Uskallatko kuunnella sisäistä ääntäsi?  Jätätkö toksisen työympäristön, irtaudutko vieraudentunteestasi. Uskallatko valita toisin? Mikael Karkkosen käsikirjoittama ja Otto Nybergin ohjaama Kanijanikani  on kuin suoraan konsulttifirman turbodynamiikasta, sanoittamattomista jännitteistä, pahoinvoinnista ja samaan aikaan myös lempeästä huolenpidosta ja pelastavasta irtiotosta.  Teos on Karkkosen, Nybergin, näyttelijä Heikki Nousiaisen sekä äänisuunnittelija Pauli Kotilaisen taiteellinen lopputyö.

Sanoittamiseni ei ehkä kykene vangitsemaan tekstin ja esityksen materiaalisista realiteeteista irrottautuvaa sävyä ja esittävää elettä. Tämä on päänsisäistä kokemusta, rationaliteetin horjutusta. ”Realistiseen” todellisuuteen sekoittuu maagisia elementtejä, joilla teos tavoittaa todellisuudesta jotain olennaisempaa kuin jos  vain tyydyttäisiin pitäytymään ns. todellisuusilluusiossa. Nautin tavasta, jolla niin sanotun reaalimaailman realiteettien orjuutuksesta vapaudutaan toisenlaisiin  ”todellisuuksiin”. Tässä vapautuksessa mielikuvittelu, fantasia ovat ikään kuin tiennäyttäjinä.

Konsulttifirmassa työskentelevä Jani unelmoi toisenlaisesta elämästä, johon absurdit tapahtumat hänet sysäävät. Mökilleen (pakko)lomailemaan päätyvä hiljainen huolehtiva mies uskaltautuu psykedeelisten seikkailujen myötä jättämään työnsä.

Miten ”todellisuuksia” kirjoitetaan vuorosanoiksi ja esitetään?

Kanijanikani on Janin havaitsemisen, kuvittelun ja unelmoinnin arvaamatonta maagista maailmaa, se on fantasiantäyteinen vapautumistarina, jossa liikkuu häkistään karkuteille päässyt kani, lohduntuoja.  Esityksessä on läsnä yhtä aikaa tunnistettava arki ja outo ja fantastinen todellisuus. Tässä maailmassa voi kani ilmestyä ja sen huolenpitävään syleilyyn voi heittäytyä.  Tässä maailmassa voidaan käydä sotaa kuin Tarussa sormusten herrassa. kahden maailman maaginen taisto on kuin mytologisesta fantasiasta, jossa kamppaillaan pimeiden voimien kanssa.   Kanijanikanissa taistelevat henkilöstöpäällikkö Ritva ja Jani.  Jani on voittaja. Hän herää unohduksen unestaan. Aistin teoksesta uusgnostilaista ”jumalallisen kipinän” tai täyteyden etsintää. Menenkö liian pitkälle?

Kanijanikanin näkökulmahenkilö Jani on sivullinen. Miten tuoda esiin hiljainen näkökulmahenkilö niin, ettei tämä katoa teoksen muiden henkilöiden maailman ulkoiseen pöhinään?  Miten esityksellistää yhtä aikaa sisäistä ääntä ja maanista energiaa, omassa maailmassa elämistä, unelmoimista? 

Ei hätiä. Näyttelijän on uskottava pienten eleiden ja hiljaisen läsnäolon voimaan. Sen Heikki Nousiainen tekee.  Katsoja kiinnittyy jo heti alussa Janin mielentilaan. Kohtaan katsomoon tullessani  näyttämöllä tylyn toimistomiljöön ja työpöytänsä ääressä hiljaa istuvan miehen. Nousiaisen Jani on tässä,  hän istuu  kaikessa rauhassa ajatuksiinsa vaipuneena, lempeä hymy kasvoillaan, hän katsoo kaukaisuuteen, hän on samalla omassa maailmassaan. Mitä hän miettii, mistä hän unelmoi?  Meille ilmestyy myös karkuteillä oleva kani. Tapahtuma keskeytyy kännykän soittoon, Jani on takaisin työssään. Tilanne leikkautuu nopeasti hissiin, jossa Janin ja passiivisaggressiivisen henkilöstöpäällikkö Ritvan erilaiset energiat ei kohtaa  – lopputuloksena väärinymmärrys. Jani tulee tietämättään torjuneeksi Ritvan lähestymisyritykset, mistä alkaa kosto ja vaino. 

