Missä maailmoissa, tyylilajeissa ja ilmaisussa teokset liikkuivat? Miten nautinto ja ilo purkautuivat? Millaisia toimija- ja esitystulevaisuuksia ja muutospotentiaalia ne ennustavat?
Varoitus ja ohje: Kirjoitukseni on pitkä kuin nälkävuosi. Jos haluat hypätä ylitse. Tee se. Teoksia käsittelen seuraavassa järjestyksessä: Sirkuskissa, Sex on the Beach, Kaunis nainen, Tiikeriooppera, SpaceX, The Shiners ja Release – elokuva kateudesta. Lopussa on yleispohdintaa, teostiedot ja käyttämäni lähteet sekä linkit aiempiin taiteellisiin opinnäytetöihin, joista olen kirjoittanut.
Rajoitus: En nähnyt kakkosvuosikurssilaisten Materiaalista esitykseksi -demoja. Erityiset pahoittelut siitä, että ruotsinkielisten 3. vuosikurssin opiskelijoiden tärkeät Fritt Arbete -esitykset jäivät nyt näkemättä. Raporttini ontuu tältä osin erityisen pahasti.
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman 3. vuosikurssin opiskelijoiden kanditeatterin esitykset ovat näköalapaikka tulevaisuuteen. Raportissani mukana ovat lisäksi mukana kaksi näyttelijäopiskelijoiden taiteellista opinnäytettä Julius Susimäen käsikirjoittama ja tuottama elokuva Release – elokuva kateudesta sekä Jasir Osmanin ja Daniel Virtasen esittämä oma esityskonsepti The Shiners Suomen Kansallisteatterissa.
Kandiprojektissa ovat yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen, ohjauksen, valosuunnittelun, äänisuunnittelun ja esittävien taiteiden lavastuksen, näyttelijäntaiteen ja Tampereen yliopiston teatterityön (Näty) opiskelijat sekä Aalto-yliopisto (pukusuunnittelun opiskelijat. Nätyläisiä on kaikissa produktioissa.
Kanditeatterin taiteellis-tuotannolliset lähtökohdat ovat perinteiset: dramaturgian opiskelijat kirjoittavat tekstit. Ohjaajaopiskelijat valitsevat teksteistä omansa. Jne. Yksi ryhmä kapinoi tätä lähtökohtaa vastaan ja loi oman suunnittelijalähtöisen tapahtuman SpaceX.
En tiedä, minkälaisia olivat millaisia olivat keskustelut ja neuvonpito dramaturgin, lavastajan ja pukusuunnittelijan, valo- ja äänisuunnittelijoiden kanssa, miten harjoitusprosessissa tekstiä työstettiin, millaista tilaa prosessit tarjosivat näyttelijöille ja miten yhteistä esitysdramaturgista ajattelua rakennettiin. Näin vain lopputulokset ja luin esitysten pohjana olevat näytelmät.
Sirkuskissa – kostofantasiaa
Peppi Toivolan kirjoittamassa ja Kirmo Komulaisen Sirkuskissassa kohtaan synkkää maagista realismia, fantasiaa yhdistyneenä ulkopuolisen maailman pimeyteen. Dramaturgia rakentaa suspensia, se vihjaa ja paljastaa asioita vähä vähältä. Näennäisen herttaisen lastensadun ja sirkuksen alta paljastuu julmuus. Tekstiä ja esitystä ympäröi ennakoimattomuuden ilmapiiri, nautinnollinen kriittinen perkeleellisyys vähän kuin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanissa. Sirkuskissa on täynnä fantastisia elementtejä ja taikuutta: yksi pystyy lukemaan ajatuksia, sirkuskissa on sirkustirehtöörin tappanut vapauttajahahmo.
Sirkuslaiset koostuvat epäoikeudenmukaisuutta kokeneista, joille sirkus on tarjonnut turvapaikan. Nämä lainsuojattomat saavat toteuttaa vapaasti halujaan, jotka kumpuavat siitä, miten maailma on alistanut. He toteuttavat vanhatestamentillista tuomiota; rankaisevat niitä, jotka ovat väärin tehneet. Sirkuslaiset edustavat arkkityyppeinä transgressiivisia hahmoja. He omaavat salattuja voimia ja uhkaavat normeja. Teoksen kiehtovuus tulee alitajuisesta kostofantasiasta.
Mutta samaan aikaan Sirkuskissa kuljettaa ajatuksenlukijan ja puhdassieluisenpoliisin välille syntyvää kaunista ja turmeltumatonta mutta epäonnistumaan tuomittua rakkaustarinaa. Ah, miten koskettavasti tämän rakastuneen poliisin illuusioiden romahdus rakennetaankaan!
Esityksessä on hienolla tavalla antanut tekstin parenteeseja kissahahmolle ja lisäännyt tämän kertojanroolia. Näyttelijöistä vaistoan nautintoa. He ovat kotonaan tässä maailmassa, iloitsevat esittämisen äärellä. Esitys on täynnä nautinnollisen leikittelevää, kehräävää kauhua ja elastista akrobaattista ruumiillisuutta, yleisöä viihdyttäviä taikatemppuja, ja samaan aikaan hellyttävää mykkäelokuvista tuttua fyysistä eleilmaisua; miten rakastutaan, miten juostaan pakoon… tässä maailmassa on myös väkivaltaa – vähän kuin sarjakuvien tai mykkäfilmien maailmassa tai sirkuksessa, leikillistä mätkimistä, mykkäfilmien nopeutettua tempoa.
Teoksen tila-, valo- ja äänidramaturgia (lavastus: Mira Roivainen, valosuunnittelu: Iia Walavaara, äänisuunnittelu: Tommi Uniluoto pukusuunnittelu: Ellanoora Valve, Xamk) luovat ennakoimattoman kauhun ilmapiiriä. Esitys tekee meidät osallisiksi, olemme tämän oudon sirkuksen yleisöä.
Sirkuskissa esityksellistää ”pimeää energiaa”, ihmisten ja yhteiskunnan näkymättömiä voimia. Sen tekee kokonaisvaltaisesti näyttelijäntyössään ja audiovisuaalisuudessaan. Ja kysyyhän se myös, mikä suhde ajatuksilla on tekoihin: onko rikos ajatella pahoja tekoja.
