Kekäläinen & Co:n valkoisessa tilassa on kaksi tuolia vastapäätä toisiaan sivuttain katsojiin nähden. Sanna Kekäläinen ja Janne Saarakkala toivottavat meidät tervetulleeksi, kertovat aiemmista keskustelukokeiluistaan ja kehystävät sen, mitä tulee tapahtumaan. He istuutuvat tuoleille, Saarakkala peittää silmänsä. Keskustelijat eivät ole katsekontaktissa toisiinsa. Kumpikin on pukeutunut mustaan pikkutakkiin ja valkoiseen t-paitaan. Saarakkalalla on farkut ja villasukat, Kekäläisellä musta housut ja paljaat jalat. Keskustelu voi alkaa.
Minkälaisen matkan tulinkaan katsojana tehneeksi näiden kahden ihmisen ajatusten, mielteiden ja muistojen virrassa! Liikkeelle lähdettiin turvasta, ja sitten keskustelu polveilee pidäkkeettömästi monille poluille. Esityksen intiimin luonteen vuoksi tuntuu epäkorrektilta jakaa sitä, mitä esittäjät tulivat tässä tiheässä puolessatoista tunnissa jakaneeksi. Tuo intiimiys sitoo enemmän kuin esityksen julkinen luonne. Ei toisten luottamuksellisia keskusteluja paljasteta turuilla ja toreilla.
Kekäläisen ja Saarakkalan Keskustelu Conversation -esitys on kokeilu siitä, miten yksityistä ja intiimiä on mahdollista jakaa julkisesti. Onko esiintyjän mahdollista pysytellä paljaassa ja pudotetussa olemisessa, liikkua omien ja toisen sensuroimattomien ajatusten ja assosiaatioiden virrassa? Onko yksityisen ja intiimin jakaminen mahdollista? Miten matriisiton esiintyminen ja ei-näytteleminen, se, mistä Kirby on kirjoittanut, voivat toteutua? Onko esittäminen vailla representaatiota mahdollista?
Mitä on tällainen esittäminen ja henkilökohtaisuus? Olenko mukana vain todistamassa tunnustuksellisen puheen ja jakamisen sisältämää narsismia? Tällaista kritiikkiä on kohdistettu one to one esiintyjä — osallistuja – esityksiin. Entä tämä sitten? Kaksi toisensa tuntevaa esiintyjää istuvat kasvotusten ja jakavat intimiteettiään – voiko tätä syyttää narsismista. Vastaan heti. Minusta ei. Tämä Keskustelu ei ole narsismia.
Minulle tämä minimiin pudotettu keskustelu on paradoksaalisesti egon alasajoprojekti. Miten niin? Keskustelussa, jonka jaoin, esiintyjät ovat hämmentävän paljon vailla ”sosiaalista minää” ja ”näyttämöhabitusta”. Huokoistuminen ja altistuminen tilanteelle ja toiselle saa aikaan sen, että ajattelen esitystä egon alasajoprojektina.
Puhuva pää –esityksessään Saarakkala puhui ulos kaikkea sitä, mitä päässä esityshetkellä sattui liikkumaan. Siellä olivat ihanassa sekasotkussa tuntemukset, kokemukset, aistimukset, ajatukset, muistikuvat, mielleyhtymät. Tämä pää puhui yksinään taukoamatta – satunnaisesti tuo pää saattoi saada impulssinsa myös meistä katsojista.
Uskon Keskustelun olevan vielä Puhuvaa päätä vaativampi kehykseltään ja olosuhteeltaan. Tällainen esitysmuoto on kuin arka jänis. Keskustelu ei voi tarkoittaa kysymys –vastaus -mallintamista, sille ei voi antaa etukäteiskäsikirjoitusta tai sellaista voi helposti sortua noudattamaan. Vailla vapaata virtaavuutta ja sattumanvaraista ennakoimattomuutta – mitä tulikaan sanotuksi – tämä teosmuoto ei todennu. Kuvittelen, että katsojana luultavimmin aistisin, jos esiintyjät ryhtyisivätkin esittämään keskustelua.
Huomasin katsovani ja aistivani näitä kahta esiintyjää ihmisinä, en vain kuuntelevani, mitä he toistensa kanssa jakoivat. Havainnoin tiedostamattomia liikkeitä ja liikehdintää, missä kädet ovat, mitä niillä tehdään, miten jalat ovat, miten vartalo tai pää liikkuvat. Sanojen takaa aistii sanomatonta. Nuo tahattomat liikkeet, hiljaisuudet, ”väärinymmärrykset” tai satunnaisille poluille meno ovat kiehtovaa ja kaunista katsottavaa. Puheen virtaan mahtui myös levollisia hiljaisuuden hetkiä.
Minulle annettiin lahjaksi näköala ihmiseen. En ollut tirkistelijä, minusta tuli katsojana keskustelun äänetön dialogikumppani. Miltei hämmästyn, kun mieleen nousee sellainen sana kuin pyhä. Keskustelussa koin pieniä pyhiä hetkiä. Hyvältä tuntui jakaa omia katsomiskokemuksia esiintyjien kanssa esityksen jälkeen. Tämäkin osana esitystä.
Teos nähdään vielä Kekäläinen Companyssä ja Uuden tanssin ja esitystaiteen festivaali XS:llä