Kauan eläköön cross over ja ruumishybridit
Teatteriohjaaja-esiintyjä Oxi Koskelaisen, koreografi-esiintyjä Emmi Vennan, kuvataiteilija-vaatesuunnittelija Daniel Palillon ja valo- ja videosuunnittelija Kristian Palmun Kitchen Sink (2022) Galleria Sinnessä on psykedeelinen kokemus, joka vetää arkipäivän realismin tiskialtaasta alas. Kitchen Sink on allegorista moraliteettia ja visuaalisen fantasian lumoa. Tiskialtaan oliot, fantastiset jättikokoon suurennetut visuaalisesti kiehtovat töhkät, alkavat puhua minulle ajan paineesta nousevista perimmäisistä kysymyksistä.
Kitchen Sink on teos toiveista ja peloista, kaikista nykyajasta nousevista affekteista. Näyttämöruumiiden mahdollisuudet laajenevat tällaisessa liikunnossa arjen kauhusta metafysiikkaan.
Sinnen näyttelytilasta on tullut psykedeelinen fantasiamaailma. Lattia hehkuu punaisena. Kahta seinää peittävät energisoivaa keltaista ja pinkkiä värähtelevät kolmiulotteiset taustakankaat, joiden pinnalta työntyy ulos nyppylöitä kuin jättimäisiä tuntosarvia tai bakteereja. Katosta roikkuu kymmeniä jättikokoisia silmämunia. Vennalla ja Koskelaisella on teoksen kuluessa kymmenkunta mitä fantastisempaa ihmisruumiin piilottavaa vaatetta erilaisine ulokkeineen. Vaatteisiin sisältyvät omanlaisensa hatut tai huput. Asuista riippuu esimerkiksi tiskihanskoja, niitähän me käytämme tarttuaksemme tiskialtaan likaan. Niistä työntyy samankaltaisia nyppylöitä ja tuntosarvia kuin tilan seinävaatteissa. Miten pitkälle suojelen ruumistani lialta? Miten pitkälle kulttuuri haluaa itsepintaisesti olla tietämätön liasta. Missä lika loppujen lopuksi sijaitsee? Minussa? Kulttuurissa? Tässä ajassa? Mitä lavuaareista löytyy?
Mitä tarkoitan, kun olen jo kaksi kertaa käyttänyt sanaa psykedeelinen? Tämän teoksen ja Koskelaisen ja Vennan kohdalla yleisemminkin liikun käsitteen psykedelia etymologisessa juurimerkityksessä. Kreikassa ψυχή = psyyke ”sielu” ja δηλοῦν = dẽloun ”tehdä näkyväksi”, ”näyttää”. Kitchen Sinkissä niin kuin useissa muissakin Koskelaisen ja Vennan teoksissa sisäinen – sielu tai psyyke – manifestoituvat, tulevat näkyviin. Kun kirjoitan psyykestä tai ”sielusta” en halua joutua ruumis – mieli -dikotomiaan. Voisin luonnehtia Kitchen Sinkiä nykyihmisen ruumiillisia tuntemuksia tutkivaksi affektikasautumaksi, affektithan ilmenevät ruumiin ja mielen rajapinnoilla. Pidän kuitenkin kiinni psykedeliasta sen arkaaisen luonteen vuoksi.
Kitchen Sinkin unenomaisessa värikkäiden fantasiahahmojen maailmassa, oudot olennot puhuvat von Hofmannstahlin Jokamiehen, Strindbergin Uninäytelmän, Beckettin Leikin lopun henkilöiden suulla ja tuottavat myös omaa tajunnanvirtaista tekstiä. Vennan ja Koskelaisen alter ego -hahmot liikehtivät metafyysisten kysymysten äärellä Swedenborgin mystiikan hämyssä. He pohtivat omaa kuolevaisuuttaan ja elämän merkityksellisyyttä. Onko Kitchen Sinkin hahmoille pelastusta, kun kuolemaa vielä hetken voi viivyttää?
Kitchen Sink oliollistaa sisäistä kaaosta, pihalla oloa, merkityksellisen elämän etsintää ja iskee samalla lempeästi silmää ihmisen narsistiselle uskolle omaan kaikkivoipaisuuteensa. Teos harjoittaa cross overia, esityksellistä remixiä, mashupia ja hybridisyyttä. Se on cocktail populaarikulttuurin nautintoa, visuaalista yltäkylläisyyttä ja klassikkotekstien angstia. Kitchen Sink nimenä viittaa 1950-luvun Britannian työväenluokan arkea kuvaaviin realistisiin näytelmiin, maalauksiin ja tv-sarjoihin. Lajityyppi saa nyt uusia poliittisia ulottuvuuksia, kun yhteiskunnallinen realismi naitetaan fantasiaan, symbolistisen ja absurdin draaman klassikoihin sekä elektroniseen musiikkiin. Juuri tällainen sekoitus tavoittaa vieraantuneisuuden, alakulon ja kauhun affekteja, joita kaaoksellinen ja pirstoutunut todellisuus synnyttää. Kärsimyksen ”pathoksen” piinaamat sielut tulevat esiin.