Sex on the beach – perhedraama – groteskia fyysisyyttä pahasta perheestä
Kasimir Kosken Sex on the beach – perhedraama tekee groteskin ruumiinavauksen dysfunktionaaliseen perheeseen ja häpeään. Näytelmä lyhyine repliikkeineen ja tunnistettavine tilanteineen pitää sisällään unheimlichia outoutta. Vihjatessaan ja tuottaessaan tarkkoja havaintoja jännitteistä se saa katsojan pohtimaan, mitä näiden henkilöiden välillä on tapahtunut ja mitä tuleekaan tapahtumaan.
Perheen vinksahtanut dynamiikka, eriasteinen väkivalta ja kontrolloiva vallankäyttö tihkuu mikroaggressioiden alta ja päätyy myös todelliseksi. Tässä kummituskodin pakohuoneessa vallitsee roolipelien dynamiikka – omilla valinnoilla ja ajalla on merkitystä, kello tikittää. On aika löytää avaimet… Isä ja tämän aikuiset tytär miehensä kanssa ja poika ovat pääsemättömissä toisistaan jäähyväiskäynnillä isän luona. Kello tikittää aikaa, mutta avaimet ovat kadoksissa, ei kotiin voi lähteä. Vähitellen selviää, että isä on lähdössä reissuun eikä suinkaan kuolemassa mitä isä on tehnyt; missä on perheen äiti?
Toisiin kohdistuvassa vähättelyn maailmassa kaikki ovat epäilyksenalaisia toisilleen. Jonkinlaisen merkkinä tästä kaikesta on pojan hallitsematon raaja. Myrmecoleon, jonka sanan poika mainitsee, on bestiaarien kauhueläin muurahaisleijona. Dragon´s Dogma 2 -pelissä se on arvokas kortti. Ei-binaari poika, jota isä halveksuu, on itse kuin tuo kauhueläin ja arvokkaan kortin omistaja. Pojan arvokas kortti ovat hänen piilottamansa avaimet, jotka estävät sisaren ja tämän miehen lähdön omaan kotiinsa.
Sex on the Beach ei ole vain cocktail vaan pitää sisällään vaietun trauman ja häpeän. Perheen äiti on yhteisellä Lanzaroten lomalla lähtenyt toisen miehen matkaan.
Teos voitaisiin hyvin toteuttaa realistisessa tyylilajissa, mutta nyt sen tunnistettavat ihmissuhdeasetelmat vinoutuvat tai vääntyvät sisäisten maailmojen ja mielleyhtymien absurdiksi tai painajaismaiseksi cocktailiksi, vastaantulevien seinien ja bioesineiden kauhugalleriaksi. Nautin katsella näyttelijäntyötä, joka irtaantuu fyysiseen, karrikoituun ilmaisuun; välillä katson kuin jättinukketeatteria Tadeusz Kantorin teatterin tapaan. Alise Polacenkon ohjauksessa, Vera Kotkaniemen lavastuksessa, Pinja Juholan valosuunnittelussa ja Jekaterina Viltsenkon äänisuunnittelussa maailma on vääntynyttä, koreografioitua, extremeä. Näyttelijöillä on näyteltävää! Näiden henkilöiden sisäinen piina näyttäytyy hallitsemattomina ruumiin liikkeinä. Minua kiehtoi erityisesti isän ja pojan suhde ja pojan käsi. Tuosta tahattomasti liikkuvasta ruumiinosasta tulee minulle väkivallan ja konfliktien äänetön taistelukenttä. Tällainen näyttelijäntyö ylittää ja ohittaa jonkin ns. näköisyyden tai todellisuussuhteen. Tässä ilmaisussa uskot nuoren miehen esittämän keski-ikäisen miehen häpeään – uskot siihen enemmän kuin näköisyyteen. Uskot pojan traumaan.
Kaunis nainen – unelmatehtaan luokka- ja sukupuoliasetelmien purkua
Mimmi Ahosen Kaunis nainen (ohjaus Ruusa Tapper) on Hollywoodin unelmatehtaan ikonisen romanttisen komedian Pretty Woman (1990) purkava päällekirjoitus. Kaunis nainen peilaa paralleelijuonissaan kahden kerroksen väkeä, luokka- ja valtadynamiikkaa, hyväksikäyttöä. Se horjuttaa myös romanttisten Hollywood-elokuvien heteronormatiivista sukupuolipolitiikkaa. Pretty Woman -elokuvan perusnarratiivi seksityöntekijästä Vivianista ja hänen prinssistään on versio Tuhkimo ja Pygmalionin / My Fair Ladyn narratiivista.
Kaunis nainen purkaa ja näyttää myytin taustaa, sijoittaa vastaavan kaltaisia luokkarakenteita, heteronormatiivisia asetelmia ja parisuhdedynamiikkaa uudelleen. Sen ”romanssin” narratiivi saa synkempiä sävyjä. Ei tämän Kauniin naisen maailmassa ole sijaa luokkaretkeilijöille, Ei tässä todellisuudessa elokuvatuottajapyrkyri Edward suinkaan jätä influensserikihlattuaan ja yhteistä tulevaisuutta, vaikka kohtaakin muunsukupuolisessa Vivianissa jotain todellisempaa.
Kauniin naisen prekaarit Nico ja Vivian elävät niukkuusteoriaa käytännössä, taistelevat sitä vastaan – elämää on kuormittavaa rahattomuutta, vaihtoehdottomuutta ja lyhytjänteistä aikaa, – vaihtoehdottomuuden tila, lyhytjänteinen aika, jossa mahdollisuuksia jää käyttämättä Kaunis nainen ruumiillistaa prekaaria olotilaa, jossa energia kuluu kuormittavaan, toimintakykyä rajaavaan ja heikentävään sinnittelevään selviämiseen, juuri ja juuri arjen asioiden hoitamiseen.
Esityksessä on melodraaman sävyä, sitä, joka ei purkaudu sanoiksi. Luen tästä esityksestä lohduttomuutta, ei prekaariudesta ole irtipääsyä, eivät luokkarajat ja heteronormatiiviset rakenteet ole ylitettävissä. Mieleeni jää koskettavasti kummittelemaan esityksen Vivianin – muunsukupuolisen näyttelijän surumielinen ja tyhjä katse.
Tämä maailma on julma ja kylmä – sen irvokkaan satiirisena kehyksenä toimii Pretty Woman -elokuvan Vivianin ja Edwardin prinsessa ja prinssin loppukohtaus, sen repliikit, parin intohimoinen suudelma ja voice over: Welcome to Hollywood? / What is your dream?
