”Ihmistuntemus. Kaisan ihmistuntemus ja hänen etiikkansa. Kaisa uskoo että ihmisessä on enemmän kuin tämä itse tietää. Ohjaajana hän penkoo ja kuorii ihmistä.”
(Sari Salmela Kaisa Korhosen erityisyydestä ohjaajana)
Yksi aikakausi on päättynyt. Lopullisesti poissa on naistitaani, sukupolvensa voimahahmo ja suvereeni sukupolvien ylittäjä.
Kaisa aktivistina takuulla iloitsisi yliopistojen valtauksesta ja elokapinasta. Hän oli koko pitkän uransa aktiivinen teatteri- ja kulttuurivaikuttaja, keskustelija ja aikaan osallistuja. Hänen äänellään ja sanoillaan oli aina painoarvoa. Kaisa vaikutti myös kirjoittamalla, osallistumalla teatterialan järjestöjen toimintaan ja ideoimalla useita alaa kehittäviä hankkeita – Petroskoi-hanke yksi tärkeistä.
Laulun vallankumouksellisen ääni tuotti aikoinaan provokaatiollaan häiriön. Laulun vallankumous oli ehkä suurempi uhka ja provokaatio kuin mikään muu. Suoraan poliittiseen ja alitajuntaan iskevä Kaisan ääni avasi uudenlaisen poliittisen performatiivisuuden tilan. Häiriö ja järkytys tuskin olisi ollut yhtä suuri, jossa ääntä olisi käyttänyt mies. Äänessä soi kovuus, hellyys ja kapina. Siinä kaikui kulttuuri, historian taju ja tietoisuus perinteestä. Tämä laulavan ja esiintyvän tekijyyden takana oli joukko naisia. Marja-Leena Mikkola ja Aulikki Oksanen – toki myös Saaritsa, Sipari, Salo. Yhteiskunnallisesti sitoutunut naistekijäpolvi sai vahvistusta myös traditiosta: Kiila vasemmistoälymystön järjestönä oli myös naistaiteilijoiden järjestö. Poliittisten naistekijöiden esikuviksi nousivat Elvi Sinervon, Brita Polttilan ja Kaisu-Mirjami Rydbergin kaltaiset naiset, ne, joilla oli kynä ja ääni.
Mitä kaikkea Kaisa ehtymättömänä voimanpesänä saikaan aikaiseksi ja missä kaikessa oli mukana! Kaisa oli se, joka ei luovuttanut, kiukutella vielä saattoi mutta ei luovuttaa. Hillitöntä työmoraalia ja ikuista aktiviteettia selittää selviytymisen, pärjäämisen ja näyttämisenkin eetos. Mutta se ei tarkoittanut tekemistä yksin.
Kaisalle vuodet 1960–64 olivat merkitseviä: ystävyys Max Randin kanssa, tutustuminen Jarno Pennaseen ja muihin kiilalaisiin, kirjoitukset Tilanne-lehteen ja vuodesta 1962 alkaneet säännölliset vierailut Berliiniin, erityisesti DDR:ään. Lillanin O-Pop illoissa Kaisa oli itseoikeutettu esiintyjä. Varsinaiset oppivuodet kuluivat YT:ssä. Omien sanojensa mukaan Kaisa oli vielä oppipoika, jossa vasta keräili uskallusta. ”Esikuvien itsetunnosta ja luovasta hulluudesta vasta uneksin”. Ei Lapualaisoopperaa olisi ilman Kaisaa, Kaisa se avasi tien Kalle Holmbergille. Mutta Kaisa oli se, joka oli uskaltanut Pikkuporvarihäissään tarttua Brechtiin kuin sika limppuun, tehdä kurittoman omannäköistä Brechtiä vailla kunnioituksen kuonaa.
Vuodet 1971–76 olivat täynnä KOMia, lapsia. Perhesyistä Kaisa otti lehtorin pestin Teatterikoulusta. Minkä määrän opetusmonisteita, ohjaajantyön artikulaatiota tuo aika tuottikaan! Ja sitten ollaankin jo keskellä omaa ja yhteiskunnan murrosta. Vuodet 1978–83 merkitsivät käännekohtaa. Kaisa uskaltautui ohjauksissaan astumaan henkilökohtaiselle alueelle ja kohtaaman omat pelot, häpeän ja vihantunteet. Ihottomasta kohtaamisesta syntyivät Kolme sisarta KOMissa ja Kvinnorna på Niskavuori Svenskanissa.
