Riikka Karjalainen, Esko Korpelainen, Ella Kähärä, Joonas Kääriäinen, Jani Orbinski, Menni Renvall, Minttu Tamski, Henri Tuulasjärvi ja Joonas Veijanen ovat teatterilaiset Kaukasuksen takana. Hienoa ja tervetullutta tällainen uuspaikallisuus. Kotiseudulleen palaavilla tai pääkaupunkiseudun ja kotiseudun väliä pendelöivillä taiteilijoilla on kotipesä. Samalla kotiseutu saa uudistavaa esitysvirtaa. Kaukasus on vapauden valtakunta, jossa tehdään esityksiä niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Samankaltaista uuspaikallista tai -alueellista liikehdintää ja juurevuutta edustavat myös Saimaan teatteri ja Meriteatteri.
Joskus ulkoiset vastoinkäymiset avittavat. Kaukasuksessa jouduttiin hylkäämään aiemmat suunnitelmat. Syntyi ennakoimatonta tapahtumallisuutta ja intensiteettiä yhdistyneenä haurauteen ja poeettisuuteen. Teoksen pohjavireenä kulkee kysymys esittävän taiteen ikiaikaisesta merkityksellisyydestä.
Keskellä Tempon juhlasalin katsomoa on ikään kuin väliaikainen urbaani leiri, rituaalinomainen kokoontumispaikka, mukavia löhötyynyjä, soitinkamoja ja kaiken keskellä maaginen yksisarvinen kuin suoraan saduista tai liveroolipeleistä. Valojen värisävyt nostavat tämän leirin irti arjesta, syntyy vangitsevia näyttämökuvia. Teoksen videokatkelmat projisoidaan ikkunaseinälle. Musiikki soi.
”Tää esitys ei ehkä ole sillä tavalla juonellinen teos, et tässä ei oo selkeetä tarinaa, jossa seurattaisiin joitain tapahtumakulkuja ja henkilöiden edesottamuksia. Mutta ehkä näissä oudoissa, huvittavissa, vähän törpöissä jutuissa on jotain mihin voi samastua. Eiks elämä koostu sellasista asioista. Sit elämä koostuu myös kauhean kipeistä ja surullisista asioista, tulee sairauksia, kuolemaa ja menetyksiä. Tulee kulkutauteja ja sukupuuttoaaltoja ja epävarmoja tulevaisuusnäkymiä, ilmastokriisejä ja välttämättömiä muutoksia. Mut silti. Mikä määrä pieniä outoja, huvittavia, vähän törppöjä juttuja. Jaettuja hetkiä. Tilanteita ja apikkoja, joissa tuntuu, et nyt mä oon kotona ja nyt on hyvä olla tässä ja näiden kanssa. Unia, erikoisia kokemuksia, selittämättömyyksiä, pieniä ihmeitä. Tämmösiä juttuja” (Kähärä, Kaukasus 10 v)
Yllä oleva katkelma Kähärän käsikirjoituksesta säteilee teoksen ilmavaa esityksellistä äänensävyä: arkista toiveikkuutta ja tulevaisuususkoa. Tekijät antavat katsomisohjeen ja valottavat esityskielioppiaan esityksen alussa ja käsiohjelmassa.
Kaukasus 10 v on yhdeltä osin dokumenttiteatteria, mutta toiselta osaltaan spekulatiivista tulevaisuusajattelua ja mysteeriä. Henri Tuulasjärven ohjaaman ja Ella Kähärän käsikirjoittaman teoksen pohjamateriaalina ovat kollektiivin strategiasuunnittelun prosessi ja tekijöiden omat kokemukset. Teoksen aikajana ja mittakaava on huima: Virityksenä ja introna meidät tutustetaan kaukasuslaisiin – henkilökohtaisia tarinoita siitä, mistä kaikki alkoi: Joonas Kääriäinen menee vuonna 2002 teatterileirille! Kaukasuslaiset muistelevat omaa menneisyyttään. Menneisyyteen tehdään vielä pidempi koukkaus yksisarvisen ja teatterihistorian matkassa Neanderthalin ihmisen rituaalitansseista Kaukasuksen tulevaisuuteen vuona 3320! Eikä unohdeta muinaisia kalliomaalauksia Ristiinan Astuvansalmellakaan jostain 3600-2500 eaa.
Videodokumenttikatkelmat näyttävät myös lohduttoman tilatodellisuuden Helprintissä. Lukudraamana puolestaan esitetään strategiasuunnittelutyöpajatyöskentelyä. Kaukasuslaiset pohtivat katsojaprofilointia. Meille esitellään powerpoint-esitykseksenä Kaukasuksen toimintaperiaatteet. Esittäjät soittavat käsikirjoittaja Ella Kähärälle. Olaan tässä ja nyt, niin kuin elämässä. Kähärän käsikirjoitus muotoilee tämänkin tavalla, joka koskettaa:
”Tai joteki se ajatus siitä, että…Välitilan ei tarvii olla, olla vaan niiku, eteinen. Tai siirtymä niiku kahen tilan välillä, niin ku tulevaisuus ja menneisyys, vaan seki voi olla niiku tässä ja nyt. Tapahtuva asia jonka voi hyväksyä joteki. Ilman että tuntuisi siltä, että aika loppuu kesken. Aina.” (Kähärä, Kaukasus 10 v)
Esityksen viritys on sellaista, jonka kuvittelen erityisen paljon tulevan ohjaajalta Henri Tuulasjärveltä. Tässä esityksessä on läsnä henkilökohtaisuus, vilpittömyys ja pakottamattomuus – ei egojen tunkeilevuutena vaan milteipä mysteerinä. Ollaan yksisarvisen ihmeen täyttämässä nyt-hetkessä, yhdessä toistemme kanssa. Sitä on teatteri, sellaisen nyt-hetken antoi Kaukasus lahjaksi!