Teos laittaa minut pohtimaan, miten romanttisia utopioita ja miten konsumerismia eletään käytännössä. Kaunis nainen toi mieleeni sen, mitä Žižek teoksessaan The Plague of Fantasies tutkii fantasioiden ja ideologian keskinäisiä suhteita. Audiovisuaaliset mediat ja sosiaaliset mediat, markkinat julkkiset ja influensserit ovat tuottaneet fantasioiden ruton.
Jälkikäteen mietin, miksi näytelmä tekstinä, sen lähtökohdat ja asetelmat, resonoivat minussa enemmän kuin esitys. Tällainen konstruktio on äärimmäisen vaikea toteuttaa, näyttelijöille asetelmaa eivät tehneet yhtään helpommaksi tilaratkaisu. Minulla oli tunne, että näyttelijät eivät olleet kotonaan tässä maailmassa. Mistä se johtui? Tilaratkaisustako? Vai onko tämä harhakuvitelmaani? Jäikö minulta jotain havaitsematta? Olenko ymmärtänyt jotain väärin? Miten ylipäätään esityksellistää tällaista konstruktioluonteista metateosta ja sen kriittistä peruslähtökohtaa? Ei helppoa. Ja samaan aikaan niin tärkeää!
Tiikeriooppera – esityksellistä psykohistoriaa
Saara Koiranen on kaivautunut Tiikerioopperassa yhden aikakauden mentaliteettiin ja menneeseen moninaisen lähdeaineiston avulla. Se käsitteli taistolaista menneisyyttä, laumaistumisen ja yksiäänistymisen prosessia, mutta yksisilmäisen jälkikäteismoralismin vaarat välttäen.
Teos ei kavennu dokumentiksi eikä sorru jälkiviisasteluun tai moraaliseen tuomioon, kun se näyttää, miten Teatterikoulussa 1960-luvun toiveikkaasta yhteiskunnallisuudesta ja poliittisuudesta kuljettiin ideologiseen sulkeutumaan, jossa politiikasta tuli puoluepolitiikkaa ja loppua kohden ideologinen pakkopaita ja kollektiivinen itsesensuuri.
Tiikeriooppera kuvaa muutosprosessia viattomuuden ja toivon kaudesta kohti ”isänmurhaa”, irtiottoa vanhoista arvoista ja normeista ja vihkiytymistä ja sitoutumista aatteeseen. Kohtaukset näyttävät katkelmia oppitunneilta, vapaa-ajalta, kotoa. Tiikerioopperassa tehdään esitystä esityksessä. Teatterikoululaiset harjoittelevat Elvi Sinervon näytelmää Maailma on vasta nuori. Konfliktit kärjistyvät opiskelijoiden lesbosuhteen tuomitsevaan toverituomioistuimeen.
Näkökulmahenkilönä on Sisko, hänen päiväkirjamerkintänsä ja näkemänsä tiikeriunet muodostavat tärkeän kudoksen. Tiikeri-metaforansa kautta teos kuljettaa pohdintaa laumaisuudesta ja ulkopuolisuudesta, saalistushalusta ja raatelusta. Se näyttää ulossulkemisen, joukkosieluisuuden mutta samalla sen idealistisen aatteelle vihkiytymisen palon, jonka matka Neuvostoliittoon saa sammumaan. Tiikeriunien ja päiväkirjamerkintöjen pohdintojen kautta sivutaan myös ei vain tiikeriyttä vaan ihmisyhteisöä ja ihmisen kykyä kriittiseen reflektioon.
Teos on myös dialogissa poliittisen laululiikkeen kanssa. Vertti Korkin säveltämät laulut (Prahan kevät, Tervetuloa, Oletko tietoinen? Mitä Mitä Mitä, Porvari itkee salaa, Ehdotus uudeksi lauluksi). Esitys tavoittaa ytimensä musiikissaan, tavassaan, jolla esiintyjät heittäytyvät laulamaan ja soittamaan täynnä sekä hiljaista, haurasta energiaa että voimaa. 2020-luvun laulu toimii tämän teatterintekijäsukupolven lempeänä kommenttina menneelle. Se tarjosi tekisi mieli sanoa psykososiaalisen sovituksen, eteenpäinmenon, tämän tekijäsukupolven ymmärryksen. Minulle tuo ytimyksellistyi teoksen, ”ehdotuksessa uudeksi lauluksi”, joka ”voi olla kaikille eri/mutta se on yhteinen”
Tiikeriooppera esityksenä synnytti minussa samansuuntaisen jälkipohdinnan kuin Kaunis nainen. Miksi minulle tästä tilasta ja skenografisesta ratkaisusta tuli niin suuri este? Kellariteatteri itsesään on vaikea tila, mutta ei se pyhitä ratkaisuja. Nyt näyttelijät joutuvat hilaamaan kohtausten lavastusta näyttämölle ja näyttämöltä pois. Energiaa kuluu turhaan, esityksen rytmi ja dynamiikka kärsivät. En voinut välttyä siltä, että tekstin potentiaalia jäi nyt osittain toteutumatta.
SpaceX ja wokepunkin röyhkeydellä transutopiasta
SpaceX kutsuu meidät osallistumaan musketismin kulttiin. Vapautamme sisäisemme lapsemme, voimme olla vastuussa vain omasta menestyksestämme ja laatia omat sääntömme. Kapitalistisen tulevaisuusutopian uudessa maailmanjärjestyksessä innovatiivinen ja rohkea uusi ihminen muistaa, että säännöt on tehty rikottaviksi.
Saana Pohjosen, Henia Nikkilän, Mikko Kaukosen, Anna Pietilän ja Elsi Sloanin sekä vierailijoiden ja livebändin kokonaisuus on live-tapahtuma. Osallistun kulttiin ja samalla ideologioiden oikeudenkäyntiin. ”Kapitalismin hypettäjäisä” Elon Musk kohtaa translapsensa, joka suorittaa isänmurhaa ja samalla myös kapitalismin ja uusliberalismin ideologioiden murhaa. Ennen ideologioiden ja sukupolvien kamppailua kuullaan Muskin Ted talkia, jossa hän julistaa meritokraattista kasvuideologiaa, ableismia. Kapitalismi ja sen arvonluonti on luontainen tila, ja elämä Polytopian (Muskin suosikkipeli) kaltaista strategiapeliä. Translapsi Exa puolestaan haastaa isänsä arvomaailmaa ja sen planeetan tuhoon johtavia seurauksia: SpaceX:n pelastusprojektiksi naamioidussa hankkeessa tuholta pelastuvat rikkaat. Isä puolestaan antaa tulla wokesta, heteropatriarkaatista, identiteettipolitiikasta ja kaiken normaalin tyrmäämisestä.