Teoksen nopea, katkelmalliset, rikkonainen, keskeytyvä, toisen päälle puhuva  hiljaisuutta täyttävä dialogi valpastuttaa katsojan/kuulijan/lukijan aistit. Mitä on tapahtumassa, mitä jää sanomatta, mikä peittyy, mitä peitetään. Työpaikan tai muun sosiaalisen elämän small talkia.

Esiintyjät onnistuvat piirtämään näytelmän ihmisen ja ihmiset vuorosanoissa ja vuorosanojen väleissä. Lyhyisiin katkonaisiin lauseisiin ja yksittäisiin sanoihin sisältyy tilanne;  näennäisen vähäpätöisen muutaman sanan repliikki pitääkin sisällään koko maailman, maailmankuvan. Minulle tämä taitavasti rakennettu dialogi on kuin täyteen puhalletun ilmapallon suuaukko, se kätkee paljon ihmisen ilmaa sisälleen. Mennään hiljaisuuden taakse ja paljastetaan ihmisen tilaa ja ympäristöä.

Yhdellä tasolla teos on täynnä tunnistettavia kohtauksia työyhteisön hektisestä ylivirittyneestä arjesta.  Toimiston hissi sulkeutuvien ja avautuvien ovien välillä on kiintoisa ohipuhumisen ja kohtaamattomuuden paikka. Toimiston ylikierroksisessa maanisessa energiassa tehdään kustannuslaskelmia, presejä, puhutaan puhelimessa, ja toimiston todellisuudessa vaanii kyylä, paranoidi pahanilmanlintu Ritva, henkilöstöpäällikkö. Työkaveruksilla on yhteistä elämää työn ulkopuolellakin, pelataan minigolfia, syödään yhteisiä illallisia – hyvin toimeentulevassa keskiluokkaisuudessa henkilökohtaiset ongelmat kuten Janin työkaverin olo sairastuneen äitinsä omaishoitajana tai avioero ohittuvat taitavasti. Toisella tasolla liikutaan oudossa vinksahduksessa. Väärinymmärrykset, sokeus Ritvan lähestymisyrityksille ja  sekoaminen saavat aikaan absurdin tapahtumaketjun. Jani vetäytyy tai pakotetaan vetäytymään lomalle. Hän lähtee mökilleen, kohtaa kummallisen naapurinsa, syödään taikasieniä. Ja kaiken taiston jälkeen Jani vastaa sisäisen kaninsa kutsuun ja irtisanoutuu. 

Tämä toimiston materiaalinen maailma on hälyisen kaaoksellinen, se on juuri sellainen, jossa voi kuvitella, että ihminen ei enää kuule omaa sisäistä ääntään. Janin pakopaikkaa mökkiä ympäröi luonnon hiljaisuus ja lintujen laulu.

Tämän tekstin liikkuvuuden eri todellisuuksissa tekstin ohjaaja ja näyttelijät kykenevät välittämään. Iloitsen siitä, miten sanat/dialogi ruumiillistuvat, sanat sopivat näyttelijöiden suuhun ja ruumiiseen. Taitamattomammissa ja vähemmän herkkävireisemmissä ohjaajan ja näyttelijöiden käsissä dialogiin sisältyvä sanattomuus, päälle puhuminen, tauot, niiden täyttäminen voisi jäädä pois ja teos yksiulottuisi tai tuottaisi väkinäisyyttä.

Huolenpidosta

Ehkä ohjaaja on juuri se Taru sormusten herran Gimli – Gimlinä Otto Nyberg ohjaajan sanansa allekirjoittaa. Gimlillä on harvinainen kyky ystävyyteen. Teatterissa voidaan matkata kohti tuntematonta. Gimli ei olekaan vain se kyltymättömän ahnas omaa maata lyhytnäköisesti jalkojensa alta kaivava  hahmo. Kuvittelen tämän teoksen olleen hyvä yhteinen matka kaikille tekijöilleen.

Entä mitä pitää ajatella jäniksestä. Celia Mattison pohdiskeli kirjoituksessaan naisellisen voiman renessanssia: miksi kohtaamme niin paljon jäniksiä kirjallisuudessa erityisesti 2020-luvulla. Ja kanit ovat täälläkin. Okko Leon pornonäytelmässä XXX, Paasilinnan Jäniksen vuosi tulee Kansalliseen. Millaisia metaforia jäniksiin liitetään? Mietin vastustusta ja selviytymistä, vaihtoehtoista energiaa, mietin olentojen hiljaisuutta. Minulla on edelleen pehmeä pupu halinallen sijaan. ..