Koskelainen ja Venna lähestyvät klassikkoja niiden potentiaalisen arvon tunnustaen. He pystyvät draamamastodonttien äärellä ohittamaan oikeaoppisuuden karikot. He ottavat kielen naiivin vilpittömästi sellaisenaan, sitä tapaillen ja sen kanssa kompuroiden. Jokamiehen runodraaman kielestä ei tule kynnystä, koska sen kanssa ei painiskella sen enempää vaan välitetään kielen takainen tunnelma ja kiedotaan tekstikudokseen tekijöiden omia tuntoja.
Halkeilevaa tärisevyyttä välittää musiikki, joka ulottuu liki 2000 vuotta sitten syntyneestä Seikiloksen laulusta ja Hurrian hymnistä Nikkaille (200 eaa), konseptuaalisen elektronisen musiikin yhtyeen KLF:n trancesta teoksessa What Time is Love täydellisen ystävyyden A Perfect Circlen Nooseen ja Ricardo Villalobosin minimal teknoon I´m counting. Ei ajalla väliä tässä situationistisessa tehosekoittimessa. Liikutaan ikiaikaisessa, eikä kaaoksellista liikettä voi tukahduttaa. Ylimieliset, itseensä tyytyväiset ihmiset siellä pohdiskelevat elämänsä katoavuutta tai tekojensa hyvittämistä. Kuuntelen energeettisiä teoksia Kitchen Sinkin jälkeen ja kokonaan uusi maailma avautuu minulle.
“And not to pull your halo down
Around your neck and tug you off your cloud
But I’m more than just a little curious
How you’re planning to go about making your amends
To the dead
To the dead” (The Noose)
Liikun postapokalyptisiin tunnelmiin. Kitchen Sink päättyy demiurgin lavarunousirrotteluun (Koskelainen) , Toukan monologiin (Venna), Lehtipojan tanssiin (Koskelainen), Loppupelin repliikkeihin Toukan sanomana. Ja ihan totta, Vennan toukan monologi ja Koskelaisen lehtipojan tanssi ovat huimia. En voi olla ajattelemasta uuden ihmisen tulemisen hillittömiä soundeja tässä suljetussa kiirastulessa tai helvetissä, jota maailmaksi kutsutaan.
Kitchen Sinkistä kuuluu Nietzchen ääni, ikuinen paluu, turhuus, väsymys ja melankolia. Kitchen Sinkin naiivin kömpelöt, hapuilevat hahmot ovat kuin satukirjasta tai ulkoavaruudesta tippuneita. On kiehtovaa aistia esittävyyttä, joka on vailla virtuoottista esittävää elettä. Katson hukassa olevia, oman elämänsä tilaa pohtivia ihmetteleviä olioita, jotka katsovat itsensä sisälle ja joiden harhaileva katse ajoittain saavuttaa meidät katsojat. Tunnen hehkuvaa rakkautta näitä esiintyviä hahmoja kohtaan. Ne tuovat mieleeni päiväkodin tai alakoulun lasten vilpittömän totisen leikin. Kitchen Sinkissä mittakaavan ääripäissä toukka ja lehti, ja toisaalla kuolema ja iäisyys.
Ihmishahmojen metamorfoosit ja radikaalit kytkennät
Kitchen Sinkissä luodaan ihmisruumiin transfiguraatioita. Daniel Palillon luomat puvut tekevät samaa kuin Oskar Schlemmer Bauhausin teatterissa. Schlemmer halusi päästä pois näyttelijän arkiruumiista tavoitellessaan ihmisen transfiguraatiota. Hän kritisoi sitä, miten näyttelijän olemassa olon perustaksi oli tullut olla sanan esittäjä. Schlemmerille ruumis oli vapaa ja oman lainantajansa silloin, kun sana on hiljaa ja ruumis yksin voi artikuloitua ja leikkiä. Hän kirjoitti tilan ja ruumiin lakeja noudattavasta tanssijaihmisessä (Tänzermensch). Kitchen Sinkin fantasiaruumiissa on etäisiä kaikuja Schlemmeriltä mutta vailla Bauhausin teknologiakytköksiä. Tekstin valtaa Kitchen Sink nujertaa naivismilla. Haalaripuvut ovat androgyynejä, ne voisivat olla lasten leikkiasuja. Ne ilakoivat ja kommentoivat. Ihminen on kyynel, ihminen on big baby. Ihminen on yhtä lailla tupakka, pelkkää addiktiota.
