Esityskollektiivi Helsingin Feministisen Salaseuran (HFS) Kohtaamisia (työryhmä Laura Eklund Nhaga, Katri Naukkarinen, Amanda Palo, Olga Palo, Sophia Wekesa) ja esiintyjä, koreografi Sara Grotenfeltin Last Hurrah Helsingin kaupungin teatterin Pasilan studiolla oli kiehtova kudos. Kohtaamisia toimi itsereflektioon tönäisijänä ja Last Hurrah -teoksessa olin affektien vallassa.
Esityskollektiivi Helsingin Feministinen Salaseura (HFS) etsi keväällä keskustelijoita, jotka kommunikoisivat kahden lainakehon välityksellä tapahtuvassa kohtaamisessa. Keskustelijat istuvat etäällä toisistaan tietämättä mitään keskustelukumppanistaan. Nämä vapaaehtoiset ovat itse valinneet aihepiirejään. Näkemässäni ennakossa lainakehoina esiintyivät kaksi ruskeata kehoa: Laura Eklund Nhaga, näyttelijä, kirjoittaja ja lavarunoilija, joka opiskelee Warwickin yliopistossa ja erikoistuu rotuteoriaan ja globaaliin politiikkaan, sekä Sophia Wekesa, tanssija, dj ja esiintyjä, joka kehittää taiteen eettisiä menetelmiä, luennoi kulttuurisesti sensitiivisistä ja antirasistissista käytännöistä. Tulevissa kuudessa esityksessä lainakehoina voivat olla myös Katri Naukkarinen, Amanda Palo ja Olga Palo. Teemoja tulevat olemaan valkoisuus, onnellisen elämän konventiot, teinit/nuoret. Esityksistä yksi on englanninkielinen ja muutamassa teema on vapaa.
Kohtaamisia-teoksen juuret juontavat HFS:n deittishowspektaakkelikonseptiin Ensikohtaaminen Madhousessa (2018). Mitä kohtaamisessa tapahtuu, kun toisesta ei tiedä mitään? Onko helpompi olla intiimi tuntemattomana?
Sokkokohtaajilla on valtaa. He ohjaavat lainakehoja, he päättävät, millainen on lainakehojen kohtaaminen, mitä he itsestään haluavat paljastaa tai jättää paljastamatta näkymättömälle tuntemattomalle kohtaamiskumppanilleen. He päättävät millainen on tuon kohtaamisen äänensävy tai ele. Mutta valtaa on myös lainakehoilla. Heillä on mahdollisuus keskeyttää ja kieltäytyä. Näkemässäni kohtaamisessa tällaisia epäturvalliseksi muuttuvia, mahdollisesti antirasistisia konfrontaatioita ei tapahtunut.
Millaista identifikaatiota lainakehoille ja katsojille tarjottiin? Näkemäni kohtaaminen liikkui väljästi kaikessa siinä, ”mikä elämässä vaivaa”, käsiteltiin yksinäisyyttä, yksin olemista, hylkäämisen pelkoa, Tinder-treffejä, jään murtamista, vieraan ihmisen kohtaamisen raskautta. Nämä kaksi kohtaaja sopivat myös aika ajoin kysyvänsä toiselta, miltä toisesta tuntuu. Kohtaamisen aikana tapahtuu myös Tindermatch – hetkiseksi siirrytään metatasolle.
Tunnin kohtaamisessa aika oli tiheätä ja samalla väljää. Näillä keskustelijoilla on pakotonta halua ymmärtää toista ja asettua toisen kanssa samalle taajuudelle. Aikaan liittyi myös hiljaisuutta tai ”pientä paniikin aaltoa”. Keskustelun sävy oli lempeä. En tiedä, oliko tuntemattomia kohtaamiskumppaneita ohjeistettu, joka tapauksessa ilahduttavaa oli se, että jossain vasta miltei loppuminuuteilla nousi esiin keskustelijoiden ikä ja työ. Yleensähän Suomessa toista ihmistä identifioidaan työn kautta. Sukupuolesta en tiennyt, mikä onkin kiinnostavaa. On paljon kehystettyjä ennakko-oletuksia ja -odotuksia, normatiivisia pakkoja siitä, mitä erilaisten sukupuolten ja eriväristen ruumiiden oletetaan puhuvan ja olevan.
Laura Eklund Nhaga ja Sophia Wekesa ovat käsittämättömän luontevia lainakehoja representoimassa näitä tuntemattomia keskustelijoita, joiden äänen he korvanappeihinsa saavat ja sen simultaanisti toistavat. Välillä huomaan unohtavani tämän kaksoissidoksen. Havainnoin ihaillen Eklund Nhagaa ja Wekesaa ja tätä henkilökohtaista affektiivis-eettistä heittäytymistä kohtaamiseen.
