”Entä jos kaikki se, mitä etsimme lehdistä, onkin juurissa?”

Kemissä kaupungin omistamassa teatterissa tehdään todennäköisesti hautajaisesitystä. Tuija Kokkosen käsikirjoittama ja ohjaama teos Kemi – muistio puista  on esitys muistamisesta ja juurista. Se on uusliberalismin jälkeensä jättämän ajan dystopia, joka tapahtuu tulevaisuudessa sata vuotta myöhemmin vuonna 2122.  

Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella? ilmestyi vuonna 1962. Kaoottiseksi käyneessä  monitahoisessa kylmän sodan uhan ja kylmyyden maailmassa kokoelma oli kokeileva irtiotto kohti uutta ilmaisua. Hieman myöhemmin Saarikoski pohti esseessään Dialektisesta runoudesta  kirjoittamista kielen ja ideologisen hajoamisen aikana.

Mitä tapahtuu todella? voisi olla myös Kemi – muistio puista teoksesta. Sehän käsittelee sitä, mitä ihmisyhteisölle ja ihmiskehoille tapahtuu. Se käsittelee sitä, miten uusliberalismi tekee tehtäväänsä hajottaen yhteisöjä. Teos on poliittinen, se on radikaali, se tapahtuu juurissa. Latinan  ´radix´ tarkoittaa juurta, ´radicalis´ juuriin menevää ja perusteellista. Se on näyttämöruumiiden ja muiden toimijoiden radikaalia runoutta raadollisessa ajassa.

Tuija Kokkonen palasi tekemään teatteriesitystä syntymäkaupunkiinsa Kemiin, metsien, paperin, tehtaiden ja –  ainakin aiemmin myös kulttuurin – kaupunkiin. Ei tämän näin pitänyt mennä. Prosessin kuluessa lähti Veitsiluodon paperitehdas ja lähtee teatteri. Käsikirjoitus meni uusiksi. Hienoon Tullikamariin sijoittuva teos on syvimmältä olemukseltaan surutyötä – ja samalla hiljaista vastavoimatyötä. Teos tunkeutuu syvälle uusliberalismiin yhteiskunnallisena prosessina, ideologiana, joka tunkeutuu kaikkialle. Sillä on hiljaisen kysyvä ja samalla pidätetyn raivokas ele, jolla se harjoittaa esityksellistä tunnustelua katkoksesta.

Kemi – muistio puista on metateos. Sen fiktiivisenä kehyksenä on muistamisen instituutin teatteritaiteen osaston esitelmätilaisuus, joka tapahtuu Tullimakasiinissa vuonna 2122 ja jonne näyttelijät Satu Tala, Johanna Virsunen, Sirpa Filppa ja Kimmo Hirvenmäki instituutin tutkijoina toivottavat meidät tervetulleeksi.  Muistamisen instituutin tehtävänä on kuroa umpeen unohduksen vuosikymmeniä ja ”elvyttää joitain niistä asioista ja käytännöistä, jotka satojen, jopa tuhansien vuosien ajan toivat ihmisille merkityksellisyyttä elämään”.  Muistamisen instituutti suuntaa katseensa paikallisen sissiryhmän maanalaiseen toimintaan kulttuurin kylminä vuosina 2021–2101.

”Ehkä joskus tulevaisuudessa voisi olla esitys, huokoinen ja hitaasti tehty. Siinä voisi olla fragmentteja ja henkilöitä, joilla ei ole nimeä, ja se voisi päättyä johonkin vanhaan puiseen taloon. Voisi olla esitys taiteesta ja muistamisesta, jäljistä ja lopusta. Sen nimenä voisi olla Kemi – muistio puista. Se on melkein jo kirjoitettukin, mutta tietenkään sellaista ei tule, miten se tulevaisuudessa oli mahdollistakaan.” (Kemi – muistio puista)

Kylmän aikakaudet jälkeläiset yrittävät ottaa selvää, mitä oikeastaan tapahtui. Esitys etenee kuva-, teksti- ja äänifragmentteina, jotka valottavat Kemin kaupungin todellisuutta, ympäristöä ja olosuhteita, joissa kadonnut teos tapahtui. Nähdään Kemin brändäyskampanjakuvia lumiukkokaupungiksi, uutispätkiä, kuvia.  Muistamisen instituutin jäsenet jäljittävät teosta fragmenttien avulla – aivan kuten tälläkin hetkellä jäljitämme viisikymmentä vuotta vanhempia esityksiä. Tämän teoksen fiktiivisessä maailmassa esityksistä tuli rangaistusten uhalla kiellettyjä, joten arkistolähteetkin ovat säilyneet vain maanalaisessa salaisessa arkistossa Saamelaisvaltiossa.

