KÄVELYN TIELLÄ –TEKNOLOGIAYSTÄVÄN KANSSA METSÄKÄVELYLLÄ

LUKUAIKA: 3 min

Kävelyn tiellä on esitys, joka vie katsojan luontokävelylle Viikkiin. Retkikaverina, oppaana ja esiintyjänä toimii jokaiselle katsojalle esityksen alussa jaettava puhelin. Esitys tapahtuu katsojille samaan aikaan ja yleisö kävelee sekä yksin että yhdessä. Puhelin, käveleminen ja luonto ovat kaikki saman kokemuksen osia, kietoutuen, vaikuttuen ja muokaten toinen toistaan.”

Maria Oivan (Todellisuuden tutkimuskeskus) ja Kristina Junttilan (Ferske Scener) yhteisteos Kävelyn tiellä  voi merkitä kahta asiaa. ´Tiellä´ tarkoittaa tietä pitkin kulkemista tai adverbia, jonkin esteenä, jaloissa olemista.

Onko teknologia metsäkävelyn ruumiillisen aistimuskokemuksen esteenä vai onko se mahdollistaja? Mitä kaikkea teknologia on ja mitä se tekee?

En ollut koskaan aiemmin ollut Viikin Arboretumissa. Kunnon metsäretkestä ylipäätään oli aikaa vierähtänyt kymmenisen vuotta. Parantumattoman urbaani ihminen oli Punkaharjulla,  Chalfont St. Gilesin tai Sheffieldin lähitietoon luontoretkillä kulkenut polkuja pitkin. Metsät, jos sitä nyt edes oli, olivat pikemminkin puistoja. Nuoruudessa olin sentään vaeltanut metsässä paitsi vapaasti samoillen myös karttaa lukemalla ja kompassin avulla suunnistaen.

Minua ei olisi saanut  Todellisuuden tutkimuskeskuksen vaellus- tai erämaarituaalille, jossa Lapin erämaassa olisin vaeltanut yksikseni. Tuskin olisin peloltani kyennyt kytkeytymään mihinkään itseäni suurempaan vaan kaikki energiani olisi kulunut huolehtimiseen. Keskiössä oli tajunnan ja ympäristön väline vuoropuhelu. Ehkä olisin voinut lähteä tällaiselle reissulle, jos minulla olisi ollut kännykkäystäväni ja sen karttasovellus.

Viikin arboretum on nyt radikaalisti jotain uutta. Viikin kartanolta 12 henkeä aloittaa metsäretken Viikin arboretumiin.  Oman kännykän olemme sulkeneet kirjekuoreen, jonka päällä on puhelinnumero hätätilanteita varten. Jokainen saa mukana kulkevan ystävän ja suuntaa hiljaisesti metsää kohti kännykkä kumppaninaan. Hiljaisuuden rikkovat kännykkäkumppanin huhuilut. Virittäydyn jo tiellä kohti metsää. Tien reunustat ovat sadevedestä pullollaan ja täynnä sorsia. Kännykkäystäväni kommentoi tätä asiantilaa. Ilahdun yhteisen havainnon jakamisesta. Metsän reunassa ystäväni huhuilee jälleen. Valitsen astua metsän sisään juuri sieltä, mikä kutsuvalta tuntuu.

Tämä metsäretki vie minut lapsuuden seikkailuihin ja nuoruuden suunnistusretkiin rastien etsintään risukkoihin, kaatuneita puita, tiheikköjä, kosteikkoja, heinää kasvaviin metsiin, jotka tuntuivat jatkuvan äärettömiin. Metsän sisälle mennään, siellä ollaan metsän sylissä.

Kännykän huhuilu on merkkinä siitä, että ystävä haluaa jakaa jotain kanssani. Hänen viestinsä ilmestyy kännykän näytölle. Ystävä kulkee mukana kuin lapsuuden posteljoonileikkien laukku yli olan heitettynä. Ystävällä on kaikenlaista  minua varten. Se vinkkaa katsomaan peilistään taivasta. Etäännyttävä katsomiskulma saa minut havaitsemaan enemmän kuin automaattistuneessa omassa suorassa havainnoinnissani.  Ylitän kaatuneita puita, raivaan tietä risukon halki, katselen kelottuneita puita, tunnustelen räjähtävän vihreää sammalta, kuljeskelen, istuskelen, makoilen. vaellan, pysähtelen, istun tai makoilen metsän sylissä, haistan ilmaa ympärilläni, kuuntelen variksia. Koko ajan kiireettömästi omassa tahdissani.  Ystäväni viesteistä on maaginen runollinen kvaliteetti, joka avaa aisteja.

Hämmentävää havaita, miten leimaudun ystävääni, joka tässä tapauksessa on aika ajoin huhuileva laite.

