Tässä iltamaesityksessä on kyse todellisuuskosketuksista, suhteesta toisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Karpolla on asiaa -esityksen ohjelmanumerot vievät matkalle Suomeen, ihmisiin ja elämän epäoikeudenmukaisuuksiin tai kummallisuuksiin. Tässä on ihmettely läsnä. Esitys on laaja kirjo ihmisten ruumiintuntoja: äänekästä toimintaraivoa yhtä hyvin kuin iloisen energistä toimintatarmoa, erotiikkaa, alistumista, ihmetystä, iloa, surua, ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, hiljaista epätoivoa, mielen rikkinäisyyttä, tyytymistä… Tässä on kauneuden ja kipeyden komiikkaa, mielen vapautta ja vankilaa.
Nämä ihmiset puhuvat omaa ’äidinkieltään murretta ja välittävät ruumiintuntoja. Karpon ohjelman merkitys oli siinä, että se näytti rosot ja erimielisyydet. Kansalaisuus näyttäytyi muuna kuin puleerattuna sisäsiisteytenä. Niin kuin Karpon ohjelma, niin tämä esityskin puolustaa ihmistä.
Karpolla on asiaa oli yksi varhaisimpia tosi-tv-ohjelmia. Sen suhde kuvattaviinsa ei ollut tirkistelyä tai sosiaalipornoa. Kansalaisareenana se tarjosi äänen epäkohdille, epäoikeudenmukaisuudelle ja kohtuuttomuudelle. Karpon ohjelmien ihmisissä oli myös niitä, jotka toteuttivat itseään vapaudessa, asettautumalla yhteiskunnan ulkopuolelle.
Jokainen ihmiskohtalo saa esityksessä ottaa juuri sen ajan, omanlaisensa tempon ja energiatason, sellaisen, jota kuvattava ihminen edellyttää. Näiden ihmisten kielellinen ilottelu, mielialojen ja tunnetilojen liikkeet välittyvät meille. On revittelyä ja uhoa, on voimantäyteistä (seksuaali)energiaa, epätoivoista, koomiseksi kasvavaa kovaäänistä kamppailua, on hiljaista alistumista.
Teoksen dramaturginen kuljetus vie öljysheikin spiikkauksella armottomiin naapurisotiin ja pohjalaisiin vihanpitoövereihin, joissa kirveellä hakataan traktoria. Riitapukarien taiston teatterillinen loppu on erotuomarin julistamassa tasapelissä kuin nyrkkeilyottelussa. ”Minä voitin” -tunne kestää hetken ja sama taisto alkaa uudelleen. Naapuririidoista nähdään myös hienovaraisen hivuttavaa vihonpitoa, jonka takana kuultavat luokkaerot. Vastaäänenä kuuluu sitten Nätti-Jussin veroinen myyttinen hahmo, itsellinen omavoimainen Alma, Alman baari ja hänen ladattu kiväärinsä, jolla varkaat ajetaan pois. Niin ja miten puheeseen poroista voikaan sisältyä aistimuksellista erotiikkaa! On miljoonavelkoihin päättyvää lottovoittajaa, on ihmistä, jolta on mennyt koti rattijuopon kuorma-autoilijan ajettua taloon sisään. On liikettä luottamuksen ja epäluottamuksen välillä. Suomalainen poliisi hoitaa hommansa neuvotellen paikallisen tutun pikkurikollisen kanssa, joka on paennut puuhun. Kahvilla, kermalla ja sokerilla saadaan mies alas puusta. Luottamus pitää, ei tarvita kovia otteita.
Mutta sitten on niitä, joilta side yhteiskuntaan on kadonnut. Esitys näyttää vapaudenhaluisten erakkojen asumuksia, koulutettu nainen on rakentanut itselleen kivilinnan, jatkaa kivien liikuttelua rahojen sijaan. Wannabemuusikko soittaa kitarallaan haaveita rakkaudesta ja suuresta perheestä. Sitten väliin mahtuu lääkäreiden saneluvirheitä, väärän jalan amputointeja. Ja entä hiljainen ja hauras mielenterveytensä menettänyt mies, jolla on kolme eri syntymäaikaa. Tai työstään ylpeät autontuunaajat tai 90 vuotta täyttävä posti-Pekka, joka vuosikymmeniä kulki pyörällä, jonka renkaassa ilman sijaan oli narua. Tämä mies saa sitten arvonannon elämäntyöstään.
Esitys katsoo syvemmälle ite-toimijuuteen ja ite-elämiseen, elämisen vapaana vailla ulkopuolelta asetettuja normeja. Se näyttää itsen iloa ja ylpeyttä omasta kädenjäljestä, joskus myös kyse mielenterveysongelmista. Se näyttää itsestään melua pitämättömiä maan hiljaisista. Esitys antaa näille ihmiselle arvon.
Roolitöiden synnyttämissä henkilökuvissa ei ole mitään nostalgista. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat nyt, juuri tässä jaetussa hetkessä, jonka me yhdessä jaamme. Nämä hahmot nousevat merkityksettömyydestä ja imperfektisyydestä. Tämä on näyttelijän piirtokykyä, niin ehkä Kalle Holmberg sen sanoisi. Samalla piirtyy suomalainen yhteiskunta.
Näyttelijöiden työ valottaa näitä ihmisiä vähän kuin valokuva, joka otoksena pystyy vangitsemaan itseensä jotain sellaista, joka menee ilmeisimmän taakse. Näyttelijät menevät siihen, mitä Roland Barthes kutsuisi punctumiksi. Punctum on aistimuksellista subjektiivista vaikutusta, jonka valokuva saa aikaan katsojassa. Punctum on sitä, joka pistää silmään. Esittäjien luomissa ihmisissä, näissä joidenkin minuuttien pituisissa kohtaloissa, on tuntemusten voimaa, joka pakottaa menemään syvemmälle ihmisen lihaan. Näyttelijät tekevät ihmisiä, jotka pistävät katsojanruumiiseeni affektiivisesti, saattavat ruumiin liikkeelle ja liikuttumaan. Naurun spektri on laaja näissä viihdyttävissä iltamissa.
Näyttämön taustalla on useamman oven tai ikkunan seinämä. Se toimii myös peilinä, josta me katsojat heijastumme. Katsomme myös itseämme, ja esiintyjät veistävät meitä. Jokainen esiintyjä on kuin kapellimestari, joka soittaa myös meitä katsomon yhteisöorkesterin jäseniä ja muovailee tuntojamme.
Esityksen näkee vielä ainakin Rovaniemen Teatterissa, toivottavasti Kotkan ja Rovaniemen lisäksi muuallakin. Tämä esitys kuuluu Rovaniemelle, sieltä on Karpon karvalakki. Kittilän Pokan kylästä on Nätti-Jussin veroinen naishahmo Alma ja Alman baari. Siellä kuuluu myös kemijärveläisen lottovoittajan kova kohtalo voitosta verovelkoihin. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Lavat auki! -kokonaisuuden pitää kuulua monissa paikoissa.