”Talous on menetelmä, päämäärä on muuttaa sydäntä ja sielua.”   (Margaret Thatcher)

Mitä tapahtui todella? Teoksen historiallisten jälkien metsästäminen palautuu 1980-luvulle ja Margaret Thatcheriin. Thatcherin toteamus taloudesta menetelmänä, jonka päämääränä on muuttaa sydäntä ja sielua, on kylmäävä.  Juuri tämän muutoksen teos esityksellistää. Se näyttää, mitä tapahtui kun yhteisöruumis pirstotaan. Kemi – muistio puista -esityksessä kirjataan liitutaululle näitä uusliberalismin askelkulkuja.

Mitä tapahtui todella? Teos kertoo sanastonvaihdosta ja kielenvaihdosta. Uusliberalismin retoriikka tunkeutui salakavalasti ihmisten kieleen ja samalla mieleen. Kilpailukykyretoriikka ja välttämättömyysretoriikka kaventavat poliittista tilaa väittämällä, ettei vaihtoehtoja ole. Esitys ottaa monia esimerkkejä hallinnon kielestä. Esityksen tietokilpailun vaihtoehdoista käy ilmi, miten  sairaanhoidosta on tullut ”tehostamista” ja ”kilpailutusta”, teatterista ”menoerä” ja taiteen päämääränä puolestaan on ”kilpailukyvyn kasvattaminen”. Sisin merkitsee ”markkinointiosastoa ja Kemin kaupunki sen sijaan että olisi kulttuurikaupunki on nyt ”The City of Snowman”. Taiteella on omat sanansa, mutta ei niitä kukaan käytä. Lumikko on mykkä, mutta Hallinto puhuu.

 Kielen myötä myös itse asiat unohtuvat ja katoavat vähitellen:

”Pelottaa se, etten huomaa, miten asiat katoavat. Ne katoavat niin hiljaa ja huomaamatta. Ensin arjesta, sitten muistista. Muistan enää pieniä täpliä, talon nurkan, tuoksun, puun pinnan, äänensävyn. En muuta. Mieleeni on tullut laikkuja, jotka tuntuvat suurenevan koko ajan. Mitä niissä oli ennen? En muista. Ja minusta tuntuu, etten enää pysty kuvaamaan asioita kuten ennen. Sanoja puuttuu.”

Kemi – muistio puista on teos juurista. Se rinnastaa toisiinsa puut ja kaupungin. Se animoi kaupungin nähden sen  elävänä organismina, jolla on puun tavoin ravinteita kuljettavat juuret:

”Juurissa on tieto, miten organismi säilyy elossa.” Se kysyy, mitä tapahtuu, jos kaupungin juuret katkaistaan: ”Voiko kaupunki kuolla? Kuoleeko se, jos sen juuret katkaistaan?” Juuret liittyvät omaan identiteettiin, historiaan ja muistamiseen.

Teoksen yhdessä fragmentissa isä kertoo tyttärelleen paperin ja kirjoittamisen historiasta, miten muistiinpanoja kirjoitettiin saveen ja miten Gilgamesh kirjoitettiin savitauluille 4000 vuotta sitten. Isä kertoo, miten bambun suikaleita sidottiin kirjoiksi ja mistä sana paperi on peräisin:

”Ja Niilin rannalla kasvoi papyruskaislaa, mitä egyptiläiset sanoivat pa-peeraksi. Siitä alettiin tehdä kirjoituspohjaa jo viitisen tuhatta vuotta sitten. Pa-peerasta tulee sana paperi. Egyptiläisetkin osasivat tehdä monta metriä pitkiä kirjoituskääröjä.”

isä kertoo paperikoneen keksimisestä ja siitä, miten oli pystyttämässä Veitsiluotoon ensimmäistä paperikonetta PK1. Isä kertoo, miten tämän Pohjolan Sammon tekemää paperia käytettiin ympäri maailmaa. Tyttö puolestaan muistaa, miten piirsi paperille. Tytöllä on muistikuvia siitä, miten kuusta kaatui, metsää katosi ja Mummo järkeili siitä, miten metsä muuttuu paperiksi eikä ilman puiden kaatumista ole ruokaa. Tytön ajatus täyttää ristiriidalla: ”Tuntuu, että halkean. Minä en voi elää ilman metsää, enkä ilman paperia.”