Koskelaisen ja Vennan työskentelyä on kannatellut (kauhu)romanttinen kytkeytyminen radikaalisti toiseen, itsen sisällä tai kulttuurissa – myötätuntoisen vilpittömästi ihmetellen vailla ironiaa. Venna ja Koskelainen törmäyttävät näennäisen etäällä toisistaan olevia asioita, tuntemuksia, kokemuksia, ihmisiä. Teokset harjoittavat epävarmuuden ja epätietoisuuden estetiikkaa. Niissä liikehditään aistimuspohjaisen ruumiintuntojen alueella ja samalla niitä reflektoiden.
Kitchen Sinkissä ollaan dystooppisessa, mutta samaan aikaan oudon toivontäyteisessä maailmassa, jossa aikaa toisaalta on ja ei ole. Kitchen Sinkistä kuten monista Koskelaisen ja Vennan töistä aukeaa ikuisuusperspektiivi. Antaudun yhtä aikaa tulevaisuus- ja menneisyyssuuntautuneille alter ego -hahmoille, niiden eksyneelle alakulolle, kauhulle, rakkaudelliselle leikille. Niin kuin lapset, Venna ja Koskelainen leikkivät tosissaan. Antaudun mielikuvituksellisen visuaalisuuden ylenpalttisuudelle ja tekstuaaliselle kehkeytymiselle, jota voin screeniltä seurata. Antaa palaa! Tällä mielihyvää tarjoavalla tripillä olen ikuinen matkustaja.
Onko tämä iloa ja toivoa epätoivossa? Työryhmän Kitchen Sinkissä aivan kuten tekijöiden muissakin teoksissa katsoja-kokijalle tarjoutuu mahdollisuus mietiskellä kauneuden ja ihmeen kokemusta – syvästi ja hitaasti hengittäen. Voin liikkua ajassa ja avaruudessa ja saada välähdyksen ikuisuuden kosketuksesta. Tältä tuntui, kun olin lapsi.
Miten vangita oman aikakauden mielentiloja ja ruumiintuntoja?
Kapitalismin kaaoksen ihminen maadoittuu, palaa muihin aikoihin ja kuvittelee taiteessaan uudelleen tiedon, uskon ja estetiikan järjestelmiä. Samaa tekivät 1900-luvun alun avantgardistit keskiajan metafysiikkaan sukeltaessaan.
Apokalyptiset mielentilat ovat merkkejä kulttuurin kriisiytymisestä. Keskiajan apokalypsinä toimivat vaikkapa Johanneksen ilmestyskirjan apokalyptiset ratsastajat, kaikki se ruton, sodan, nälän ja kuoleman vertauskuvat. Apokalypsi on kriisiytymisen ja vanhan maailman tuhoutumisen aiheuttamaa kauhua, maailma tuntuu halkeilevan ja säröilevän. Koskelaisen ja Vennan teoksissa näkyvät lopun ajan ruumiit, jotka yrittävät selviytyä ja sopeutua muutoksiin – tässä arjessa.
”Näky: Saapuu hetki, jossa on vain puhtaan intuitiivisia kehitelmiä
silti on jatkuvaa piuhojen ja objektien hakemista, kasaamista ja
ylläpitoa vaativa maailma.
saapuu hetki, jonka avulla he löytävät riippumattomuutensa
orastava kuoleminen pienen hauskanpidon takia
hetki, joka ei säteile katkeruutta
ja silti on ikuinen säätö ja joka päivä aina uusi jano.”
(Koskelainen ja Venna)
Metafyysisten kysymysten takana kuumottelevat Kitchen Sinkin tekijöiden omat pelot ja toiveet. Missä maailmassa ja minkälaisissa elinolosuhteissa eletään ja millaista elämää eletään? Esitysstrategiassa on yhteneväisyyksiä viime vuosisadan alkupuolen taiteilijoiden tapaan käsitellä omaa aikaansa. Aikasiirtymien, muodonmuutosten ja hybridien avulla he kurkottivat keskiaikaan. Antonin Artaud uneksi epäonnistuneen teatterin manifestistaan paluusta keskiajan mentaliteettiin. Georg Grosz vertaili 1930-luvun alussa nykyaikaa myöhäiskeskiaikaan. Seisottiin uuden maailmankuvan alussa. Maa näyttäytyi Groszille ”tulisena, halkeilevana ja tärisevänä” kuten keskiajan lopun taiteilijoille.