Tapahtumassa tärkeä rooli on ränttääjillä. Jokainen halukas voi osallistua puhumalla suunsa puhtaaksi siitä, mikä vituttaa. Ennalta sovittujen ränttääjien kritiikki kohdistuu Taideyliopiston ja Aalto-yliopiston yksipuolisiin opetusohjelmiin.
Ideologioiden taistelusta siirrymme seuraamaan Muskin suurta päivää, aluksen lähtöä. Jälkinäytöksessä Muskin translapsi tajuaa Mars-projektin olleen ulkoavaruuden olioiden suunnitelmaa. Alien ei olekaan Elon Musk vaan yllätyksellisesti Masha. Ulkoavaruuden oliot ovat havainneet maapallolla tuhoisan viruksen, varallisuuden kasautumisen ja manipuloineet Marsin energiakenttää. Teos päättyy transplaneraarisuuden, transseksuaalisuuden ja transsukupuolisuuden voittoon.
SpaceX haastaa hegemonisia tiloja ja valta-asemia. SpaceX:ssä on wokepunk -röyhkeyttä ja ite-asennetta sekä miltei oman tajunnankykyni ylittävää eri materiaalien hamstrausta, mutta huihai. SpaceX:n esityscowboyt tekevät sen itse, ottavat tilan ja äänen itselleen sivuuttamatta myöskään kollektiivisessa tekoprosessissa nousseita konflikteja. Äänisuunnittelua leimaa intomielinen kokeilu. Siellä soitetaan ite-soittimilla, Autonvanteet ovat kuin kirkonkelloina. Itse tehty ”kitara” rakentuu säilykepurkista, ihana dippeliduu-soitin; just do it; sama soitin toimii kätevästi myös aseena. SpaceX purkaa teknologisoitunutta tai instrumentaalista käsitystä äänestä ja oletusarvoisia suunnittelun ja esityksen teon rakenteita. Se antaa tilaa laaja-alaiselle taiteelliselle toimijuudelle.
The Shiners
The Shiners on yhtä kuin lattianpuhdistajaparivaljakko Frank ja Gunnar. Tervetullutta, että näyttelijät tuntevat vetoa meillä ylen harvinaiseen lajityyppiin: fyysisen teatterin ja slapstickiin, esineteatteriin, klovneriaan – teknisesti vaativiin lajityyppeihin, joissa tekniikka yhdistyy sielukkaaseen ruumiin runouteen.
Puhdistajaparimme saapuvat hiljaisuuden vallitessa muina miehinä kuin Tiku ja Taku, kostuttavat mopin vartta, pysähtelevät, vaihtelevat tehoa, toinen haistelee, toinen katsoo ja seuraa suuri soolonumero. Työpari puhdistaa moppejaan antaumuksella. Puhdistusoperaatioon kuuluu tarkasti koreografioitu kahden suihkutuksen setti, joka tuottaa suihkupilven. Mykkinä elehtivät kaksikko kutsuu meitä ottamaan valokuvia, avustamaan suihkautuksissa.
Teokseen sisältyy yllättäviä entréitä. Sen esiintyjinä ovat niin sisään saapuva flyygeli (ja pianisti liki flyygelin lisäkkeenä) ja deus ex machinana kuin kostona lattianpuhdistuskone, jonka kyydissä siivoojat lattiaa esityksen päätteeksi puhdistavat konfettisateessa tai sitten ei.
Se sisältää huikeita duettoja, tarkkaa koreografiaa, tilanteen ja tunnelman vaihdoksia. Ollaan suuressa ylevässä: kumihanskat vedetään täydellisellä ajoituksella yhtä aikaa käsiin. Siivoukseen asettaudutaan, hiotaan äänettömästi yksityiskohtia ja strategia hiontaa, nyt tässä vaativassa suorituksessa välineinä ovat mopit. Ollaan pienenpienessä sulokkaansievistelevässä liikkeessä, täynnä haaveksuntaa, moppipartnerin kanssa. Siivoojasankarimme valtaa musiikki. Mutta tanssista kehkeytyykin taistelua, jossa rakkaat moppipartnerit päätyvät pääedellä ämpäriin. Mutta ämpäristä tuleekin riivattu, se alkaa viedä ja päätyy Frankin päähän ja seurauksena transformoituu vääntyneen naaman omaava ämpäripää-Frank.
Komiikka syntyy yhteismitattomuudesta ja liiallisuudesta, joka rikkoo lattianpesun aktin järjestyksen ja samalla sen arkipäiväisen näkymättömyyden. Frank ja Gunnar ovat yhtä aikaa kömpelönihmetteleviä ja arvokkaantotisia, kuin hautaustoimiston työntekijät. Nyt ollaan kuolemanvakavan asian äärellä. Ja slapstickiin kuuluu myös väkivaltainen muksinta. Gunnar hakkaa Frankin naaman veriseksi tohjoksi. Verinen naama vai ikuinen hinkkaus? Ainoat sanat jotka kuulemme – Gunnarin monologissa ”Puhtaus vaatii työtä, lika, ryönä paska on totta, lika meidät pelastaa. ”Veri on likaa, silloin kun se on väärässä paikassa”.
Nautin teoksen dramaturgisesta kuljetuksesta. The Shinersin puhdistuskonekohtauksen taustalla soi ikisuosikki Shine on, Harvest Moon. Sadonkorjuukuun valossa viljelijät saattoivat korjata satoa myöhään yöhön. Kuuntelen säveliä hyvästijättönä, opiskelun sadonkorjuun hedelmien korjaamisena. Minua naurattaa ja vähän itkettääkin. Gunnarin ja Frankin siivoojien koko kuljetus on silmänisku ja kunnianosoitus näyttelijöiden-esiintyjien ruumiintyölle.
Voisin viisastella siitä, miten The Shiners herättää kysymyksiä yhteiskunnallisesta liasta ja siivoamisesta, työn murroksesta, mekanistisuudesta, rahasta. Turhanaikaista. The Shinersin Frankin ja Gunnarin hahmot rakentavat hetkiseksi suojaavan kalvon pienen ihmisen ja julman maailman välille.