Metsässä kuuluu etäällä muitakin huhuilijoita. Tämä kännykkäystävä antaa minun rauhassa valita reittini. Ystävä tuo turvaa. Hän saa minut pienten näkymättömien asioiden äärelle: pysähtymään hengittämään ja katsomaan ympärilleni. Otan metsää haltuuni oman tahtiini ja omia reittejäni kulkien. Aika ajoin ystäväni huhuilee ja kertoo tekstinä huomionsa. Kerään ystävälleni jotain tärkeäksi kokemaani metsästä, sidon aarteet kännykän ympärille.  Kovin hetki on se, jolloin ystäväni kehottaa minua jättämään hänet tähän erityiseen paikkaan. Satun olemaan sammaleen peittävän korkean kiven luona. Laitan kännykän varovasti lepäämään ja lähden omille teilleni. Tunnen eroahdistusta, huolta siitä, etten löytäisikään takaisin, että kadottaisin kännykkäni.

Teos antaa mahdollisuuden teknologiavälitteiseen ruumiilliseen kokemukseen. Kävelyn loppua kohden ystäväni kommentit saavat pohtimaan oman ruumiini, luonnon ja teknologian suhteita.

Miten rajoittuneesti hahmotankaan teknologian potentiaalia. Kävelyn tiellä on nähnyt vaivaa pohtia, miten toteuttaa luontosuhdetta myös teknologisesti unohtamatta taidetta ja luontoa ja tapaa jolla niitä käsitteellistetään ja niistä puhutaan. Kävelyn tiellä teos avaa uusia tapoja hahmottaa teknologian, luonnon ja ruumiillisten kokemusten kokonaisvaltaista yhteen kietoutumista. Se etsii ja tutkii tapoja, joilla metsäluonnossa kävelyn ruumiillinen kokemus voisi rakentua.

Maria Oivan ja Kristina Junttilan työskentelyä on luonnehtinut toiminta reuna-alueilla näyttämöä laajentaen. Tämä teknologia-alusta mahdollistaa aistimellisen luontosuhteen, sellaisenaan se oudolla ja samalla kotoisalla tavalla välittää jotain inhimillisestä yhdessäolon kokemuksesta.

Kännykkäystäväni on kiinni ruumiissa ja minä kiinni sen virtuaalisessa lihassa.

Muistan Maria Oivan viitanneen teknologiaan nimenomaan hyvän elämän mahdollistajana, ei yhteydessä teknologiariippuvuuksiin, psykofyysisiin riippuvuuksiin tai biovaltaan. Hän  on taiteellisen työskentelyssään eri tavoin pohtinut digitaalisuuden ja ruumiin suhdetta. Teknologiaa ei tarvitse nähdä jonain irrallisena alueena.

Kävelyn tiellä -esityksessä teknologian mahdollistamassa kokemuksessa aika ja metsä ikään kuin laajenevat. Olen aistinen olento mutta yhdessä kännykkäystäväni ja sen teknologian kautta suhteeni luontoon rakentuu nyt uusilla tavoilla. Se jäsentää nyt tapaani vaeltaa metsässä.  Ei taidetta ja teknologiaa, yhtä vähän kuin luontoa ja teknologiaa kannata hahmottaa erillisenä toisistaan.

Teknologia muovaa nyt uusiksi suhdettani itse teknologiaan:  mitä teknologia mahdollistaa, miten teknologia, luonto ja ihminen  – miten esityksessä nuo osa-alueet voivat keskustella ja olla vuorovaikutuksessa toisiinsa.

Esitykset ovat vuorovaikutusta, virittäytymistä ja affektoitumista. Minä ilmiselvästi virittäydyin kännykkäystävääni ja samalla metsäluontoon. Me muodostimme kolmiyhteyden. En ollut teknologian orjuuttama, en sen vietävissä, en luurit korvilla vaan omilla aisteillani yhteydessä metsäluontoon, kanssakumppanini teknologian lempeästi saattelemana.

Kävelyn tiellä sai miettimään myös taiteen sosiaalista ulottuvuutta. Teoksessa kokoonnumme yhteen. Näyttämö laajeni moniaistimelliseksi osittain juuri teknologiasovelluksen kautta tuottaen milteipä  kataraktisen kokemuksen. Aistin metsää, jonka  joku on halunnut minulle näyttää ja esittää. Teknologia avittaa minua havaitsemaan sen, mikä ympärillä avautuu ja näyttäytyy.

Esitys toteutettiin yhteistyössä interaktiivisia karttapalveluita kehittävän Zoneatlas-yrityksen kanssa. Teknologia ikään kuin piiloutui minulta. Minun ei ollut tarpeellista tietää, mitä sovellus teki. Minä sain vain kokea ja aistia väkevämmin. Tämä on liveä.

TYÖRYHMÄ

Esityskonseptin suunnittelu ja toteutus: Maria Oiva ja Kristina Junttila

Graafinen suunnittelu ja palvelumuotoilu: Miiro Seppänen -Zoneatlas

Ohjelmistonkehitys: Jussi-Tapani Hyvärinen – Zoneatlas

Tuotanto: Todellisuuden tutkimuskeskus yhteistyössä Ferske Scenerin kanssa