Avantgardea ja populaaria
Koskelainen ja Venna ovat erillisiä ja yhdessä. Post-MJ Era Institute of Consciousnessin erilaisia ulostuloja tai Kitchen Sinkin surumielistä kauhua kaaoksessa olisi mahdotonta ajatella ilman kumppanuussuhteessa syntyvää luottamuksen liimaa ja yhteisiä praktiikkoja eri esitysgenrejen parissa.
Koskelainen oli Ylioppilasteatterin taiteellinen vastaava juntan (ohjaaja Ossi (nyk. Oxi) Koskelainen, dramaturgi Veikko Nuutinen, koreografi Laura Pietiläinen sekä toimittaja Lasse Poser, ohjaaja Akse Pettersson 2012 saakka) kaudella vuosina 2010–2013, jolloin eri genrejä törmäytettiin toisiinsa. Koskelainen ja Venna ovat esitystaideryhmä Post-MJ Era Institute of Consciousness (2014–2017) koollekutsujia, Koskelainen Dayjob Collectiven koollekutsuja.
Ylioppilasteatterin L.A. syöksyi Cormac McCarthyn teoksen Matka toiseen maailmaan innoittamana virtaavaan tapahtumallisuuteen. En kykene muistamaan yksityiskohtia mutta muistan Emmi Vennan koreografian ruumiiden intensiteetin, ihka houreisen raivokkaan ruumiillisuuden vähän kuin viimeistä päivää sykkeen ja jonkin oudon hengellisyyden hohteen tässä kauneutta väreilevässä musiikin ja kuvien teoksessa.
Avantgarden politiikka ja populaarin mielihyvä limittyivät junttatyöryhmän viimeisessä työssä, jumalaisessa Huvipuisto-tivolissaMustikkamaalla. Tivolifiiliksissä saatoin valita erilaisia estradeja ja kohtaamisia Autiotalossa, Avaruusteltassa, Peilitalossa ja Poliittisen teatterin tuubissa, liikkua Antonio Negrin vastarintaisesta ajattelusta jälkifossiiliseen tulevaisuuteen. Päättäjäisten törmäyksenä kokoonnuimme kuuntelemaan iltasatua. Antti Salminen luki kirkkaalla kielellä yhdessä Tere Vadénin kanssa kirjoittamaansa teosta Energia ja kokemus ja kasvatti energiantajuani.
Ikonisen ruumiin ja simulaation äärellä
Venna ja Koskelainen ovat esityksellistäen tutkineet nykyhetken patologiaa ja simulaatiota. Mikään ei katoa vaan jatkaa monistumistaan, tartuttaa toisia ja muuttuu läpinäkyväksi. Juuri Michael Jackson tarjosi kuvia merkitysten leikistä, vapautumista ja irrottautumista alkuperästään.
Esitystaideryhmässä Post-MJ Era Institute of Consciousness Venna ja Koskelainen valitsivat esityksellisen tutkimuksensa kohteeksi kummallekin merkityksellisen ikonin, Michael Jacksonin hurmiota ja hämmennystä herättäneen hahmon ja valottivat tämän Jeesukseen vertautuvan popin kuninkaan kulttuurista merkitystä. Teoskokonaisuus jäsensi spektaakkelin vaikutusten historiaa yhdistäen MJ:n elämäntyön ja perinnön spektaakkeliin ja rituaalisiin käytäntöihin. Hengellisyyttä käsittelevässä seminaarissa Neverland (2015) tutkiskeltiin tarkemmin Jacksonin taiteilijuutta ja elämää. Klubimuotoisissa Ruumiinvalvojaisissa (2015) ei vain bailattu vaan myös surtiin. Koskelainen ja Venna loivat kokijoilleen mahdollisuuden suremisen rituaaliin: ”Se kysyy osallistujiltaan, kuinka käsitellä vaikutusvaltaisen ja kompleksisen ikonin poissaoloa ja ymmärtää hänen edustamiensa aikakausien perintöä. Ruumiinvalvojaiset ehdottaa vastaukseksi läpi yön kestävää kollektiivista juhlimista ja suremista.” (ote teoksen esittelytekstistä). Julkisen yhteisöllisen suremisen rituaalin mimeettisissä ja performatiivisissa prosesseissa synnytetään ja kierrätetään tunteita, jotka jäävät osallistujien mieleen. Rituaalin ja tunteiden keskinäisiä suhteita tutkineet ovat korostaneet muistin, muiston, tunteiden ja rituaalin yhteen kietoutuneisuutta.