Release – elokuva kateudesta
Näyttelijä Julius Susimäen taiteellinen opinnäyte lyhytelokuva Release – elokuva kateudesta on käsittämätön yhden ihmisen voimanponnistus. Susimäki on paitsi esiintyjä myös teoksen käsikirjoittaja, ohjaaja sekä ääni- ja pukusuunnittelija ja tuottaja. Mikä saa tarttumaan näin kohtuuttomaan ja liki mahdottomaan ylirajaiseen tehtävään? Mietin, miksi näyttelijä/tanssija on tuntenut vetoa juuri tätä mediaa kohtaan? Onko kyse halusta vapautua ajasta ja tilasta?
Se on teos kateudesta tai ehkä pikemminkin piinaavasta riittämättömyyden tunteesta ja yksinäisyydestä. Se on sarja surrealistisia painajaisunen kaltaisia fragmentaarisia kohtauksia. Liikun katsojana sisäisen mielentilan tai ruumiin tuntemuksissa. Sanoja ei tarvita. Voin aistia tai kuvittelen kuulevani kaiken taustalla elokuvan minähahmon sisäisen hengityksen, kuin hengittämällä voi rauhoittaa sisäistä maailmaa. Jälkikäteen mietin, tämä elokuvan tekninen mediaalisuus onnistui sisäpuolistamaan ja ruumiillistamaan ja ikään pois poistamaan omaa etäännyttävää teknologiaansa. Tarkoitan sisäpuolistamisella sitä, miten kuvaus, kuvien värit, väri- ja valonsävyt ja äänimaailma välittivät hahmon ruumiintuntoisuutta.
Pasilan betonibrutalismin suljetussa huoneessa kafkamainen tunnelma. Susimäen hahmo makaa sängyssä. Hän nousee. Hän istuu seinällä olevan taideteoksen äärellä. Kuva vangitsee maalauksen ja istuvan hahmon takaa. Teoksen puu tai kasvi on minulle kuin käärme. Vähitellen punainen väri valtaa kuvatilan. Luen häiriötä, olkoon se sitten valohäiriöitä kuin sähköiskuja tai hahmon hilseilevää kutiavaa ihoa. Onko tämä oloa oman alitajunnan äärellä kuin itkevänä lapsena?
Sisältä siirrytään ulkotilaan nurmelle ja rantaan ja veteen. Ulkotilassa on ilmaa, tuulta. Seitsemän tanssivaa hahmoa kietoutuvat toisiinsa, irrottautuvat toisistaan ja juoksuun, kaatuvat. Jossain vaiheessa näen nämä hahmot suojeluspyhimyksinä. Vihreä nurmikko ja vesi luovat vapauden tunteen. Kaatuminen on kuin luonnonilmiö.
Kontrollista vapauteen matkaavat valkopaitaiset hahmot krakatanssissaan, mutta yhdeltä ei kraka irtoa, hän jää yksin. Teos päättyy hurmiontäyteiseen vapautustanssin, miltei kuin rituaalimenoihin auringonlaskun tai auringonnousun kajossa, jossa maailma samalla kultautuu.
Teos on sarja vahvoja kuvia, mielen näyttämön kohtauksia. Luen teosta irtipäästönä itsestä. Onko se samalla irtipäästö menneestä, isästä, ehkä surusta. Teoksessa mennään syvään päätyyn, kohtaamaan vieras toinen – oman alitajunta tai varjo. Se on matka yksinäisestä huoneesta ulos maailmaan.
Nyt se on tehty, se on työstetty itsestä ulos elokuvaksi. Nyt voi jatkaa matkaa.
Katsojalle tämä on samalla matka omiin muistoihin, ruumistuntoihin, pelkoon, lapsuuden painajaisuniin, joissa oli aina mörköjä, jotka tulivat kohti.
Jälkikäteispohdintaa
Lukutaitoni, kuuntelu- ja aistimiskykyni ovat rajalliset. Saatan tehdä perusteettomia yleistyksiä, ohituksia ja väärinymmärryksiä. On silti uskallettava.
Esityksissä eletään eri tavoin epäoikeudenmukaisuutta. Niissä oikeudettomat ottavat oikeutta omiin käsiinsä.
Teoksissa ei ole tarve rakentaa kognitiivista tuttuutta, liudentaa tai valtavirtaistaa. Ne vastustavat kaikkinaista sukupuoliin, etnisyyksiin tai ikään kohdistuvaa normalisoivaa, paikalleen asettavaa ”katsetta” ja normalisoivaa vallankäyttöä. Tekijät ovat herkkiä, tietoisia ja kriittisiä tarkastelemaan ja käsitteellistämään tuntemuksia, joita valta, väkivalta ja hierarkia synnyttävät. He tietävät, että realismi ja sen representaatiot, joissa kieli hirttää itsensä representaatioon ja todellisuuteen, tulevat helposti vahvistaneeksi valtavirtaisuutta ja tuottaneeksi itsestäänselvyyksiä, stereotypioita ja kliseitä.
Liikutaan alakulon maisemassa, suljetuissa huoneissa ja suljetussa maailmassa, jossa tempoilu purkautuu groteskiksi, ulkopuolella oleva ”todellisuus” näyttäytyy fantasian, absurdin tai surrealismin keinoin. Teokset venyttävät realismia tai realismi kaappaa itseensä muita tyylilajeja, jotta ”todellisuutta” saataisiin piirretyksi esiin.
Näkemistäni esityksistä paljastuu psykofyysistä surua ja ahdistusta. Teosten ruumiit voivat huonosti. Ruumiit näyttäytyvät fyysisen tai psyykkisen manipulatiivisen väkivallan tai mielivallan kohteina. Voivatko huonosti teosten tekijätkin?
Ovatko esityksissä tuntuva suru ja alakulo, toisaalta viha ja raivokin monikriisin, ympäristökatastrofin, kasvaneen polariaation ajalle ominaista kokemisen ja tuntemusten tapaa ja ihmisen suhdetta yhteiskuntaan? Mitä kaikkea liikkuu pinnan alla? Mikä on patoutuneena? Miten paljon koulutuksessa korostuu yksilöllinen kilpailuajattelu, vertailu? Tuottaako kollektiivisen taiteenlajin opiskelu keskenään kilpailevia yksilöitä tai vähintäänkin kalvavaa riittämättömyyden tunnetta ja sisäistä vierautta?
Etsin selityksiä näille affekteille ja luin nuorten aikuisten koronakokemuksista (Elämää korona-ajassa. Poikkeusolot nuorten aikuisten kokemana, 2024) ja talouskuriajattelusta Suomessa (Talouskuri tuli Suomeen, 2023) sekä talouskurin, leikkausten synnyttämää yleistä mielialaa tutkineen media- ja kulttuurintutkijan Kirsten Forkertin teosta Austerity as Public Mood: Social Anxieties and social struggles (2017).