Kaisa löysi itsensä välitilasta Pariisista ja sitten Lillanissa, jossa Snöbollskriget ja Körsbärsträdgården kuuluvat minun katsojamuistojeni huippuihin 80-luvulla. Tampereen Nätyllä professorina Kaisa toimi hiljaisena vastavoimana Turkalle. Nätyltä sikiävät Musta rakkaus -teatteriryhmän ja Valon teatterin vuodet. Alkoivat viimeisiin töihin saakka jatkunut tärkeät kumppanuudet pukusuunnittelija Sari Salmelan ja dramaturgi Seppo Parkkisen kanssa. Troijan naiset, Agamemnon, Medeia ja Elektra sitoutuivat toisiinsa, niitä yhdisti muukalaisuus teoksessa Yö on kaaoksen tytär. Siellä istuivat ja odottivat karkotetut pakolaiset ei-kenenkään maalla, asemahallista. Tätä yhdessä luotua näyttämökieltä ja visuaalisuutta Kaisa itse piti yhtenä hulvattomimmista ja ihmeellisimmistä ohjauskokemuksistaan.
Kaisa toimi Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön professori vuonna 1996–2000. Sitten alkoivat vapaan ohjaajan voiman vuodet ja aika, jolloin sukupolven miesohjaajat, ne esikuvat olivat jo vetäytyneet, kriisiytyneet, menettäneet voimansa. ”Sinä se meistä jaksat ja kestät”, jotenkin tähän tapaan muistan Ralf Långbackan Kaisalle todenneen kunnioituksen ja hienoisen kateuden sävy äänessään.
2000-luvulla Kaisalle tulivat maakuntateatterit tutuiksi. Pohjanmaalla kohdattiin Niskavuoren Heta, joka Kaisalle oli näytelmä silmänpalvonnasta, loputtomasta kilpailusta. Teoksessa haettiin Hetan murtuman merkkejä, sisäisen haavoittuvuuden ja korskean käyttäytymisen ristiriitaa. Niskavuoren nuori emäntä Lahdessa näytti suomalaisuuspolitiikan horjuvan kivijalan, jota kannatteli itsekuri ja kontrollin taakse piiloutuva paha olo. Se oli tyttöjen ja naisten näytelmä. Useissa töissä Kaisa tutkiskeli sukupolvien ketjua, sitä millaisia jälkiä ihminen kantaa menneisyydestään. Pohjantähdestä Jyväskylässä tuli tarina naisten tarina, tarina yhteisöstä ja naisten hoivasta, hauraasta elämästä: ”Halusin tavoittaa jotain vaikeasti määriteltävissä olevaa. Tuntoa omista juuristani ja siitä, mitä tiedostamattani olen imenyt äidinmaidosta. Kollektiivista muistia ajasta, jolloin hoiva ja lähimmäisyys olivat tavanomaisia. Familjen Bladhs Barn Viiruksessa oli teos hegemonistisesta maskuliinisuudesta tai homoseksuaalisen identiteetin kiellosta, se oli miesten näytelmä, isien ja poikien sukupolviteos, joka ei kuitenkaan unohtanut naisia. Elämänmenossa elettiin sodanjälkeistä aikaa. Elektrassa Oulussa väkivalta tunkeutui kaikkialle, veri oli kaikkialla. Elektra maalasi valkoiselle seinälle sanan ”kosto”. Veri valui seinästä eikä veripyykkiä saanut puhtaaksi, vaikka sitä kuinka pesukoneessa pestiin. Mutta tämä Elektra antoi kuitenkin toivon yhteisöllisyydestä ja ihmisten kyvystä ratkaista ongelmansa. Sotkamon Naapurivaaraan Kaisa teki Kullervon yhdessä Teatteri Havukan kanssa. Sinne se kuului, rajamaalle, syrjäseudulle. Kullervon maskuliininen maailma moniäänistyi ja sai naisten laululyriikan kautta uusia sävyjä. Kaisan Kullervo oli täynnä naisten elämänvoimaa, hellyyttä ja eroottisuutta. Se karnevalisoi Kullervon kohtaloa.
Ja tahti hengästyttävä tahti jatkui pitkin 2010-lukua Dostojevskin Idiootti ja Rikos ja rangaistus, Fassbinderin Pelko jäytää sielua, Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Parkkisen Canth – kertomus uuden ajan ihmisistä. Eikä tässä edes kaikki.