Kokkosen Kronopolitiikkaa-muistion III (2010) esityksessä muistan lukeneeni Gilgamesh-eeposta kivelle. Kivi, Gilgamesh ja minä. Ruumiini muistaa vieläkin tuon ihmeellisen hetken, jossa monet ajat läpäisivät toisensa.  Kuten monet Kokkosen teokset  myös Kemi – muistio puista tarjoaa tällaisia ”näköalapaikkoja tähän hetkeen, menneeseen ja tulevaan” :  ”Tauko. Sisään- ja uloshengityksen välinen tauko on ajan tasanne.. Juuri tauot pitävät yllä kohtuutta ja kestävyyttä. Ihminen ei hyperventiloi tai hengästy. Tämä teoksen viisaus rauhoittaa ja juurruttaa minua.

Kemi – muistio puista rinnastaa sen, mitä tapahtui /tapahtuu, länsimaisen teatteri- ja draamakäsityksen historiaan ja näkemykseen tragediasta. Tragedian sysää alkuun hybris,” ihmisen kuvitelma omasta ylivertaisuudestaan”. Ihmisen kohtalokkaalla virheellä,  hamartialla, on traagiset seuraukset. Teos esittää kysymyksen: ”Missä kohtaa ymmärrettiin, että enää ei ole kyse pyrkimyksestä hyvään tulevaisuuteen kaikille, vaan suunnattomaan rikkauteen muutamille nyt? Miksi silloin ei tehty mitään?”  Muistio puista onkin spekulatiivinen tuhonjälkeinen surumielinen teos.

Teoksen näyttelijät Satu Tala, Sirpa Filppa, Johanna Virsunen ja Kimmo Hirvenmäki esityksellistävät uusliberalistista yhteyksien katkeamista, sielun lobotomiaa. Näillä kulttuurien lahtausvuosien sukupolven jälkeläisillä ei ole yhteyttä menneeseen näyttelijäntaiteeseen, jota oli eläytyminen ”toisen ihmisen osaan, jopa muunlajisen olennon tai jonkin tapahtuman tai ilmiön osaan, ja tämän ilmaisemista erilaisin näyttelijäntyöllisin keinoin.” Teoksen tutkijat voivat vain todetta, miten näyttelijän työssä tapahtui jokin muutos, joka ei enää ole jäljitettävissä.

Koko esitys on demonstraatiota siitä, miten ihmisyys ja esiintyjän työ ovat sidoksissa ja yhteen kietoutuneina kaikkeen: me ihmiset, puut ja juuret olemme toisiimme sekoittuneita. Mitä tarkoittaa, kun nämä yhteydet katkotaan, kun juuria ei enää ole, kun muistoja ei ole?

”Olemiseen on tullut aukioita, aukkoja. En tiedä, kasvaako niissä mitään. Kaikki tuntuu samanlaiselta.”

Tila- ja paikkalähtöinen teos etsii kadonnutta tuntoisuutta

Kemi – muistio puista näyttää sen, miten ruumis puhuu affektissa, miten esitys onnistuu esityksellistämään tuon katkenneen juuriston. Se esityksellistää yrityksen ankkuroitua siihen, joka joskus oli. Siinä kaivaudutaan maaperän kerrostumiin, joissa on vielä jälkiä menneestä. Esitys julistaa hienolla tavalla elollisen subjektin kykyä liikkua ajallisuuksien lävitse, nähdä menneisyyteen, olla nykyhetkessä ja myös ymmärtää toimintansa seuraukset. Muistot ovat ihmisten juuria, juuri sitä ravinnetta, joka pitää meidät elossa.  

Teos kuvaa myös sitä, miten historian kokonaisvaltainen aistimusvoimainen maisema aistitaan, miten ympäröivää todellisuutta aistitaan ja ymmärretään. Se herättelee radikaalia herkkyyttä suhteessa mihin tahansa historiassa tai nykyhetkessä koettaviin elämänprosesseihin.