Koronakokemuksia jäljittäneiden tutkijoiden mukaan pandemia kietoutui osaksi pidempiaikaista kehitystä: hyvinvointivaltion palveluiden rapautumista ja lisääntynyt eriarvoisuutta. Nuorilla oli vaihteleva määrä voimavaroja ja resursseja sopeutua. Korona innoitti yhteiskunnalliseen ajatteluun ja muutoksen mahdollisuuteen, mutta koronanjälkeisessä ajassa sosiaalinen oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja ihmisoikeudet eivät enää olleetkaan itsestäänselvyyksiä. Forkertin mukaan näköalattomuuden, melankolian, nostalgian ja ankarien moraaliarvojen sävyttämä affektiivinen ilmapiiri, yleinen mieliala, on suhteessa tiukkaan vaihtoehdottomaan talouskuriin ja oikeistopopulistiseen politiikkaan.
Olen kyltymätön. Jäin kaipaamaan teoksista lisää yllätyksellisyyttä, vapautta, kapinallisuutta. Ja mitä kaipasin ylitse kaiken – esitysdramaturgista ajattelua, kriittistä lisäkatsetta.
Kaivan Dramaturgiakirjan esiin. Esitysdramaturgia nähdään ainesten sommitteluna, havainnoimisena, valintoina, asettamisena ja neuvotteluna siitä, miten eri ainekset ovat ”ruumiillis-ajallisessa, ruumiillisessa, kielellisessä, kulttuurisessa ja toiminnallisessa suhteessa toisiinsa, muodostamaansa kokonaisuuteen ja sitä ympäröivään kontekstiin.
Teosten mahdolliset ongelmat johtuvat useimmiten juuri kokonaisvaltaisen ja kriittisen meta-ajattelun puutteesta ja siiloutuneisuudesta.
Entä englannin kieli – (tällaista miltei äidinkielenopettajaa ja nykyistä S2-opettajaa) kiinnostavat teosten kielimaailmat. Ei ole sattuma, että englantia puhutaan kahdessa teoksessa. Mitä tapahtuu näyttelijäntyössä, jos näyttelijä toimii itselleen vieraalla kielellä. Oliko kieli osittainen este Kauniissa naisessa? Vai jäikö minulta jotain havaitsematta? Ehkä juuri englannin kielellä tavoiteltiinkin vieraantuneisuutta. Ja ovathan vierasta kieltä vaikkapa murteet tai esimerkiksi Jotunin tai Shakespearen kieli. Mutta miten käydä ruumiiksi kieleen?
Entä millaista katsojasuhdetta teokset rakentavat? Tuottavatko teokset emotionaalisia reaktioita, jotka perustuvat katsojayhteisön yhteisiin arvoihin ja normeihin? Olenko minäkin osa tätä samanmielisyyttä?
Toimijuudesta ja tulevaisuushuolistani
Sosiologi Pertti Alasuutari ja hänen jälkeensä monet muutkin ovat tutkineet ”diskursseja” eli ”puheavaruuksia”. Ne ovat tarkastelukehyksiä ja argumentoinnin rakenteita, joiden puitteissa asioita perustellaan, niistä keskustellaan ja väitellään.
Minä haluaisin puhua esitysavaruuksista ja liikkumavarasta. Esitysavaruus rakentuu opetussuunnitelmien, opetuksen ja opiskelijoiden omista (ja muiden ohjaamista) esitysten kokonaisuudesta. Esitysavaruus tarkoittaa minulle sitä, miten toimitaan, millaisissa asemissa, mikä on ajateltavissa, esitettävissä, kirjoitettavissa.
Millaiseen taiteelliseen praktiikkaan ja millaisiin ympäristöihin ja tulevaisuuden taiteelliseen toimijuuteen esitykset antavat viitteitä? Missä konteksteissa tekijät toimivat? Mihin he paikantuvat? Minkälaiset tekijän/toimijanroolin he haluavat ottaa? Millaiseen toimijuuteen ja tilaan esitykset kutsuvat? Miten paljon on liikkumavaraa? Kenelle liikkumavaraa on? Kenen tai minkä ehdoilla teoksia tehdään?
Esiintyvät taiteet ovat yksi yhteiskunnallisen kuvittelun muoto. Politiikan tutkijat ovat muistuttaneet poliittisen liikkumatilan ja mielikuvituksen kaventumisesta ja politiikan lukitsemisesta ”kurinalaistavassa uusliberalismissa” Entä esittävän taiteen instituutioiden rakenne, entä esittävän taiteen eri muodot ja niiden rajat.? Jos kaikki on betonoitua, miten enää muuttaa mitään?
Entä jo betonoitu hiipii taiteelliseen ajatteluun ja toimijuuteen? Ollaanko liian siiloutuneissa todellisuuksissa ja ammattikuvissa? Kertooko soolotekijyys siitä, ettei emansipoituvalla ja emansipoituneella näyttelijällä ole riittävästi mahdollisuuksia harjoittaa ammattiaan muutoin; ei ole (taloudellisia) resursseja, ei pysty riittävästi kehittämään esittäjäntyöllistä ajatteluaan ja praktiikkaansa.
Esiintyvän ruumiin haluista ja nautinnosta
Taide on iloa ja nautintoa. Katsojanruumiini liekehtii, kun katsojana aistin näyttämöltä välittyvän nautinnon – näyttelijäruumiiden pakotonta iloa, haluja, energiaa, sykintää. Eikä tällainen sykintä tarkoita vain ulkoista dynaamisuutta, tehoja. Sykintä voi olla hiljaista. Se voi kiteytyä näyttelijän yhteen eleeseen tai jonkin tuntemuksen kuljetukseen.
Haluan kirjoittaa halusta. Näyttelijän/esiintyjyyden ydin on minusta halussa, joka tuottaa vireisyyttä, värähtelyä – kaikkea sitä, joka liikkuu affektien alueella. Uskon, että halu näkyy ilmaisun ilona ja nautintona. Uskon, että näyttelijä tuottaa nautinnollisen paineetonta energeettistä ilmaisua saadessaan vapauden, rauhan ja tilan omilla keinoillaan rakentaa dramaturgiaansa.
