Kilpikonna mielen pakohuoneessa – Kati Korosuon The Artist is at home

LUKUAIKA: 2 min

Kati Korosuon sooloteoksessa  The Artist is at home intiimillä on kaksi ulottuvuutta: on kerrottu julkisesti jaettava intiimi ja sitten intiimimpi alitajuinen maailma. Haukotteleva,  pöllähtäneen oloinen taiteilija paljastaa selfievideoissa faktoja elämästään. Me katsojat olemme yhteisö, jolle taiteilija näennäisen keveästi ja samaan aikaan narsistisen itseriittoisesti heittelee painajaisuniaan ja henkilökohtaista elämäänsä. Mehän janoamme identiteettien jakamista.  

The Artist is at home esityksellistää ambivalenssia ja ristiriitaa, joka vallitsee jaettavan videomateriaalin kilpikonnapainajaisten ja taiteilijan sisäisen maailman välillä. Mikä on se sisäinen maailma, kun taiteilija on kotona?

Studio Pasilan näyttämöllä on kaksi ruskeiden pahvilaatikoista muodostavaa seinämää. Toiselle niistä projisoituvat taiteilijan kasvot ja tunnustuksellinen vloggauspuhe. Korosuon vloggaukset etenevät  vuodesta 2012 vuoteen 2020. Hän kuvaa itseään, kertoo päiväkirjamaisesti parin kolmen kuukauden väliajoin itseään riivaavista kilpikonnapainajaisista. Kilpikonnia uhkaa päälle astuminen, nälkiintyminen. Ne ovat kuolleita tai kuolemassa. Ne makaavat kyljellään tai ylösalaisin, niiden päät ovat voineet liiskaantua tai niillä on liian vähän tilaa ahtaassa pahvilaatikossa. Huoli kilpikonnista peilautuu sitten  henkilökohtaiseen elämäntilanteeseen, työ- ja suhdekuvioihin, matkustamiseen.

Liki pimeälle näyttämölle leijailee jättikokoinen kilpikonnan muna. Korosuon liikekielestä ja ilmaisusta näyttämöllä avautuu surrealistinen,  kilpikonnaunia painajaismaisempi sisäinen maailma. Korosuo liikehtii valtaisen metallirunkoisen kilven sisällä kuin jättimäinen kilpikonna raahaten näyttämön poikki kilpeään. Hän irtautuu kilvestä ja  jää makaamaan sen viereen. Luonnottomaan asentoon jääneet raajat värähtelevät miltei spastisesti. Alkaa tuskaisa liikehdintä. Hahmo raahautuu käsien varassa eteenpäin toiselle puolelle näyttämöä.

The Artist is at home on teos, jonka tulkinta paljastaa yhtä lailla tulkitsijastaan. Minulle teos avautui toisaalta itsen julkista ja narsistista esittämistä ja sen jakamista pohtivana metateoksena, toisaalta matkana oman mielen kerrostumiin.

Tunnen miltei pakkomielteistä tarvetta ryhtyä tulkitsemaan teosta psykoanalyyttisesti. Miksi näin? Ehkä siihen kutsuu Korosuon liikekieli, joka tuntuu syntyvän kehon kokemuksista ja muistoista. Korosuon liikekieli tuo minulle muistumia butosta, tavasta, jolla sisäistä maailmaa tutkitaan ja mielikuviin upotaan. Nouseeko tuo kumarainen olemus, tai itseä pitkin maata laahaava materiaali Korosuon sisäisestä maisemasta ja sellaisista psyyken kerrostumista, joille ei ole sanoja. Minulle teoksen sisäinen näyttämö näyttäytyy surumielisen surrealistisena sarjana kohtauksia sisäisessä vankeuden tilassa.

Teos rakentaa vahvoja liki arkkityyppisiä kuvia ja tapahtumia. Korosuon keho ei liiku vapaasti, se on kumarassa, se raahautuu, se raahaa. Laatikkoja työntävä hahmo on kuin Sisyfos, nyt vain itsepintaisesti työntämässä laatikkopinoa näyttämön sivurakenteisiin törmäten, kerta toisensa jälkeen. On jumissa. Tai entä  hahmo, jonka sisässä kasvaa jotain vihreää? Onko tämä nais-Saturnus, joka makaaberisti syö itseään, syö lapsensa, leikittelee ahnaasti ravinnolla?  Kuva näyttämöhahmosta iskemässä hampaansa oman lihansa vihreään ja syömässä liki himokkaasti itseään on makaaberiudessaan vaikuttava. Tai entä nainen, joka alkaa ulista ja ulina kasvaa raivokkaasti huudoksi ja lopulta kirkunaksi. Muutaman kerran tuo hahmo kohdistaa katseensa meihin. Mitä tuo katse kertoo? Ja vielä viimeinen arkkityyppinen kuva. Korosuo etsii laatikoista jotain. Hän löytää kilpikonnan jättimäisen pääkallon, jättimäisiä munia ja valkoisen huovan, jolle hän käy makaamaan. Ensimmäisen kerran tämän hahmon olemus ilmentää rentoutta ja vapautta. Olento kylpee sinisen ja valkoisen valossa. Hän lepää, nousee, ikään kuin huiskaisee menneen ja poistuu.

Teos leikittelee myös henkilökohtaisella kuvamateriaalilla. Toisiin laatikkokasaan projisoituu kuvia omasta henkilöhistoriasta. Talvinen maisema,  kesäinen metsä. Kuvia omasta henkilöhistoriasta, lapsuuden kodista, perheestä, maisemista. Näyttämöhahmo kiertää laatikkokasaa, kiertää, kiertää ja kuvien virta, oman elämän kuva-albumi, kulkee nopeutuvalla vauhdilla. Hahmo kiertää, kiertää laatikkoja. Kuin jumissa jälleen.

Miikka Ahlman maalaa äänillä sisäisen maailman maisemia. Siellä kuuluu kauhu, mutta myös vankilamainen yksinäisyys, uhma ja jyly –  ja onneksi myös vapautus ja leikki. Marian ylistykseksi sävelletyt myöhäiskeskiajan laulut, kastilialaiset Cantigas de Santa Maria vapahtavat. Samoin vapahtavat valot (Outi Vedenpää). Kalmanvihreä ja punainen väri, joka kilvestään vapautunutta kehoa veistää, vaihtuu teoksen loppua kohden sinisensävyiseksi valkeudeksi. Mikä huojennus!