Afterlife (2017) oli pitkäkestoinen simulaatio ja spekulaatio Michael Jacksonin kuolemanjälkeisestä elämästä kuvitteellisessa multiversumimaailmassa. Afterlifessa oltiin yhden ikonisen ruumiin äärellä ikään kuin fyysisessä tilallistetussa tietoisuudessa, virtuaalitilassa MJ:n kuolemanjälkeisessä tietoisuudessa, jonka osaksi myös yleisö tuli. Tino Singh luennoi Jacksonin uskottuna new age -lääkäri ja mindfulness-guru Deepak Choprana tuonpuoleisuudesta antaen kuolemaan valmistautumisen työkaluja ja teoksessa esiintyi Michael Jackson look-alike Jan Havia.
Esitystapahtumat esityksellistivät ja käsitteellistivät MJ:n elämää ympäröivää hyperrealistista hurmiota ja sitä, mitä kuvat ja uudelleen tuotettu todellisuus meissä tekevät. Tekijät liikkuivat Jean Baudrillardin jäljillä. Baudrillardille Jackson edusti postmodernia ruumista, Frankensteinin ja androgyyniä, joka pystyi purkamaan perinteiset rodun, sukupuolen ja kyvykkyyksien binaarijärjestelmät. Baudrillardia kiinnosti tämä uusi identiteettimuodostelma, joka ei ole enää ollut sidoksissa sellaisiin 1900-luvun pakkomielteisiin kuin rotu, luokka tai sukupuoli. Hän kirjoitti Jacksonin ulkonäön ennakoivan ihannetulevaisuutta.
Post-MJ Era Institute of Consciousness ja Michael Jackson sai jälkikäteen miettimään popin ikonin liikettä, tanssin ja laulun onnellistuttamia ihmisiä – pimeästä puolesta tietoisena, mahdollisuudesta, että megatähti olisikin lasten hyväksikäyttäjä – mietin fantasmagoraa, 1700-luvun optisia illuusioita ja spektaakkelia fantasmagora-esityksissä. Mietin omistautumista ja onnellistuttamista ja Jacksonin halua jäädä kuolemattomaksi Charles Chaplinin ja Walt Disneyn tapaan. En voi olla miettimättä sitä, miten miljoonat ihmiset omissa Moonwalkeissaan yrittivät tavoittaa painovoimaa uhmaavan illuusion. Onko toiveikkuus juuri tällaisessa uhmaavassa omistautumisessa? Venna ja Koskelainen kirjoittivat tunnoistaan Finding Neverland -dokumentin jälkeen.
Katsoin rinnakkain dokumentin This is it ja Finding Neverland. Palaan kesään 1983, jolloin jonain sunnuntai-iltana näin pienestä mustavalkoisesta matkatelkkarista, miten joku hahmo uhmasi painovoimaa, näytti näkymättömän voiman työntämänä liikkuvan taaksepäin. Kesäkuussa 2009 olin Tunisiassa. CNN:n uutisista lävähti verkkokalvolle tieto Michael Jacksonin kuolemasta ja sitten uutiskanava täyttyi järkyttyneiden ihmisten todistuksista siitä, mitä kaikkea tämä ihminen oli heidän elämäänsä tuonut.
Mistä on Vennan ja Koskelaisen esiintyjäruumiit tehty? Kehon kuuntelua, rajapintaista olemisen energiaa ja bodyhorroria
Koskelaisen, Vennan ja näiden erilaisten tekijäryhmien esityksellisenä strategiana on ollut viettelevä, rakkaudellinen salakuljetus. Työskentelyssä otetaan suruttoman nyrjähtäneesti haltuun, muokataan ja yhdistellään eri materiaaleja. Esiintyjäruumiit kasvavat syvemmästä epäpyhästä undergroundin ja klubikulttuurin maaperästä. Niissä juhlistetaan virtaavaa elämää ja elämänvoimaa. Niissä on emansipaation potentiaalia, joka hetkiseksi tarjoaa ihmisille syvän yhdessä olemisen ilon ja mielihyvän kokemuksia.