Esittävät taiteet ovat ruumiillisuuden ja tuntoisuudelle herkistäjiä. Tuntoisuus on kykyä tuntea ympärillä oleva elämä aistisena, sellaisena joka herättää tunteita ja tuntemuksia. Tunteiden ja tuntemusten muodostama tuntoisuus muodostuu olotiloista, joita ei välttämättä jäsennetä kielellisesti. Kyky tuntea kipua, mielihyvää, nautintoa on myös inhimillistä ja ei-inhimillistä arvokkuutta. Maapallo koostuu elävistä ja tuntevista arvokkaista olennoista.  

Antropologi Tim Ingold on kirjoittanut radikaalista ekologisesta herkkyydestä, ihmisyyden, elollisuuden kokonaisvaltaisesta ymmärryksestä, jonka tiede on tullut hylänneeksi, mutta joka elää taiteessa. Ehkä juuri tästä syystä taiteellinen tutkimus, ylirajainen tieteen ja taiteen yhdistävä tutkimus ovat niin tärkeätä.

Taiteen keinoin, kirjoittaen ja esittäen – voidaan säilyttää herkkyys elämälle, koko elonkehälle, historialle. Kemi – muistio puita teoksessa tehdään ”kenttätyötä”, ollaan läsnä, kaivaudutaan muistin, tuntevien ihmisten kerrostumiin. Teos harjoittaa radikaalia ekologista ja historiallista herkkyyttä pyrkiessään ymmärtämään ihmisen kokemusta ja toimintaa kokonaisvaltaisesti.

Kemi – muistio puista on teos kadonneesta tuntoisuudesta ja sen etsinnästä.  On suunnattoman  kiinnostavaa katsoa Talan, Filpan, Virsusen ja Hirvenmäen näyttelijäntyötä, joka näyttää sen, mikä on kadonnut. Nämä Kemin kylmien vuosien menneisyyttä tutkivat ihmiset ovat liberalismin lobotomoimia, he ovat kadottaneet yhteyden omiin ruumiisiinsa,  he ovat vailla tuntoaistien ja kinesteettisten aistien herkkyyttä. He ovat kuin irrallaan omasta itsestä. Kahdelta näyttelijältä on sidottu silmät ja estetty näkeminen, heidän silmänsä ovat harson alla kiinni,  kolmas on pyörätuolissa, neljäs liikkuu nytkähtelevin liikkein. Liitutaulu siirtyy aina nytkähtelevän raivokkaalla liikkeellä sivuun ja vedetään samankaltaisella robottimaisella liikkeellä takaisin. Tämä on mekaniikkaa, Näyttelijät esityksellistävät järkyttävän koskettavasti, mitä tarkoittaa kun läsnäololle ja nyt-hetkelle ei enää olekaan kosketusta. Miten järisyttävää minulle katsojana onkaan se, kun esityksen loppua kohden tekijät ovat tuntoisessa suhteessa itseensä  ja meihin katsojiin. Kaksi näyttelijää avaa silmänsä harson alla. He näkevät. Me katsomme toisiamme. Me olemme yhdessä.

Teos näyttää, mitä tapahtuu, kun ihmiset ovat vailla teatteria, joka jatkuvasti kysyy yhteen kokoontunee yhteisöltä, keitä me olemme, mihin kaikkeen me olemme yhteydessä, missä ovat juuremme ja rihmastomme ja mikä on niiden vointi.

Kemi – muistio puista on tilalähtöinen esitys ja sitä kautta tuntoisen tilan teos. Kyse ei ole mistään

paikallaan pysyvästä jähmettyneestä näyttämötila, vaan sille tulee historiansa ja ominaispiirteidensä kautta huokoisuutta. Teos orientoituu tilaansa, eikä sitä voisi muualle kuvitellakaan.  Tullimakasiinissa tullattavat tavarat odottivat omistajiaan, siellä materiaalit olivat välitilassa, transitissa niin kuin teatteri ja sen tekijät.

Tämä tila, johon kuuluu paitsi tullimakasiini kattoparruineen, puulattioineen – vähän kuin kohtu tai turvaisa luola. Tilassa on joitain esineitä, kaappi, kirjoituspöytä ja liitutaulu, jonka toinen puoli toimii projisointipintana. Tila on paitsi konkreettisia esineitä myös valoa, joka nyt on liki materiaalista veistäessään esineitä esiin. Kannattelevat kattoparrut muuttuvat valon kautta puiksi. Meillä on metsä. Pieni puu hohkaa valoa.