”Me teatterintekijät olemme näyttämöllä kohdattavina. Elävinä, hengittävinä, hikoilevina olentoina, jotka antavat tapahtua itselleen. Kohtaamisen merkitys korostuu tässä epäluulon ja itsekeskeisyyden ajassa. meihin kohdistuva katse on vaativa. Olemmeko kohtaamisen arvoisia. Olemmeko kiinnostavia. Olemmeko inhimillisiä. Olemmeko väärentämättömiä omia itsejämme. Halutaanko meitä jäädä ajattelemaan teatterista poistuttaessa. Kelpaammeko sijaiskokijoiksi. Kaikki ihmiset ovat näyttelemisen asiantuntijoita. Nähdessään hyvän näyttelijäntyön he tuntevat kohdanneensa tämän kokonaan, ihmisenä. Ohjaaja ei ole näyttämöllä, mutta katsojan tulee kohdata hänet. Hän on läsnä esityksen kokonaisajattelussa. ajattelua voi pitää ohjaajan kädenjälkenä.
Teatterin vaikutusvalta on todellisissa elävissä ihmisissä. Asetan henkilökohtaisuuden teatterityön rakenteelliseksi perustaksi. Kaikki olennainen nousee henkilökohtaisuudesta: taipumukset, ajatukset, kokemukset, mielikuvat, atmosfääri, temperamentti, moraali. Mikä minussa hakee toteutumistaan? Miten annan sille muodon? Mitä olen valmis sille uhraamaan? Nämä kysymykset pätevät jokaiseen ihmiseen. Niihin vastataan elämällä, tiedostipa ihminen ne tai ei. Teatterityössä n ovat pyhiä kysymyksiä. Ne toistuvat uudelleen ja uudelleen, tavallaan jokaisen uuden teoksen edessä.”
(Kaisa Korhonen 2003)
Näin Kaisa kirjoitti vuonna 2003. Kaisan tinkimätön tekijäneetos pätee edelleen, sillä on käyttöarvoa.
Sain vuosia sitten Kaisalta tuikkulyhdyn. Se oli talo, jossa oli ikkunoita. Sytytin sen eilen illalla ja katselin tuikkutalon ikkunoista lankeavaa valoa. Mietin Kaisan ohjauksia, miten niissä niin usein oli koti, pöytä ja ihmiset pöydän ympärillä. Talo ja koti ovat ranskan kielessä sama sana. Gaston Bachelardille tilan poetiikan filosofille ihminen on unennäössään aina talon suuressa kehdossa. Elämä alkaa ”talon lämpimässä sylissä”.
Kaisan ohjauksissa se, mitä talojen sisuksissa tapahtui, oli kaikkea muuta kuin lämmintä syliä. Kaisa oli tekstien kairaaja, niiden kerrostumiin porautuja. Näiltä reissuilta teosten maailmasta avautui kuiluja. Ihmiset ovat oikullisia ja arvaamattomia. Kaisan ohjausten ihmiskuva oli usein primitiivinen, teoksen ihmiset eivät aukene järkeilemällä tai psykologisoimalla. Kaisaa veti puoleensa kahjous järjen ja järjestyksen kääntöpuolena.
Kaisan taloissa ihmiset kapinoivat järkkyneissä tilanteissa. Ihminen särkyy, jos joutuu sopeutumaan järjestykseen ja ulkopuolelta tulevaan pakkoon. Kaisa työt eivät käsitelleet kansakunnan historiallisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden (maskuliinista) suurta linjaa. Niissä erityisesti 1970-luvun loppupuolelta alkaen katse suuntautui toisaalle: niissä kairauduttiin usein yksityiseen ja intiimiin (maskuliiniseen tai feminiiniseen) kokemukseen. Niissä katsottiin maailmaa ja yhteisöä häikäilemättömästi yksityisen kokemuksen kautta, murskattiin perheiden fasadeja ja riisuttiin yksilön sosiaalisia naamioita. Tutkittiin yhdessä näyttelijöiden kanssa ihmisyyden mustaa puolta, erehdyksiä, sairauksia ja rikoksia (Othello, Riistapolku, Rikos ja rangaistus ). Kaisan työn inspiraationa oli ihminen. Kaisa ei väsynyt tutkimaan kohtuuttomia ihmisiä, heidän säröjään, murtumiaan ja irrationaalisuuttaan.