Dayjob-kollektiivi (Tim Page, Oxi Koskelainen, Salla Hakkola, Kaisa Kortelainen ja Sikri Lehto) puolestaan on tutkinut uuden musiikin, performanssitaiteen ja teatterin välisiä tiloja. Teoksissaan kollektiivi on luonut avointa assosiatiivisuutta irtonaisella otteella. Antiikin Persefone-myytistä innoituksensa saaneessa paikkalähtöisessä Persephone Variationsissa (2020) sinisiin asuihin pukeutuneet mielikuvitushahmot liikkuivat Tullintorin kauppakeskuksen liukuportaissa. Meditaatio vuodenajoista ja hedelmällisyydestä kulki kauppakeskuksen läpi ja päätyi audiovisuaaliseen Haadekseen, tyhjään myymälätilaan. Jo aiemmin Koskelainen oli työskennellyt kokeellisen musiikin parissa. Timothy Pagen ja Sami Klemolan kokeelliseen oopperaan Ihmiskunnan rakastajat – Lovers of Mankind (2009) Koskelainen teki Euripideen Bakkantteihin pohjautuvan libreton. Teos oli kuvitteelliseen lähitulevaisuuteen Suomen Espooseen sijoittuva spekulatiivinen teknologinen dystopia apollonisten ja dionyysisten voimien kamppailusta miesinsinööri-koodarikuoron kera. Teos oli Teknillisen korkeakoulun tilaus 100-vuotisjuhlaansa. Esitystaltioinnista välittyi kieli poskessa häröilyä samaan aikaan kuin totista totta. Yhteen ottavat IT-mogulitar Gill Bates ja individualisti, primitivistianarkisti Benzedrine Penthouse.
Koskelainen on 600 Katosta -yhtyeen Oxi. Onko nimen 600 katosta taustalla Metallimessu, jossa virsi 600 pudotti laastit katosta vuonna 2011? Higami on Koskelaisen Dj-nimi. Kuuntelen tämän alter ego Higamin dj-miksauksia ja ääniesseitä Soundcloudista. Kuulen metafyysinen vierauden ja väsymyksen kokemusta. Liikutaan klubikulttuureissa, huokoisesti new age -henkisyydessä ja universumin elämänvoiman ja genreen sitoutumattoman esityksellisessä virtaavassa energiassa naiivia tunteellisuutta kaihtamatta.
Koskelaisen ja Vennan töiden äärellä olo panee miettimään melankoliaa, surumielisyyttä, kauhua. Mietin rakkautta ja epätoivoa kauneudessa. Missä olemme ruumiintuntojen alueella? Koskelaisen dramatisoimassa ja ohjaamassa Raivon historiassa (Tukikohta, Oulu 2017) mentiin oululaissyntyisen kirjailijoiden Sara Wacklinin, Kaarlo Kramsun, Juhani Siljon, Aaro Hellaakosken ja Miki Liukkosen teksteihin ja henkilöihin.
Mietin maailmassa olemisen vaikeutta. Mietin sitä, miten Emmi Venna tanssi maailmassa olon kitkaa sooloteoksessaan Fabulous Muscles (Mad House, 2020). Omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen teos käytti body horrorin käsitettä ja lajityyppiä käsitelläkseen ruumiissa olemisen kauhua ja fantastisuutta. Venna on puhunut ja kirjoittanut siitä, miten body horror lajityyppinä pystyy pureutumaan ”ruumiina olemisen ristiriitaisuuteen” tavoilla, joita ”tanssitaiteen ruumiillisuutta usein ylevöittävät, romantisoivat ja essentialisoivat sekä tietenkin kontrolloivat praktiikat ja kaanon harvoin tavoittaa”.
Venna on oman eletyn kehonsa kuuntelija ja fiktioilla leikittelijä, joka tutkii tanssin erilaisia praktiikkoja. Fabulous Muscles oli keskustelua Tatsumi Hijakatan ja Moshe Feldenkreisin ajattelun kanssa. Venna on perehtynyt butoon Kazuo Ohno Dance Studiolla Yokohamassa. Vennan taiteellisen työskentelyn etiikka kietoutuu ruumiillisen maailmasuhteen ja ihmisenä olemisen kysymyksiin. Onko ruumiin fyysisten, emotionaalisten ja spirituaalisten kerrostumien louhimistyö sukeltautumista oman kinesteettisen muistin ja tuntoisuuksien tiedostamattomaan ja sitä kautta avautumista maailmaa kohti?