Juuri näyttelijändramaturgia avaa useimmiten tilan katsojayhteisön ja esiintyjien yhdessä keskittyneille havainnoille, tulevaisuusajattelulle, utopioille. Mutta tällaista energiaa, materiaalin värettä ja lumoa voi yhtä lailla olla tekstissä, sen kielessä, tilassa, lavastuksessa, puvuissa, äänissä, valoissa – kaikessa. Haluaisin tulevaisuudessa entistä enemmän kokeellista ääntä, mitä kaikkea se voi olla – ja mitä kaikkea hiljaisuus voi olla… herkistää havainnoille, uusille tarkastelukulmille, kyseenalaistamiselle ja ennen kaikkea myös nautinnolle tapahtuman äärellä.
Toiveita herättävää se, että näyttelijät irrottautuvat tekemään omia teoksiaan. Yhtä lailla toiveikasta on se, että näyttämöllä esiintyvät entistä enemmän sukupuolten moninaisuutta: transsukupuolisia, muunsukupuolisia, sukupuolettomia, intersukupuolisia –ei-binaaria moneutta yhtä lailla kuin etnistä moninaisuutta.
Esityssopimuksista ja vapaudesta
Onko oletusarvoiset rakenteet, joissa toimimme ok? Kaikkeen ei tarvitse suostua ja tyytyä, ei näyttelijöidenkään. Näen näyttelijöiden toimijuuden laajentumisessa emansipaation merkkejä: Voin tehdä itse. Uskallan tehdä itse. Ja samaan aikaan pohdin ristiriitaisesti, olemmeko menettämässä yhteisen tekemisen. Tuottaako taiteellis-tuotannollisten rakenteiden betoniin valettu vaihtoehdottomuus ja kilpailun ja näkymisen paine halun toteuttaa omaa tekijyyttä itsenäisesti ja vapaana kollektiivisista (ehkä piilohierarkkisista) käytänteistä ja rakenteista. Jos näin, niin toivon mukaan se ei ole ainoastaan miesoletettujen tekijöiden tilanottoa.
Asian tiloja voi pyrkiä muuttamaan. Meillä on nuorten opiskelijoiden tulevien ammattilaisten joukko. He tulevat muuttamaan esityssopimuksia, he kehittävät omia praktiikoitaan..
Olenko naiivi uskoessani villiyteen ja vapauteen, myös tottelemattomuuteen? Henry David Thoreau (1817–62) kirjoittaa esseekokoelmassa Villiydestä ja vapaudesta ”Lyhyesti sanottuna kaikki hyvät asiat ovat villejä ja vapaita.”
Thoreauta luen kutsuna rationaalisen ajattelun pakkopaidoista pois, epäjärjestykseen, sattumaan, ajelehtimiseen ja hauraaseen arvaamattomaan (mutta yhdessä ja moninaisina). Villiys ja vapaus ovat suhteessa myös valtaan ja opetussisältöihin. Raymond Williams on kirjoittanut siitä, miten luokkahuoneen todellista valtaa on kyky esittää kysymyksiä ja tuoda esiin ongelmat. Ja miten koko opiskeluaika voisikaan olla kokeilevaa, kuulostelevaa, demonstraatioita, keskeneräisyyttä.
Enemmän aikaa katvealueilla, enemmän tilaa hitaalle (esitysdramaturgiselle) pelottomalle ajattelulle ja tekemiselle! Enemmän uskallusta ja rohkeutta! Enemmän armollisuutta omaa itseä kohtaan! Taskulämmin on uhka. Ei kaikkia voi miellyttää.
Itsetutkiskelua
Tarvitsin ajan tekstien ja teos äärellä olemiseen, kokemusten artikuloimiseen ja silti tunnen raportin vajavaisuuden kummittelun.
Minulle tärkeä itsetutkiskeluun saattaja oli/on Riku Saastamoisen uunituore väitöskirja Kohti esityskeskeistä teatteripedagogiikkaa (2024). Sen käsitteelliseksi kirkastamiseksi laadittu sanasto taiteellis-pedagogisesta praktiikan tietämisen tavasta voisi toimia yhtenä innoittajana ulos siiloista. Teatterikorkeakoulun taidepedagogiikan yliopistonlehtori Saastamoinen tiivistää toimintansa oman elementtejä – näitä huolenpidon elementtejä. Ne ovat näkeminen, näyttäminen, saattaminen, seuraaminen. Ne sopivat eettiseksi ohjenuoraksi myös kaltaiselleni kirjoittajalle.
Havainnot tapahtuvat vain oman ymmärryksen ja tiedon rajoissa. Jatkan tätä kirjoittavaa keskustelua. Pian on vuorossa oman sukupuolisokeuteni kriittinen tarkastelu, sokeat pisteet ja rakenteiden soluttautuminen myös tällaiseen ns. vapaaseen kirjoittajan praktiikkaan. Vapaus voi olla vain näennäistä.