Ruumis tapahtumapaikkana

Kun aistin teosta Kemi – muistio puista, seison vielä toisella ajan tasanteella. Teen 30-vuotista muistimatkaa Tuija Kokkosen esityksellisille juurille. Kokkosen työskentelyä on kannatellut ajatus ruumiista esityksen tapahtumapaikkana.

Vanhan Galleriassa installaationomainen äMMä – suunnitelma esitykseksi  (1992) näytti, miten naista näyttämöllä tai yleisemmin kulttuurissa rakennetaan. Kuljeskelin ja annoin katseeni vaeltaa vapaasti. Teoksen nimi viittasi yhteen keskeiseen seksualisoituun ikoniin Marilyn Monroehen, yhden materiaalin muodosti Marilyn-elokuva Some Like it Hot. Teoksessa oli läsnä sukupuolitietoinen ruumiillisuus, esiintyjät pukeutuivat, riisuuntuivat ja poseerasivat naista esittäen kommentoiden omia tuntemuksiaan. Hämmentävää ja kiehtovaa. Minut tehtiin katsojana tietoiseksi oman katsomiseni normitetuista konventioista. Esitys leikitteli tirkistelyn tarpeellani ja käänsi katsomistilanteen väärinpäin. Sellaista en ollut aiemmin kokenut. äMMässä tutkittiin ekshibitionismia ja sitä, mitä on olla näytteillä ja katseen kohteena, lihat tiskillä ylivalotettuna. Se näytti, miten halullinen naissubjekti oli mahdollista vapauttaa klassisesta sadomasokistisesta kerronnan ja katseen dynamiikasta. Näin jälkikäteen ajattelen, kuinka jo tässä teoksessa haurastettiin teoksen rajoja, etsittiin uudenlaista vastavuoroisempaa katsoja- tai pikemminkin osallistujasuhdetta. Siinä oli idullaan jo uudenlainen etiikka.

Teoksessa Isämme Kremlin muurissa (1995) Kokkonen lähestyi ideologiaa ja autoritaarisuutta naisnäyttelijöiden ruumiiden avulla. Näyttelijöiden ”ruumiin musiikki”, aistimukset ja impulssit välittivät erilaisia tapoja olla läsnä. Näyttämöllä olevat naisen ruumiit olivat alasti, haavoittuvina ja vailla lihasten panssaria tai  kulttuurisesti kooditettua roolia. Naista ei ollut palasteltu objektiksi, katsoja näki kokonaisen olennon. Tämä tunne läpäisevyydestä, joka esti ruumiin tarkastelun esineellistettynä katseen kohteena, syntyi  vastavuoroisuudesta ja äänistä. Naisten äänten moninaisuus heikensi katseen ylivaltaa. Isämme Kremlin muurissa sai ensi-iltansa vapunaattona 1995, näytelmästä on sovitettu myös samanniminen kuunnelma syksyllä 1994. Ajattelen, että Tuija Kokkonen on meidän Heiner Müller. Isämme Kremlin muurissa oli teksti ennen aikaansa. Kokkonen kirjoitti 1990-luvulla aistillis-ideologisella raivolla tiheää postdraamaa. Se on moninaisia maisemia luovaa tekstiä vallan ja ruumiin yhteen kietoutumisesta. Isämme Kremlin muurissa kuuluisi suomalaisen kokeilevan draaman kaanoniin.

Vuonna 1996 oli kulunut 30 vuotta Lapualaisoopperasta. Tuolloin Tuija Kokkonen kirjoitti julkaisussa Moniääninen 60-luku siitä, miten teatteri voi esityskielessään löytää uutta sosiaalisesti vastuuntuntoista eettisyyttä, joka toisi esiin muutokset ”ruumiin käytössä: rakkaudessa ja työssä”. ”Vaarallisin liike on ruumiin liike”, Kokkonen kirjoitti. Hän kirjoitti ”omaan lihaamme kovettuneesta muurista, joka erottaa heng(ityks)en lihasta, joka erottaa meidät aistimuksistamme, impulsseistamme, tunteistamme ja nautinnoista” ja siten itsestä ja toisista.

Sitten tulivat 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun  muistiosarjat  Maus ja Orlovski rakkaudesta ja  Valuma-alue vapaudesta Maus ja Orlovski – Muistioita rakkauden kaupungista (1997) ja  Valuma-alue — muistioita vapaudesta (1999–2003). Herra Tossavainen (2006)aloitti  taiteellisen tutkimuksen esityssarjan Muistioita ajasta – esityksiä ihmisten kanssa ja ei-ihmisille.

Mausissa ja Orlovskissa Kokkonen tutki grotowskilaista näyttelijän biologista kieltä ja pudotti pois esityksen fiktiivisen kehyksen. Teos näytti, mitä näyttelijän keho puhuu silloin, kun sillä ei ole mitään ”näyteltävää”. Mausissa ja Orlovskissa työskenneltiin  esiintyjän kehojen, lihasten, aistimusten, tunteiden ja asenteiden kanssa. Kokkoselle yksi varhainen ymmärryksen lisääjä oli Wilhelm Reichin kehoteoria, jossa psykoanalyytikko siirtyi primaarialueille. Jo äMMässä Kokkonen sovelsi Reichin ajattelua, jonka pohjalta hän kehitti harjoitteita.

Työryhmä teki työtä sen pohjalta, mikä kehossa liikkuu, mitkä aisimukset kehoa liikuttavat,  mille keho altistuu. Oli kiinnostavaa katsoa, mitä näyttelijän kehot puhuivat ja liikkuivat ei-kielellisillä alueilla. Nyt voisimme puhua ruumiintunnoista ja tuntemuksista. Tällaisia sanoja ei vielä 90-luvulla ollut käytössä, mutta aistimukset olivat käsitteenä. Kokkosen työskentely oli jo jotain aivan muuta kuin jälkiturkkalainen tunnepumppaus ja pakotetut tunnereaktiot, yhtä kaukana se oli tunneakrobatiasta, fiilistelystä, nostalgiasta, tunnemössöstä ja psykologisoinnista. 

Kokkosta on koko hänen taiteellisen työskentelynsä ja taiteellisen tutkimuksensa ajan kiinnostaneet kysymykset esiintyjien ominaislaaduista ja  ihmisen tulemisen prosesseista. Kokkoselle tuo ominaislaatu oli jo alun perin jonkinlaista lauman, yhteisön ominaislaatua ”ominaishajua”, yhteistä aisti- ja reagointiherkkyyttä.

Palaan Kemi – muistio puista -teokseen ja sen ajatukselle tuntemattomasta juurimaailmasta. Se koskee myös ihmistä, meitä laumana. Teoksen ajatus juurista täyttää minut hiljaisella voimantäyteisellä riemulla.

Vastamuistamista yhteisöruumiiden äärellä

Kemi – muistio puista harjoittaa poliittista vastamuistamista. Se nostaa esiin vaiettuja tapahtumia ja kokemuksia, sellaisia, joita ei haluta muistaa tai joita on liki traumaattista muistaa. Dystooppinen teos toimii varoituksena kritisoiden uusliberalistista ilmapiiriä, rapautuvaa kunnallisdemokratiaa  ja päätöksentekoa . Se esityksellistää eksistentialistis-poliittisen ja eettisen kysymyksen siitä, miten politiikkaa tulee harjoittaa  ja päätöksiä tehdä. Se pohtii seurausetiikkaa, sitä, mitä seurauksia päätöksillä on ja miten seuraukset vaikuttavat pidemmälle kuin kvartaalitalouteen tai viiden vuoden kehyssuunnitelmiin.

Kemi – muistio puista käsittelee sellaisia todellisia asioita, jotka vaikuttavat meihin mutta joita me emme tunne tai havainnoi, koska ne ovat niin valtaisia. Timothy Morton kutsuu tällaisia asioita hyperobjekteiksi.  Olemme niihin kietoutuneita, emme voi niitä paeta emmekä olla niistä vapaita. Jättiläismäisinä ne vääristävät käsitystämme myös ajasta. Hyperobjektien vaikutukset näyttäytyvät vasta myöhemmin eivätkä ne ole paikallistettavissa. Uusliberalismi ja ympäristönmuutos ovat esimerkkejä tällaisia hyperobjekteista, materiaalisista toimijoista, joita ihmisen on vaikea ymmärtää ja mieltää.