Maailmasuhteen ilmentäjiä Vennaa kiinnostavat myös parasiittiset liikkeet (parasitic movement), joilla Feldenkrais-menetelmän luoja Moshe Feldenkrais tarkoittaa kehon tarpeettomia mikroliikkeitä ja turhaa hälyä. Venna on puhunut ”huokoisesta ihmisruumiista”, johon jälkiään jättää kaikki muukin kuin vain jonkun tietyn kehollisen menetelmän harjoittelu: ”Näitä jälkiä on mielestäni mahdotonta purkaa täysin pois, mutta niiden syvällinen tarkastelu avaa tosi paljon kiinnostavaa taiteellista ja esityksellistä materiaalia.”
Kauhu ja kuri, fantasia ja vapaus kohtaavat Vennan teoksessa. Fabulous Muscles teki näkyväksi ja purki sitä väkivaltaa, jota tanssijan kyvykkääseen ruumiiseen kohdistetaan. Saatoin nähdä, miten kompleksinen on tuo ruumis, miten turhauttavaa on olla ruumiissa, tai yhtä lailla, kuinka vapauttavaa leikkisää elämänvirtaa ruumis voi olla täynnä. Venna on tehnyt teoksia ruumiin tietoisesta kuuntelusta ja välittänyt tuon tunteen. Teos alkaa vapauttavalla, ehtymättömällä elämänvirtaa tulvehtivalla liikkeellä, jolla Venna ottaa meidät vastaan ja merkkaa tilan. Se on kuin joenuoma, jolla ei ole rajoja ja jota virranpyörteet vievät ennakoimattomasti sinne tänne. Pidäkkeettömän vapaan ruumiin kokemusta vasten asettautui sitten Vennan ruumiillistama itsekuritus, oman ruumiin lyöminen, kaikki tanssin tradition väkivalta ja vapautus – kohti animaation parantavaa rajatonta, ikuisesti muuntuvaa ruumista. Tällainen ruumis ei rajoja tunne eikä sitä mikään kurivalta kosketa.
Fabulous Muscles -teoksen olennaisena osana olivat kuvataiteilija Reija Meriläisen suunnittelemat ja valmistamat puvut. Body horror oli siellä, vihreän trikoon ”arpikudoksessa” kuin viillettyjen haavojen päälle kasvaneena, tai sisuskaluissa ja muskeleissa. Katselen Vennan liikkeen pohjalta kuvataiteilijoiden Aino Autere ja Ville Kallio tekemän animaation erilaista käden- ja liikkeenjälkeä. Katselen valoa, joka muuttaa väriään.
Vinksahtaneen body horrorin kautta käsiteltävistä pelon ja masennuksen tuntemuksista oli kyse Koskelaisen sovittamassa ja ohjaamassa Ville Koskivaaran näytelmässä Epäkuolleet ja sen zombie-apokalypsissä (Kokkolan ja Seinäjoen kaupunginteatterin yhteistuotanto 2019).
Kaikissa näissä on kyse raivokkaasta, uhmaavasta omistautumisesta, jolla epätoivoa karistetaan, myös arjen tahmasta nostattavasta juhlinnasta. Koskelaisen ja Vennan oevreä luonnehtii röyhkeä raadollisuus ja samanaikainen rakkaudentäyteinen, miltei ylimaallinen ihmeellisyys, jonka vallassa esiintyvät ruumiit ovat.
Koskelainen ja Venna ovat liikkuneet spektaakkelin mielihyvässä ja lumossa, halussa ja nautinnossa, visuaalisessa estetisoinnissa. He ovat liikkuneet samoissa maisemissa kuin Baudrillard. Mutta yksi heitä erottaa ja sen mukana kaikki. Venna ja Koskelainen ovat vailla kyynisyyttä ja ironiaa. Heidän näyttämöruumiinsa ammentavat milloin kreisikomediasta, slapstickistä, milloin body horrorista. Tämä on näyttämöruumiiden nostalgista futurismia. Se on ehkä kaipuuta kotiin, vailla halveksuntaa, se on hengellisyyden kaipuuta. Teoksissa oleillaan elähdyttävän kauneuden, utooppisen halun ja toivon äärellä.
Vennan ja Koskelaisen yltiöpäinen eri taiteenlajien, tyylilajien ja tunnesävyjen kirkasotsainen ja vapauttava miksaus tuo näyttämölle body horrorin viskeraalisen kauhun, hybridien, metamorfoosien, mutaatioiden, zombien maailman. Ruumisgenrejä – kauhuelokuvia, melodraamaa, musikaaleja, komedioita ja pornoa – tutkineen Linda Williamsin mukaan nämä ruumislajit korostavat erityisesti ”kehon liikettä” ja ”kehon spektaakkelia”. Tämä pätee Koskelaisen ja Vennan teoksiin. Mutta teosten tärkeän juonne syntyy myös klubikulttuurista.