Kanijanikanin kani on halittaja, turvantarjoaja, lepopaikka, lämmin rakastava ja hyväksyvä syli, johon kääriytyä kuin lapsena. Kanijanikani teoksen nimenä sekoittaa kanin ja Janin toisiinsa. Kani on Janin alter ego, Janissa on kania. Kani on oman itsen sisällä oleva toinen, lempeä ja armollinen, se joka sallii.  Tai kanin voi ymmärtää maagisena viestintuojana. Kanihan juuri kutsuu Janin toiseen elämään pelastautumaan materiaalisesta maailmasta vapauden maailmaan, jossa kanille itsessä annetaan tilaa.

Kanijanikani saa miettimään huolenpitoa, lohduttamista, Ystävykset jakavat asioita, Jani on kiintoisa perinteisestä maskuliinisuudesta poikkeava mieshahmo, aivan kuten mökkinaapurikin, joka huolehtii Janin pihanurmikosta, Jani itse mökistään; ja Kani on kaikkien binariteettien ulkopuolella, kuten mökkinaapurikin. Jani kantaa huolta äitinsä omaishoitajana toimivasta työkaveristaan. Deeper  Shade of blue – Janin ja kanin karaokessa lauletaan huolenpidosta.  Jani pitää huolta mökistä. Ja kanin arvoituskin selviää. Liikkeellä on ollut mökkinaapurilta karannut kani Jani lohduttaa mökkinaapuria. Mökkiläisten ystävyys syvenee, taikasienet vievät toisiin maailmoihin.

Mietin äitiä, mietin äidin ja pojan suhdetta ja suhteita ylipäätään.  Äidin ja pojan suhde kulki jo Karkkosen teoksessa Tarina tapetin repimisestä. Kanijanikanissakin yksi sivujuoni kulkee Janin työkaverista äitinsä omaishoitajana, pojan huolesta ja surusta. Karkkosen monodraamassa Minun kirjeesi minäkertojan orastava rakkaus Ihanaiseen ei jatkunut ja  minäkertojasta tuli postinjakaja, joka kostoksi ryhtyy kirjevarkaaksi vastailemaan varastamiinsa rakkauskirjeisiin. Kanijanikanissa työkaverin kariutunut parisuhde jatkuu ystävyytenä. Jani ja mökkinaapuri ovat sinkkuja.

Karkkonen on kuvannut oman elämänsä sivuhenkilöitä, joilla on vahva sisäinen elämä  ja jotka sisäinen vinksahdus johtaa johonkin ennakoimattomaan. Tarinassa tapetin repimisestä tapetin vähäinen irtoaminen seinästä käynnistää näkökulmahenkilö Niityssä suuremman liikkeen – se ei ole sortumisvaaraa, mutta sisäisten mielenkulkujen liikehdintää. Teoksessa vanha mies on löytynyt kuolleena Niityn naapurihuoneistosta; hän on vahvasti läsnä Niityn muistoissa ja siten näyttämön reaalitodellisuudesta irrotetussa toisessa todellisuudessa. Teos on Niityn muistikuvien ja kuvitelmien kaleidoskooppi. Sivuhenkilöys on katsojan silmässä.

Teostiedot

Näytelmäteksti: Mikael Karkkonen (taiteellinen opinnäyte)
Ohjaus: Otto Nyberg (taiteellinen opinnäyte)
Pukusuunnittelu: Ella Snellman
Lavastussuunnittelu: Miina Kujala 
Valosuunnittelu: Katinka Ebbe
Äänisuunnittelu: Pauli Kotilainen (taiteellinen opinnäyte)

Lavalla:

Heikki Nousiainen (Jani ja Rikostutkija Saarinen; taiteellinen opinnäyte)

Juhana Hurme (Reino ja Konstaapeli Hikinen)

Katriina Lilienkampf  (Maarit ja Ritva)

Miika Suonperä (Joonas, Klaus, Kani, Bunny ja Jacques)

Otto Nyberg (Radioääni)

Miina Kujala (Hätäkeskus) 

Esitys on Teatteri Vanhan Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto.