Kiasma-teatterissa ja sen ulkopuolella käytävässä tapahtuu hauras ja samalla vahva Kemi – muistio puista II, Tuija Kokkosen yhdessä aktivistien kanssa toteuttama teko. Onneksi tälle muistiolle ja sen kirjallisille selostuksille on luvassa lisäesityksiä vielä helmikuussa. Jotta emme unohtaisi tai kieltäisi sitä mitä tapahtuu. Jotta kuulisimme, mitä ja miten neljä aktivistia muistavat.
Teos antaa äänen neljän ilmastoaktivistin Nanna Pulkkisen, Joonas Kokkosen, Leo Castrénin ja Auri Castrénin omalle muistamiselle metsästä ja luonnosta sekä aktivismille. Ilmastonmuutos ja toimet sen vastustamiseksi rakentavat myös kollektiivista sukupolvikokemusta ja muistia.
Kiasma-teatterin ulkopuolella käytävän päässä, miltei nurkassa on pöytä, sen ääressä Myrsky Ylänen ja Satu Tala sekä pöydästä hieman etäällä tyhjiä tuoleja. He odottavat meitä neljää kuulijaa. Ylänen ja Tala lukevat rypistyneistä papereistaan siitä, miten käsitykset asioista perustuvat siihen, mihin asioita verrataan. Hömötiaisten, Kemin kaupunginteatterin tai Suomen luonnonmetsien tila näyttäytyy kovasti erilaisena vertailukohdan ollessa 3, 15 tai 70 vuoden takaisessa. He toteavat, miten ”yhä nopeammin muuttuvat ympäristöt veisivät meiltä mukanaan myös kyvyn muistaa”. He välittävät Aitmatovin kertomusta mongolialaisesta kidutuksesta, jossa ihmiseltä viedään julmasti kyky muistaa. Kun ihmiseltä on viety kyky muistaa, hänestä ei enää ole vaaraa. Tulevaisuuden mahdollisuuden voi pitää auki vain, jos muistaa.
Itsetutkiskelua
Tässä virittävässä esinäytöksessä Ylänen ja Tala luettelevat vielä lukuisia kieltämisen muotoja. Prologissa ei mainita sanaa ilmastodenialismi – ei mainita ilmaston lämpenemisen, ihmisen merkityksen muutoksen aiheuttajana tai ilmastonmuutoksen ja luontokadon vakavien seurausten kieltämistä. Teokseen on valittu avarampi, kuulijan ajattelulle tilaa antava lähestymistapa. Ja ilmastodenialismi ja kieltäminen ylipäätään on paljon muutakin kuin faktojen kieltämistä, vääristelyä. Se on myös vähättelyä ja passivoimista.
Kieltäminen on myös irrationaalia ihmisen kieltäytyessä hyväksymästä empiirisesti todennettavissa olevaa todellisuutta. Kivulias ja ahdistava voidaan hylätä joko kokonaan tai se hyväksytään vain osittain. Kieltäminen tarkoittaa sisäistettyjä puolustusmekanismeja ja hallintakeinoja. Sanoja kuunnellessani – vailla syytöksiä – tutkiskelen itseäni. Minähän olen yksi niistä, joka kyllä näen, kuinka olemme ilmastohätätilassa, mutta olen liian myötäsukainen, mukavuudenhaluinen, arka. Olenko niitä, jotka eivät ryhdy vastustamaan harjoitettuja käytäntöjä tai politiikkaa. Olenko myös se, joka on hyvä keksimään tekosyitä ja verukkeita, jotka oikeuttavat olemaan toimimatta. Olenko vastuunkieltäjä…uskollinen vallitsevalle…
Virityksen jälkeen laskeudumme Kiasma-teatterin näyttämölle, jossa jokaista meitä neljää odottaa pöytä ja sen ääressä kaksi tuolia. Istuudun odottamaan. Minua vastapäätä istuutuu nuori nainen. Hän pyytää minua asettamaan luurit korviini ja testaamaan kuulenko hänen äänensä.
Tulevaisuuden mahdollisuus auki, kun muistaa ja toimii
Nuoret aktivistit jakavat lukemalla omia kokemuksiaan ja muistojaan. Tätä kautta avautuu myös se, miksi he ovat valinneet aktivismin, miksi he ovat antaneet oman ruumiinsa työkaluksi puolustaakseen uhanalaista elämää ja luontokatoa elonkehällä. He eivät voi kieltää tai unohtaa. Heitä ajaa hätätilassa vastuuntunto tulevaisuudessa. He asettavan oman ruumiinsa taisteluun. He asettuivat hakkuukoneen eteen, puolustivat Suomussalmen Karttimonjoella ja Honkasuolla luonnontilaista metsää ja liito-oravien pesintäaluetta hakkuulta, he estivät fossiilisen polttoaineen kuljetukset matkalla Hankoon, he plokkasivat ajoväylän Sörnäisten rantatiellä. Henkilökohtainen ratkaisu liittyä tällaisiin puolustusvoimiin ei ole mitenkään helppo. He maksavat siitä hintaa. Heidän toimintansa yllä leijuu rikosseuraamusten uhka eikä vain uhka vaan tosiasia. Elokapina-aktivistit ovat menettäneet vapauttaan, heistä on esitutkintamerkintöjä, heitä on tuomittu sakkoihin.
Aktivistit antavat katsottavakseni tai kuultavaksi myös dokumenttimateriaalia, valokuvia, isän vanhan kasviston, katkelman musiikkia, runoja tai videonpätkän. Katson videokatkelmaa ryntäyksestä, katson valokuvaa moton edessä olevista aktivisteista. Kuuntelen Muistatko Monrepos´ta. Kuuntelen Frederic Rzewskin ja englanniksi laulettua The People United Will Never Be Defeated! muunnelmaa Chilen solidaarisuusliikkeen ”El pueblo jamás será vencido”, jota yksi aktivisti soittaa lähtiessään olemaan yhdessä metsän rintaman kanssa. Kuuntelen postpunkbändiä Durutti Columnia, jonka nimi viittaa Francon aikaiseen anarkistiseen sotilasjärjestöön. Selaan kasvistoa 1960-luvulta ja mietin uhanalaisia kasveja. Kuuntelen Pauliina Haasjoen ja Edith Södergranin runoja. Ja vilkaisen samalla, miten aika valuu tiimalasista. Myös elonkehän aika valuu.
Haurasta transformatiivista toimijuutta
Jälkikäteen mietin, mitä etäännytetty kuulokkeiden kautta välittynyt luenta antaa minulle rauhan keskittyä Kahdenvälisissä kohtaamisissamme on ilmaa ja pakottomuutta. Kumppanini ääni ja sanat läpäisevät minut, ne ovat intiimejä. Kaikki mahdolliset häiriötekijät poistuvat tässä kasvokkaisessa kohtaamisessa, jossa voin antautua jokaisen ajattelulle vailla häiritseviä pakkoajatuksia. Tämä on yhdeltä osalta kuin meditaatiota. Se, mistä aktivisti minulle lukemalla kertoo, voi nyt ilmetä vapaasti ja pakottomasti. Minulle avautuu hetkiseksi maisema aktivistin kokemusmaastoon yhtä hyvin kuin omiin kaukaisiin aistimuksiini metsästä.
Voin rauhassa sulkea silmäni, kuunnella lukijaa tai voin katsoa häntä ja seurata, miten hiekka valuu tiimalasista tämän yhteisen 15 minuutin hetkemme ajan. Luenta päättyy, kun hiekka on valunut tiimalasista. ”Kun hiekka on valunut, meidän aika on loppu” Tiimalasista tulee heikko toimija, joka materialisoi ajan vähäisyyden ja kun minua vastapäätä istuu 18-vuotias nuori, jolla pitäisi olla koko elämä ja maailma edessä, nielaisen. Loppuuko heidän aikansa ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Tulevaisuushorisontti näyttää nyt kovasti toisenlaiselta kuin 80-luvulla tai 70-luvulla.
Se politiikka, jota nyt tehdään, lukittuneiden rakenteiden ja järjestelmien purkaminen ja uudelleen rakentaminen toteutuu liian hitaasti – hätätilassa tarvitaan järeämpiä radikaaleja toimia.
Mieleeni tulee Pussy Riotin perustajajäsenen Nadezhda Tolokonnikovan aktivismiopas Read & Riot (2018), jossa hän kirjoittaa näytelmäkirjailija, aktivisti Václav Havelin esseestä Voimattomien voima (1978): Miten kieltäydytään valheessa elämisestä, miten ollaan älyllisesti valppaita, tunnistetaan ideologioiden valta omaan itseen?
Aktivistit puhuvat seurausetiikasta: mitä seurauksia omasta toiminnasta on elonkirjolle. He puhuvat halustaan, että tulevaisuudessa olisi oikeaa elävää metsää. He puhuvat tarpeesta laajentaa empatian aluetta. He unelmoivat maailmasta me seisomme yhdessä. Heidän puheestaan välittyy kirkkaana ajatus siitä, miten ilmastoaktivismi poliittisena kansalaistoimijuutena ja kansalaistottelemattomuutena on vastuuta ja velvollisuutta muutoksen ja tulevaisuuden puolesta.
Tällainen hauraalta näyttävä toiminta on radikaalia transformatiivista toimijuutta. Ilmastoaktivistit toimivat käytäntöjen ja politiikan muuttamiseksi. Radikaali-muuttavan toimijan käsitettä käytetään paljastamaan ja voittamaan ideologiat passiivisesta sopeutumisesta ja hyväksymisestä olemassa olevaan asiainjärjestykseen ja maailmaan sellaisena kuin se oletettavasti ”on”.
Teos esityksellistää ehkä hauraaltakin tuntuvaa toimijuutta, joka on valinnut kansalaistottelemattomuuden ja oma ruumiin käytön. Aktivistit asettavat kehonsa vaaraan. Mietin heitä uhanalaisen elokehän puolustusjoukkoina. Ilmastokriisi ja kuudes joukkosukupuutto ovat saaneet heidät harjoittamaan suoraa kansalaisdemokratiaa, olemaan kansalaistottelemattomia ja solidarisoitumaan metsän kanssa.
Aktivistit tietävät, että aikaa tulevaisuuden pelastamiseksi on vain vähän. Aika valuu kuin tiimalasista, kun hallituksen, teollisuuden ja kansalaisyhteiskunnan nykytoimet vitkastelevat. Yksi aktivisteista sanoo, ettei ajattele kovinkaan paljon tulevaisuutta – ei ole varaa. Monet tutkijatkin kirjoittavat jo siitä, miten kansalaistottelemattomuus on perusteltua tilanteet, jossa vallitsee rakenteellinen inertia ja maailmanlaajuiset päästöt kasvavat, vaikka ilmastovaikutukset kiihtyvät. Fysiikan käsitteenä inertia tarkoittaa sitä, miten kappaleella on taipumus vastustaa liiketilan muutoksia. Se on vitkaa, se on jatkuvuutta, se on massan hitautta. Inertia on myös rakenteiden ja systeemien kyky vastustaa muutosta ja näin estää päästöjen vähenemistä. Tutkijat kirjoittavat siitä, miten myös heidän on esitettävä entistä radikaalimpia kysymyksiä siitä, miten vaurauden ja vallanjako voi edistää hiilidioksidipäästöjen vähentämistä. Hiilidioksidipäästöt ja ilmastonmuutoksen seurauksethan jakautuvat epätasa-arvoisesti varallisuuden mukaan.
Millaiseen todellisuuteen ja tulevaisuuteen ”suostumme”?
Kuinka suuri solidaarisuusliike elonkehän ja tulevaisuuden puolesta tarvitaan? Kuinka suuri on kriittinen massa? Jostain muistan lukeneeni, että jo 3,5 % väestöstä pystyy saamaan aikaan muutoksen. Suomessa oli 5 561 309 asukasta lokakuun lopussa. 3,5 % tarkoittaisi siis 194 646 ihmistä. Näitä aktivisteja ei vielä ole kovin paljon, mutta uskon heikolta näyttävän toimijuuden voimaan.
Mietin ajan kulumista ja inertiaa, mietin elokapinallisten taistelua ja solidaarisuusliikettä elonkehän puolesta. Muunnan nyt chileläisen runoilijan Pablo Nerudan sanoja: ” …menneisyys yhdistyy säilyttääkseen hämähäkinverkkonsa ja tukkiakseen toivolta tien. …Teidän solidaarisuutenne ja taistelunne on se, jota elonkehä tarvitsee. Ainoa sanani teille nuoret ihmiset: Chile oli hiljainen Vietnam. Nyt elonkehä, sen ilma, metsät, vedet, maat ja koko elonkehämme asujaimisto eivät enää odota vaiti.”
Ilmastopolitiikkaa haastetaan myös oikeudenkäynneissä, joissa valtion ilmastotoimien riittävyys saatetaan tuomioistuimen arvioitavaksi. Suomen ensimmäinen ilmasto-oikeudenkäynti julkistettiin marraskuun lopussa. Greenpeace ja Suomen luonnonsuojeluliitto ovat jättäneet korkeimpaan hallinto-oikeuteen hallintovalituksen valtioneuvoston menettelystä antaa eduskunnalle ilmastovuosikertomus ilman ilmastolain edellyttämiä toimia.
Kemi – muistio puista II on merkittävä poliittinen teko sen antaessa äänen aktivisteille. Se ääni ei huuda suoraa huutoa. Se ei saarnaa. Se ei syyllistä. Aktivistien äänistä kuultaa suru ja oikeudettomuuden tunne, mutta ennen kaikkea päättäväinen hiljainen voima ja vastuun- ja velvollisuudentunto. Teos raivaa tilaa ymmärrykselle, hyväksynnälle ja kansalaistottelemattomuuden etiikalle.
Onneksi tälle teokselle on luvassa lisäesityksiä helmikuussa. Olin myös onnekas, sillä joku joutui perumaan tulonsa ja saatoin näin osallistua myös esitysparin toiseen osaan ja kuulla myös kahden muun aktivistin ajattelua ja kokemuksia.
Viime keväänä Kemin kaupunginteatterin Tullimakasiinissa esitetty Kemi – muistio puista harjoitti poliittista vastamuistamista. Se nosti esiin vaiettuja tapahtumia ja kokemuksia, sellaisia, joita ei haluta muistaa tai joita on liki traumaattista muistaa. Dystooppinen teos toimi varoituksena kritisoiden uusliberalistista ilmapiiriä, rapautuvaa kunnallisdemokratiaa ja päätöksentekoa. Se esityksellisti eksistentialistis-poliittisen ja eettisen kysymyksen siitä, miten politiikkaa tulee harjoittaa ja päätöksiä tehdä. Se pohti seurausetiikkaa, sitä, mitä seurauksia päätöksillä on ja miten seuraukset vaikuttavat pidemmälle kuin kvartaalitalouteen tai viiden vuoden kehyssuunnitelmiin. Tästä jatkaa muistion toinen osa.
LÄHTEET
About Us. Elokapina (2022), Extinction Rebellion Finland. https://elokapina.fi/about-us/
Bedau, H. A. (toim.), (1991): Civil Disobedience in Focus. London: Routledge.
Booth, E. (2019). Extinction Rebellion: Social work, climate change and solidarity. Teoksessa Critical and Radical Social Work, 7(2), 257–261. http://dx.doi.org/10.1332/204986019X15623302985296
Budgen, D. (2020). Does Climate Protest Work? Partisanship, Protest, and Sentiment Pools. Socius: Sociological Research for a Dynamic World 6. https://doi.org/10.1177/2378023120925949
Capstick, S., Thierry, A., Cox, E. et al. Civil disobedience by scientists helps press for urgent climate action. Nat. Clim. Chang. 12, 773–774 (2022). https://doi.org/10.1038/s41558-022-01461-y
Cologna, V. & Oreskes, N. (2022). Don’t gloss over social science! a response to: Glavovic et al. (2021) ‘the tragedy of climate change science’. Climate and Development. Volume 14, 2022. Issue 9. https://doi.org/10.1080/17565529.2022.2076647
Elokapina (2022) Arvot ja toimintaperiaatteet. https://elokapina.fi/principles-andvalues/
Elokuvapina (2022). Vaatimuksemme. https://elokapina.fi/our-demands/
Green, Jessica F (2020). Less Talk, More Walk: Why Climate Change Demands Activism in the Academy. Daedalus (2020) 149 (4): 151–162. https://direct.mit.edu/daed/article/149/4/151/94866/Less-Talk-More-Walk-Why-Climate-Change-Demands
Oswald, Y., Owen, A. & Steinberger, J.K. Large inequality in international and intranational energy footprints between income groups and across consumption categories. Nat Energy 5, 231–239 (2020). https://doi.org/10.1038/s41560-020-0579-8
Reponen, T. (2021). Elokapinaa! Teoksessa Viimeinen siirto: Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään. Helsinki: S&S.
Stetsenko A (2019) Radical-Transformative Agency: Continuities and Contrasts With Relational Agency and Implications for Education. Front. Educ. 4:148. doi: 10.3389/feduc.2019.00148
Stoddard, I. et ai (2021). Three Decades of Climate Mitigation: Why Haven’t We Bent the Global Emissions Curve? Annual Review of Environment and Resources 46, 653–689. https://www.annualreviews.org/doi/abs/10.1146/annurev-environ-012220-011104
Stranius, L. (2021). Puolueiden kujanjuoksu. Teoksessa Viimeinen siirto: Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään. Helsinki: S&S.
Vianna, E., and Stetsenko, A. (2019). Turning resistance into passion for knowledge with the tools of agency: teaching-learning about theories of evolution for social justice among foster youth. Perspectiva 37, 864–886. doi: 10.5007/2175-795X.2019.e61082