Ruumisgenreihin ja kehon spektaakkeleihin kuuluu ehdottomasti myös yhteisöllistä solidaarisuutta klubeilla ja reiveissä rakentava, tanssiva ekstaattinen yhteisöruumis, josta elektronista tanssimusiikkia tutkinut etnomusikologi Luis-Manuel Garcia on kirjoittanut. Klubien tanssilattiat ovat ruumiillistuneen politiikan näyttämöitä, joissa potentiaalisesti poliittiset ruumiit ja identiteetit ovat liikekannalla.
Lähteet:
Artaud, Antonin (1988). Selected Writings. Edited by Susan Sontag. Berkley: University of California Press, pp. 19-162.
Baudrillard, Jean (1993, alk. 1990). The Transparency of Evil. Essays on Extreme Phenomena. (Alk. La transparence du mal. Essai sur les phénomènes extrèmes)
Baudrillard, Jean (1994). Simulacra and Simulation, (transl. by Sheila Faria Glaser), The University of Michigan Press.
Feldenkrais, Moshe Mieli ja ruumis (2018, alk. 1964) Teoksessa Vennamo Raisa, Karhunen Maija (toim.) Ihminen liikkeessä – kirjoituksia Feldenkrais®-menetelmän käytöstä. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 63. https://taju.uniarts.fi/bitstream/handle/10024/7111/TeaK_63.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Flavell, M. Kay (1988). George Grosz: A Biography. New Haven, Conn. Yale University Press.
Davies Cath (2012). No Mere Mortal? Re-materialising Michael Jackson in death. Celebrity Studies. Volume 3, 2012 – issue two. pp. 183-196. https://doi.org/10.1080/19392397.2012.679448
Garcia, L-M (2013). Crowd Solidarity on the Dancefloor in Paris and Berlin: Musical Performance and the Changing City. in Musical Performance and the Changing City. Routledge Research in Music, Routledge, pp. 227-255.
Schlemmer, Oskar (1961). Man and Art Figure. Teoksessa Gropius, Walter; Wensinger Arthur S.; Schlemmer Oskar (1961). The Theater of the Bauhaus. Wesleyan University Press, p. 15-46. https://monoskop.org/images/a/a7/Gropius_Walter_ed_The_Theater_of_the_Bauhaus.pdf
Koskelainen Oxi, 600 katosta _Oxi Koskelainen https://www.youtube.com/watch?v=HasbFWwkqq0
Koskelainen Oxi. Verkkosivu http://oxikoskelainen.com/
Koskelainen Oxi / Higamin soundcloud https://soundcloud.com/higami.
Koskelainen Ossi (nyk. Oxi) i & Venna Emmi (2017). Jouluspesiaali – Post MJ Institute of Consciousness. Afterlife https://esitysradio.fi/2017/12/24/jouluspesiaali-post-mj-era-institute-of-consciusness-emmi-venna-ossi-koskelainen-afterlife/
Koskelainen Ossi (nyk. Oxi) & Venna Emmi (2019). Michael Jackson paljastusdokumentin jälkeisessä ajassa. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/04/01/michael-jackson-paljastusdokumentin-jalkeisessa-ajassa-kaksi-puheenvuoroa
Koskelainen Oxi & Venna Emmi (2022). Kitchen Sink käsikirjoitus.
Poutiainen, Viivi (2020). Työskentelyä keholla ja yhdessä. Haastattelussa Emmi Venna. Verkkojulkaisu Editmedia. https://editmedia.fi/tyoskentelya-keholla-ja-yhdessa-haastattelussa-emmi-venna/
Venna Emmi, verkkosivu http://emmivenna.com
Venna, Emmi esitysradio https://esitysradio.fi/en/2020/03/11/emmi-venna-fabulous-muscles/
Vennamo & Karhunen (2018). Ihminen liikkeessä – Kirjoituksia Feldenkrais-menetelmän käytöstä. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 63. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Saatavissa: https://taju.uniarts.fi/bitstream/handle/10024/7111/TeaK_63.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Wulf, Christoph (2012). Memory, Mimesis, and Circulation of Emotions in Rituals. Teoksessa Emotions in Rituals and Performances. South Asian and European Perspectives on Rituals and Performativity. Edited by Axel Michaels, Christoph Wulf. London: Routledge. Saatavissa: https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=3724507
Williams, Linda (1991). Film Bodies: Gender, Genre, and Excess. Film Quarterly 44. 4, 2-13.