Tämä on äärimmäisen kiinnostava konsepti tutkia esittävän taiteen perustavaa laatua olevia kysymyksiä performatiivisuudesta ja representaatiosta, myös rodullistuneista ruumiista. Mietin kohtaamista katsoessani ghanalais-brittiläisen taiteilijan Larry Achiambongin teoskokonaisuuteensa mustalle liitutaululle valkoisella liidulla kymmeniä kertoja kirjoittamaa lausetta “Our lives are political because our bodies are”. Olenko minä toiseuttaja ja rodullistaja?
Keitä lainakehot representoivat ja keitä he esittävät? Ketkä heissä puhuvat? Ihonväriä tai omaa oletettua sukupuolta ei pääse pakoon. Tämä esitysmuoto havainnollistaa esiintyvän ruumiin voimaa ja tässä tapauksessa hyvin selkeästi myös kielen voimaa sellaisena performatiivisuutena, josta Judith Butler on kirjoittanut. Kielelliset lausumat saavat jotakin tapahtumaan tai tekevät jonkun ilmiön olemassa olevaksi. Esitysmuoto saattaa rakentaa kiintoisan särön kielellisten lausumien ja lainakehojen väliin. Voivatko nuo sanat kuulua tuolle tai tuolle ruumiille? Katsojana virityn tarkkaavaiseksi näiden ruumiiden ja sanojen väliin aukeavasta maisemasta. Havainnoin lainakehojen mikroliikkeitä, eleitä. Kaikkea sitä, millä keskinäistä ymmärrystä ja myötätuntoa rakennetaan, miten kehot liikehtivät toisiaan kohti.
Haluaisin nähdä monta erilaista kohtaamista ja mahdollisia hankauksia ja ymmärtämättömyyttä. Valitettavasti en pysty nyt katsomaan useampia. Toivottavasti tekijäryhmä välittää Kohtaamisten synnyttämiä kokemuksia esimerkiksi kirjoittamalla!
Kohtaamisia on hieno konsepti. Siinä kokemus teoksesta, katsomisesta ja myös minusta itsestäni katsojana saa aikaan tervettä epävarmuutta ja hämmennystä. Siinä katsoja kohtaa myös itsensä. Katson itseäni peilistä, harjoitan kriittistä reflektiota, johon esitys minua pökkii. Yksi osa tätä teosta tapahtuu katsojaminän sisäisessä dialogissa. Omaa katsojuuttaan tässä reflektoi!
Last Hurrah – viimeinen teko, vimmaista viihdyttämistä
Esiintyjä ja koreografi Sara Grotenfeltin sooloteoksessa Last Hurrah meistä katsojista tulee juhliin osallistujia Pasilan studion näyttämöllä. Hassut hatut odottavat tuoleilla, on puhalluspillejä, ilmapalloja, sitä partyjen peruskamaa. Näistä materiaaleista tulee tärkeä toimiva osa esitystä. Puemme hassut hatut päähämme, meitä kehotetaan puhaltamaan pilliin aina kun jokin teoksessa on hauskaa. Me juhliin osallistujat maton kummallakin puolella katsomme toisiimme ja odotamme, mitä tapahtuu. Olenko jossain firman pakkopaitajuhlinnassa vai missä? Tulee, miltei nolo tai vähän epämukava olo.
Ilmapallo työntyy esiripun läpi ja rikkuu. Pelästyn paukahtavaa ääntä. Seuraava ilmapallo on lempeämpi, sitä pidättelee esiripun takaa työntyvä käsi, joka päästää pallon tyhjenemään. Katson ilmansa pihalle menettävää palloa, joka päätyy tyhjänä lattialle. Sitten tulee hymynaamapallo, jonka myötä näyttämölle tulee myös tanssija, punaisissa verkkareissa, valkoisessa t-paidassa. Me puhallamme pilleillämme.
Verhoista tunkeutuu raivokas ”yksinäinen ratsastaja”. Tällä nimellä minä nyt kutsun tätä Grotenfeltin vimman vallassa rytmikkäästi askeltavaa esiintyjähahmoa. Se askeltaa, askeltaa musiikin soidessa. Se askeltaa vimman vallassa, askeltaa, askeltaa, jatkaa askellustaan, kunnes verkkarit tippuvat kinttuihin. Tämä on pakkojuhlija ja hauskuuttaja. Tämä on vaativa hauskuuttaja. Se tuijottaa, se milteipä mulkoilee. Mitä se haluaa? Se on epätoivoinen. Mitä kaikkia tuntemuksia esiintyjähahmo minussa herättää ja mitä kaikkea se tekee. Te tunkee pillin peräaukkoon ja yllättää meidät vähän päästä tungettuaan pillejä korviin, nenäreikiin, suuhun. Se haluaa kontaktia. Sitten se menee ikään kuin häpeämään toisen penkkirivin taakse, meidän katseilta piiloon ja palaa taas. Toisenkin kerran tämä hahmo poistuu katseiltamme piiloon, jälleen ikään kuin itseohjautuvana nurkkaan häpeämään. Viimeisenä numeronaan tämä pakkomielteinen viihdyttäjä puhaltaa hymyilmapallon, leikittelee pitkään ilmapallon suuaukosta pääsevillä äänillä ja päästää pallon lentämään.