”Näyttelijässä ohjaaja toteutuu”, niin Kaisa usein sanoi. Kaisan tarvitsevuus ja ihmisriippuvuus oli milteipä hämmentävää. Paradoksi. Onko ketään muuta kuin Kaisa, joka rakasti niin paljon näyttelijöitään, rakasti ehdoitta ja jokaisen prosessin jälkeen suri menetystä. Kaisan suhde näyttelijään oli maaginen ja magneettinen. Hän oli se ”etuoikeutettu”, se, jolla oli ”lupa katsoa” ja jonka ” oli saatava katsoa” näyttelijöitä hellittämättä. Näyttelijälle altistuva katse saattoi sitten havaita jonkin näyttelijän tahattoman eleen, josta avautui jotain aivan uutta, roolia ja koko teosta eteenpäin vievää. Kaisa luonnehti itseään mykän sukupolven lapseksi. Tällainen lapsi oppii tulkitsemaan sitä, mikä aukeaa hiljaisuuden takaa.
Kaisa puhui ennakkosuunnittelutyöstä ihanana henkilökohtaisena prosessina, jossa sai intuitiivisesti virittäytyä ja antautua tunnustelemaan ”kehkeytymässä” olevaa. Kaisa rakasti tätä onnellista keskeneräisyyttä ja salaisuutta sen ympärillä. Tässä valmistautumisessa ohjaukseen ja ennakkosuunnittelussa yhteistyökumppanit olivat äärimmäisen tärkeitä. Kaisa puhui usein käytettäväksi asettautumisesta, mikä tarkoitti olemista ihottomana ja vailla suojamuureja: antaudut prosessiin, sulaudut aiheeseen, näkökulmaan ja kokonaisratkaisuun.
En vain sytyttänyt Kaisan antamaa talolyhtyäni. Laitoin soimaan Korhosen Elämäni laulut -levyn ja kuuntelin Kaisan ääntä. Kuuntelen Hiljaista kevättä, jonka Kaisa lauloi vastaperustetun Sadankomitean juhlassa vuonna 1965. Kuuntelen Lemminkäisen äidin kehtolaulua. Kuuntelen Uralin pihlajaa. Kuuntelen Euroopan syrjäkyliä. Äänen ”jyvästä” sen ruumiillisesta ytimestä, ei voinut erehtyä. Kuuntelen äänen sävyjä. Se voi olla hämmentävä keveä, irvaileva, leikkisä ja sitten täynnä paatosta ja julistusta. Äänessä kuuluu kaipuu, kaiho, intohimo, hellyys ja lämpö, yhtä lailla kuin ronskius, riena, vimma ja kapinariemu. Äänessä on myös sensuelliutta. Se viettelee. Miten keveästi tai painavasti Kaisa kutoo äänellään sitä, mistä teksti puhuu, miten paisuu ja puhkeaa, kertoo tarinaa. Kaisan äänessä puhuu ruumis. Ääni soi sitä, minkä kuulijankin ruumis ymmärtää. Mietin nyt, soiko tuossa äänessä myös körttiseurojen Siionin virsien ja laulujen ikävä ja havahdus.
Rautainen virta – Kaisa laulaa Elvi Sinervon runoa ”Kaikki, mikä tapahtuu näinä päivinä ja päivinä näiden jälkeen. Menköön lävitseni niin kuin rautainen virta , ja niin kuin tuli ja jää. Rautainen virta, se Kaisan lävisti.
Saatelkoon Lemminkäisen äidin kehtolaulu (1969) Kaisan jonnekin tuon ilmaisiin: tuutilullaa, kuuletko laulun soivan, kuuset ne kotisi ikkunasi alla.
Lopullisesti poissa. Ei, ei Kaisa ole poissa. Kaisan hameen helmoista ja Kaisan katseen voimasta meillä työskentelevät useat naisohjaajat, naisdramaturgit ja naisnäyttelijät. Kaisan katse heihin oli yhtä aikaa vaativa ja rakkaudellinen. Se katse on sysännyt maailmaan tekijöitä, jotka ovat tulleet nähdyiksi ja joihin Kaisa on valanut uskoa työtoverina. Uskalla, tartu asioihin, mene päin ja toimi! Ota näyttämö haltuusi. Ole uskollinen itsellesi! Kaisa tiesi, miten naisena olo lähtökohtaisesti voi altistaa haavoittuvuudelle, itse-epäilyille ja häpeäntunteille ja miten esteet voi ylittää.
