Kipeä esitys Teatteri Takomossa kysyy, miten saa olla

LUKUAIKA: 2 min

Kipeän esityksen koskettavimman hetken koin silloin, kun Ella Mettänen käpertyi esitystilan perimmäiseen nurkkaan. Olento ryömi muovipeitteen suojaamaan pieneen tilaan. Muovin lävitse kuultaa  turvapesäänsä käpertynyt olento. Olento pohtii sitä, miten näyttämöllä on lupa olla, minkälaista olemista ja esittämistä näyttämöllä odotetaan ja vaaditaan. Olento kysyy: voiko näinkin olla.

Kysymys laajenee esittämisestä koko yhteiskuntaan. Miten saa olla? Millaista olemista ableismin yhteiskunnassa ylipäätään hyväksytään.

Kivun kanssa elävien  näyttelijöiden Julia Lappalaisen, Ella Mettäsen ja Antti Aution (joka säveltänyt myös teoksen musiikin) sekä Antti Lehtisen  (myös teoksen esitysdramaturgi)  käsikirjoittama esitys Kipeä esitys kysyi haastateltaviltaan: ”Minkälainen taideteos sun kipu olisi?”

Kipeä esitys on emansipatorinen esitys. Se näyttää, miten krooninen kipu on sairaus, vaikka ei päälle päin näykään. Esitys  tekee tilaa ymmärrykselle.  Yhteiskunnan rakenteissakin kroonisesta kivusta kärsivän kipu ei tule nähdyksi ja ymmärretyksi tai tulee ymmärretyksi väärin. Toinen ei voi toisen kokemaa kipua määritellä. Esitys näyttää, miten hoito on useammin vain oireenmukaista, syihin ei osata kajota. Kivusta kärsivät saa vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä osakseen.

Teosta varten Lappalainen ja Mettänen haastattelivat 18 kipukroonikkoa, kivun kanssa eläviä näyttelijöitä, CP-vammaisia ja terveydenhuollon ammattilaisia. Haastatteluaineistosta ja omista kipukokemuksista syntyi kollektiivisesti muotoutunut työryhmälähtöinen (valosuunnittelija Riikka Karjalainen, äänisuunnittelija Jani Orbinski, tilasuunnittelija Henri Tuulasjärvi, videosuunnittelijat Tinja Salmi ja Riikka Karjalainen, pukusuunnittelu työryhmän) pieni tärkeä esitys. Nimenomaan esitys, estetiikaltaan ja ilmaisultaan kiinnostava.  

Kipeä esitys on kerroksinen, esittävyydestään tietoinen teos. Näyttelijät muuntautuvat näyttelijähahmoikseen. Kolmikko  Rage, Hype ja Depis ovat energialtaan ja olemisentavaltaan erilaisia. Hahmojen erilaisuus synnyttää kiinnostavia jännitteitä ja konflikteja lisäten moninäkökulmaisuutta.  Näyttelijät muuntuvat vertaistukiryhmän jäseniksi. Kivusta kärsiviä kehotetaan hakeutumaan vertaisryhmiin, olemaan tuntematta häpeää ja lisäämään armollisuutta itseä kohtaan.  Kipeän esityksen istunnot ovat tahmaista psykohorroria  tekopirteän vetäjän  ”Ei haittaa” rohkaisuineen ja osallistumiskehotuksineen. Antti Aution Depiksestä kuoriutui nyt tällainen hahmo.  Huhhuh.

Kerroksisuus ja moninäkökulmaisuus syntyy myös sukelluksesta historiaan. Lappalainen ja Mettänen muuntautuvat naistaiteilijat ja kipu -osaston ikoneiksi Frida Kahloksi ja Virginia Woolfiksi. Teoksen tableau vivantissa he esityksellistävät taiteilijaelämäkertojen sukupuolittuneita  kivun narratiiveja patjalla loikoillen, ja ah, niin kevyen itseironisesti. Kärsimyskuvasto myy, kipu glorifioi mutta on arjessa jotain ihan muuta. Onko kummankin taiteilijan taiteellisen työn merkitys ja arvo jäänyt kivun varjoon?  

Pidin paljon teoksen epätilamaisesta satunnaisuuksille rakentuvasta installaationomaisuudesta. Tila on kuin kipu itsessään. Se on paikantumattomuutta, silleen jätettyä keskeneräisyyttä. Tila  tarjosi erilaisia tiloja ja kehystyksiä sille, mitä esitetään. Siellä on takanäyttämön turvapaikka ja näyttämö, jolla esityksellistetään kivun ylentämiä taiteilijoita Frida Kahloa ja Virginia Woolfia. Siellä on kipualttari ja katsomon juuressa patjoja ja tyynyjä. Muovilla peitetyistä kaiuttimista kuullaan kokemusasiantuntijoiden puhetta. Musiikki on myös akustisena läsnä Aution lempeässä kitaransoitossa.  Esityksessä nähdään huikeaa värien käyttöä, esimerkiksi upeaa epätyypillistä  vihreää valoa, myös sinistä ja tietenkin punaista.  

Viime syksynä Yleltä kuultiin sarja Kertomuksia loputtomasta kivusta, joka toi kroonisesta kivusta kärsivien tunnot kuuluviin ja näkyviin. Sarja kertoi kivun kanssa elämisestä ja sille hanttiin panemisesta. Itsemurhapäänsärystä kärsivä taiteilija Mika Karhu  teki tuntemuksistaan taidetta, näyttää kivun väreinä maalauksessa. Sarjassa näkyviin tuli kivun kuvia, kivun säveliä. Nyt Takomossa on esitys, joka näyttää kivun esityksenä.  

Teatteri Takomon Kipeä esitys on lempeä kipukirkko. Sieltä on sallittua lähteä, jos ei jaksa. Katsomosta voi siirtyä patjoille lepäilemään. Siellä saa olla rauhassa. Siellä voi uppoutua musiikkiin.  Tällainen esityksellinen oleilu kivun äärellä laajentaa armollista ymmärrystä. Se on Viiksi-instituutin sukulaisteos hyvää tekevyydessään.

Teatteri Takomossa on viime aikoina nähty useita näyttelijä/esiintyjälähtöisiä ja -keskeisiä esityksiä, joissa mennään ilmeisimmän taakse. Tärkeää.