

Valot: Pietu Pietiäinen

Lähteet:

Anthony Kubiak, Stages Of Terror -Terrorism, Ideology And Coercion As Theatre History. Bloomington: Indiana University Press, 1991.

Alenka Zupančič Let Them Rot: Antigone´s Parallax. New York: Fordham University Press, 2023.