Miten kuvailisin kaikkia niitä tuntemuksia, mitä tämä Sara Grotenfeltin yksinäinen ratsastaja, hauskuuttaja-pillihirmu herätti? Monesti pala takertuu kurkkuun, miltei itkettää. Grotenfeltin hahmossa on jotain surumielistä ja samalla klovnia. Hahmo on yhtä aikaa arkinen ja kumma, miltei pelottava. Eikö minun kuuluisi nauraa ja puhaltaa pilliäni. Mikä mieletön yhdistelmä, joka pitää minut katsojana varuillani. En ihan tiedä, miten olla. Hämmentävää esiintyjän voimaa. Nautinnollista hämmennystä! Affektien vallassa!
Robert Milesin Children, Aviciin Levels, Billy Eilishin When the party is over ja Texasin Inner Smile. Mikä kaikki onkaan ohitse? Ehkä ei vain bileet? Onko tämä sisäistä puhelua, myös sisäisiä onnenhetkiä, hyviä fiiliksiä, unelmointia, kuka koskettakaan sisäistä hymyä…
Helsingin Kaupunginteatterin nykyesityksen näyttämön kuraattoreiden Suvi Tuomisen, Tuomas Laitisen ja Riikka Thitzin sommitelma on mainio. Thitz on kirjoittanut dramaturgisesta kuratoinnista ja pyrkimyksistä ei vain jakaa yhteistä aikaa ja tilaa vaan synnyttää ”uutta luovia välisyyden hetkiä”. Dramaturgisesta kuratoinnista on kyse myös nykyesityksen näyttämön kontekstissa. Nykyesityksen näyttämöllä luotiin kiinnostava ”esityksellinen tilanne” tai ”esityksellinen kohtaaminen” ei yksinomaan Kohtaamisia-teoksessa vaan kohtauttamalla katsoja myös Sara Grotenfeltin Last Hurrah -teoksen kanssa sekä saattamalla kaksi teosta käymään katsojan päässäni keskinäistä dialogia. Juuri tästä ”välisyydestä” ja ”kurottautumisesta” toista kohti muodostui kiehtova moninainen kudos. Nykyesityksen näyttämö jatkaa ainakin vielä ensi vuonna. Pasilan näyttämö on nykyesitysten aina toukokuun puolivälistä elokuulle. Toivottavasti Nykyesityksen näyttämö ei jää vain projektiksi.
Lähteet:
Butler, Judith, Hankala sukupuoli. Feminismi ja identiteetin kumous (Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity, 1990/1999). Suom. Tuija Pulkkinen ja Leena-Maija Rossi. Gaudeamus, Helsinki 2006.
Butler, Judith, Notes Toward a Performative Theory of Assembly. Harvard University Press, Cambridge 2015.
Kekki, Lasse, Pervot pidot. Johdanto Homo-, lesbo- ja queer-kirjallisuudentutkimukseen. Teoksessa Pervot Pidot. Homo-, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Toim. Lasse Kekki & Kaisa Ilmonen. Like, Helsinki 2004, 13–45.
Naukkarinen, Katri & Palo, Olga (toim. 2019). Ajatuksia feministisestä taiteentekemisestä. Helsingin Feministinen Salaseura. https://drive.google.com/file/d/1gydtEmG-KCfep4XO_NoUIFBrgWHEyCYq/view?fbclid=IwAR0-EwtuUj47q3t5JiWOAymLKihXW_iwxAUW-BmStIKWltTobPCgA9VcCZ4
Thitz, Rikka (2021). Tihentymiä. Dramaturgia kuratoinnin työkaluna. https://taju.uniarts.fi/handle/10024/7469
Toiseus 101. Näkökulmia toiseuteen. Toim. Sonya Lindfors. Osa Stophatrednow -alustaa. Helsinki 2016. https://www.kulttuuriakaikille.fi/doc/monikulttuurisuus_kansio/TOISEUS-101-nakokulmia-toiseuteen.pdf