 Kemi – muistio puista katsoo tulevaisuudesta käsin aikaamme, jossa ”luonto” tai ”maailmaa” tai ”metsä” nähtiin lähinnä vain hyödynnettävänä resurssina. Teos muistuttaa siitä, että ihmiset, ihmis- ja muunlajisten yhteisöt niin kuin puut eivät ole vain pelkkä resurssi. Ne tarvitsevat myös huolenpitoa ja kunnioitusta.  Teos saattaa meidät pohtimaan, keitä me olemme laumaolioina ja mikä on ihmisyhteisön, yhdessä kokoontumisen ja taiteen arvo.   

Keskellä Tullimakasiinin esitystilaa kylpee valossa puu kuin suojelijana. Puu on bonsai. Se on puu, joka huolellisesti ruukussa (japaniksi bon on ruukku, sai istutus) hoitamalla saadaan muistuttamaan lajitovereitaan, oikeata täysikasvuista puuta. Bonsaiden vaalimisessa kyse on kauneudesta, huolenpidosta ja kärsivällisyydestä. Tällä puulla on tärkeä symbolinen merkitys teoksessa. En tuntenut bonsaiden liittyviä merkityksiä. Katsojanmieleni teki teoksen puusta ensin rahapuun, joka ei ole vain se, jonka uskotaan tuovan rikkautta ja vaurautta. Sillä on myös lääkinnällisiä ominaisuuksia. Se indikoi terveyttä. Jos joku talossa on vakavasti sairas, rahapuukin alkaa hiipua, sen lehdet kellastuvat tai mustuvat ja putoavat pois. Rahapuu imee omistajansa sairauden tai pahan energian, se puhdistaa ilmaa ja kielteisiä tunteita. Se saattaa kuitenkin tulehtua juuristonsa kautta. Loiset ja juurimadot voivat asettua siihen asumaan. Rahapuu pystyy myös vahvistamaan koskemattomuutta ja parantamaan kudosten uudistumista ja arpeutumista. Jätän tämän tekemäni erheen muistuttamaan vain siitä, että juuretkin voivat tulehtua ja että taide tarvitsee myös koskemattomuutta. Tällaisilla ajatuskuluilla teoksen bonsaista tuli rahapuu.

Tätä kirjoittaessani Kemin kaupunginhallitus on äänin 6–4 päättänyt esittää valtuustolle nykymuotoisen teatterin lakkauttamista. Valtuusto äänestää asiasta 2. toukokuuta. Esityksen mukaan tämä ei tarkoittaisi teatteritoiminnan loppumista Kemissä. Toimintaa jatkavalle tulevalle yhdistykselle voidaan osoittaa 300 000 euron määräraha tai valtuusto voi päättää  myös muusta summasta. Ei sillä pitkälle pötkitä, kun yli 700 000 euron valtionosuudet menetetään.

Mitä kaupungille ja kaupunkilaisille tapahtuu? Mitä tapahtuu metsille ja puille?

”Tällä hetkellä koneet ovat hapertuneet ja puut kasvavat tehtaan läpi. Tällä hetkellä istumme puuarkistossa ja kuuntelemme toisensa läpäiseviä aikoja, aikoja, joissa on ja ei ole puita, on ja ei ole koneita, on ja ei ole tyttöä, meitä, kaupunkia.”

Lähteet

Helavuori, Hanna-Leena. ”Pitää itseään näytteillä julkisesti maksua vastaan. Nainen roolina näyttämöllä.” kirjassa  Kurtisaaneista kunnian naisiin Näkökulmia Huora-akatemiasta , toim. Taava Koskinen Helsinki: Yliopistopaino 1998.

Helavuori, Hanna-Leena. ”äMMä — esittämisen laboratoriossa.” Teatterilehti  1/1993.

Kokkonen, Tuija. Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Väitöstutkimus. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2017.

Lehtinen, Mattia. Affektit pandemian aikana: pelko, ahdistus ja rakkaus https://tutkijaliitto.wordpress.com/2020/04/20/affektit-pandemian-aikana-pelko-ahdistus-ja-rakkaus/#_edn2

Massumi, Brian. Politics of Affect. Cambridge: Polity Press, 2015.

Morton, Timothy. Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the Ende of the World.  University of Minnesota Press, 2013.

Patomäki, Heikki. Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. WSOY (alk. 2007. 3. painos. https://patomaki.fi/Uusliberalismi_Suomessa.pdf

Saarikoski Pentti. ”Dialektisesta runoudesta”.  Kansan Uutiset 8.12.1963.