Teostiedot
Näytelmäkirjailija: Peppi Toivola (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, 3. vuosikurssi)
Ohjaus: Kirmo Komulainen (ohjauksen koulutusohjelma, 3. vuosikurssi)
Lavastus: Mira Roivainen (esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelma, 3. vuosikurssi)
Valosuunnittelu: Iia Walavaara (valosuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssi)
Äänisuunnittelu: Tommi Uniluoto (äänisuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssi)
Pukusuunnittelu: Ellanoora Valve (Xamk)
Maskeeraus: Nea Tähtinen (Stadin aikuis- ja ammattiopisto)
Esiintyjät: Peppi Hokynar, Leo Ikhilor (Näty, 3. vuosikurssi), Elina Kanerva, Mikael Karvia, Miriam Mekhane, Yosef Nousiainen (näyttelijäntaiteen koulutusohjelma, 2. vuosikurssi)
Sex on the beach – Perhedraama
Näytelmäkirjailija: Kasimir Koski (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Ohjaus: Alise Polacenko (ohjauksen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Lavastus: Vera Kotkaniemi (esittävien taiteiden lavastus, 3. vuosikurssin opiskelija)
Valosuunnittelu: Pinja Juhola (valosuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Äänisuunnittelu: Jekaterina Viltsenko (Musiikkiteknologian koulutusohjelma 1. vuosikurssin opiskelija)
Esiintyjät: Janika Suopanki, Milla Palin (näyttelijäntaiteen opiskelija, 2. vuosikurssi) ja Jussi Matias Korhonen, Jalmari Pajunen, Vili Saarela (Näty, 3. vuosikurssi)
Maskeeraus: Vera Tuomola ja Amanda Tammi (Stadin aikuis- ja ammattiopisto, Esitys- ja teatteritekniikan ammattitutkinto)
Näytelmäkirjailija & laulujen sanat: Sara Koiranen (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Ohjaus: Bálint Barcsai (ohjauksen koulutusohjelman maisteriopiskelija)
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Asta Paretskoi (esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelman maisteriopiskelija, teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte)
Äänisuunnittelu & sävellys: Vertti Korkki (äänisuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija
Valosuunnittelu: Elli Kujansuu (valosuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Animaatiot: Ágnes Snekszer (vierailija)
Esiintyjät: Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Väinö Lehtinen (näyttelijäntaiteen opiskelija, 2. vuosikurssi, TeaK), Ilona Karppelin, Vincent Kinnunen, Saara Mänttäri (Näyttelijäntaiteen opiskelija, 3. vuosikurssi, Näty)
Näytelmäkirjailija: Mimmi Ahonen (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Ohjaus: Ruusa Tapper (ohjauksen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Lavastus: Virva Myllyaho (esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Pukusuunnittelu: Kati Hukkinen (muotoilun, muodin ja puvustuksen koulutusohjelma, 4. vuosikurssin opiskelija, Xamk)
Äänisuunnittelu: Io Pettersson (äänisuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Valosuunnittelu: Sara Jalonen (esitys- ja teatteritekniikan koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija, Metropolia)
Maskeeraus: Shirly Piispanen, Milla Siljamäki ja Riitta Sinkkonen-Saarela (Stadin ammatti- ja aikuisopisto)
Esiintyjät: Vilma Hartikainen, Kasper Korpela, Sulo Rahman (Nätyn teatterityön koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelijoita), Rebecca Nugent, Iina Nyländen ja Pablo Ounaskari (näyttelijäntaiteen koulutusohjelma, 2. vuosikurssin opiskelijoita)
Saana Pohjonen (äänisuunnittelun koulutusohjelma)
Henia Nikkilä (äänisuunnittelun koulutusohjelma)
Mikko Kaukonen (valosuunnittelun koulutusohjelma)
Anna Pietilä (esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelma)
Elsi Sloan (Näty)
Allison Data (vier.)
Stella Massa (vier.)
Esityksessä on live-bändi
The Shiners
Esityskonsepti ja esiintyjä: Jasir Osman ja Daniel Virtanen
Muusikko: Jussipekka Jyväsjärvi
Ohjaus, käsikirjoitus ja tuotanto: Julius Susimäki
Kuvaus ja värimäärittely: Lauri Kivikataja
Leikkaus: Lauri Kivikataja ja Jalmari Kuikka
Äänisuunnittelu: Axel Ridberg ja Julius Susimäki
Ääniteknikko ja äänityöt: Axel Ridberg
Kamera-assistentit: Eino Leskinen ja Petri Ollila
Steadicam operoija: Jyri Holm
Valoteknikot: Santeri Siirtonen ja Hermanni Ovaska
Valoassistentti: Toivo Lindfors
Loppukohtauksen valosuunnittelu: Oskari Kaarne
Koreografia:
Soolotanssi: Julius Susimäki
Joukkokohtaukset: Jenni Nikolajeff
Pukusuunnittelu: Havina Jäntti ja Julius Susimäki
Pukuvalmistaja: Havina Jäntti
Puvustajat: Onni Vesikallio ja Emilia Hutri
Lavastus: Ivar Sundman
Maskeeraus: Lumi Meneses
Näyttelijäntyön mentori: Markus Järvenpää
Tuotantoavustaja: Ville-Matti Tenovirta
Graafinen suunnittelu: Unni Leino
Rooleissa: Julius Susimäki, Alexandra Oupornikova, Nana Saijets, Veera Anttila, Milla Kaitalahti, Carlos Orjuela, Madeleine Ranki, Aliina Tella, Nikita Pimenov, Tuukka Leijavuori Jaakko Huchings, Youssef Alkhatib, Emma Mattila, Emma Pälsynaho, Akseli Lehtinen, Juhana Hurme, Emil Kihlström, Betadi Mandunga, Eetu Känkänen, Ida-Sofia Fleming, Akseli Ilvesniemi, Meri Luukkanen, Ronja Keiramo, Lina Schiffer, Kate Lusenberg, Anna-Sofia Luoma, Senja Rajalin, Ivar Sundman ja Lumi Meneses
Aiemmin tänä vuonna olen kirjoittanut seuraavista teoksista, jotka ovat useiden eri koulutusohjelmien opiskelijoiden opinnäytetöitä: Männistön koti, Varasta tämä esitys, Huone nro 6 ja Kanijanikani sekä näyttelijöiden teoksista: Tobias Klemets Dinner with Diane ja Miika Suonperä Copy Pasta Cut.
Teatterikorkeakoulun ODcastista voi kuunnella valmistuvien OD-opiskelijoiden ajattelua.
Lähteet:
Autto, Janne (2023, toim.) Talouskuri tuli Suomeen. Tampere: Vastapaino.
Forkert, Kirsten (2017). Austerity as Public Mood. Social Anxieties and Social Struggles. London: Rowman & Littlefield International.
Honkatukia, Päivi, Kallio, Jenni & Määttä, Mirja (2024, toim.) Elämää korona-ajassa. Poikkeusolot nuorten aikuisten kokemana. Tampere: Vastapaino. https://vastapaino.fi/media/f/7847
Maunuksela, Klaus (2020). Dramaturgi tekijänä. Tekijyydellistäminen ja yksilöllisyys kapitalismissa. https://dramaturginenluenta.wordpress.com/2020/12/08/dramaturgi-tekijana-tekijyydellistaminen-ja-yksilollisyys-kapitalismissa/
Numminen, Katariina, Kilpi, Maria, Hyrkkänen, Mari (2018, toim.) Dramaturgiakirja : kaikki järjestyy aina. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. https://taju.uniarts.fi/handle/10024/7128
Saastamoinen, Riku (2024). Kohti esityskeskeistä pedagogiikkaa. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu https://taju.uniarts.fi/bitstream/handle/10024/8146/Acta_Scenica_64.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Skeggs, Beverley (2014). Elävä luokka. (Class, Self, Culture, 2004) Suom. Lauri Lahikainen ja Mikko Jakonen. Tampere: Vastapaino
Williams, Raymond (1989). Politics of Modernism: Against the New Conformists. London New York: Verso. https://archive.org/details/politicsofmodern0000will/page/n3/mode/2up
Žižek, Slavoj (2008). The Plague of Fantasies. London: Verso, 2008.
