Lux Helsingin https://luxhelsinki.fi/en/ osana helsinkiläinen taidekollektiivi Mechanit Project on toteuttanut Ylioppilasteatterin valkoiseen kuution ”synteettisen luontoelämyksen” ja ”performanssi-installaation”.
Teokseen mahtuu kerrallaan 50 kokijaa. Katsojan, kuulijan, osallistujan sijaan käytän sanaa kokija. Yhtä hyvin voisin käyttää sanaa aistija. Teoksen ei-esittävä avoimuus ja abstraktius saa uppoamaan omiin aisteihin ja havaintoihin. Kun istut tai makaat lattialla tässä installaatiossa, olet tilan äänien, valojen ja putkirakennelmien sisässä. Kaiken ympäröimänä uppoat kokemukseen. Et koe Koneistosta ulkoapäin frontaalisti vaan olet osa teoksen näyttämöä.
Teoksen kokonaisajasta on ensiksi varattu tilaan tutustumiseen. Voin hämärässä valossa käveleskellä, katsoa ja aistia tätä putki-installaatiota, sen korkealle kaareutuvia rakenteita, jotka tuntuvat valtaavan koko tilan. Siellä on pyörän renkaan ja lampunvarjostimen luurangot, siellä on sirkkelinteriä lattialla ja tietenkin suuri määrä johtoja. Voin valita itselleni sopivalta tuntuvan paikan lattialta, istuutua tai käydä makaamaan, kääriytyä huopaan ”pesäkolossani”, kun valot alkavat himmetä ja tilaan tulee näyttämösavua.
Ja ketkä tällä näyttämöllä esiintyvät? Tilassa on noin 13 aktiivista pientä valo-olentoa. Vertikaalisesti ja horisontaalisesti metalliputkiston abstraktissa raa´an kauniissa avaruudessa liikkuvat valopallot tuntuvat eläviltä. Ne kiipeilevät, laskeutuvat, matelevat, pysähtyvät, piiloutuvat, vaihtavat väriä. Ne tekevät omaa työtään, toimivat ja esiintyvät.
Ajantaju hämärtyy, ajasta tulee kokemuksellista. Yksi tunti tarkoittaa tiheää matkaa. Koneistos herkistää näkö- ja kuuloaistia. Valo on aistimellista, aineellista ja elävää. Katson, millaisia liikesarjoja, koreografisia muodostelmia valoista muodostuu. Niiden liikkeiden rytmistä liikkeelle lähdöistä, järjestäytymisestä, liikkeiden kestosta ja intensiteetistä, toistoista ja jatkuvuudesta tulee meditatiivisen intohimoni kohde. Nämähän olennot miltei kuin tanssivat. Ne muuttavat väriään kylmän tai lämpöisen valkoisesta, siniseen, punaiseen, okraan.
Kuulostelen kolmiulotteista äänimaisemaa, joka minut ympäröi: erilaista metallista kalahtelua, kilkutusta, naksuntaa, rahinaa, suhinaa, surinaa, kehräystä. Toiset äänet resonoivat ja kaikuvat, toiset ovat tylppiä. Tässä äänimetsässä tai ääniavaruudessa erilaiset äänet muodostavat sarjoja, rytmillisiä kuvioita, kiihtyviä ja tihentyviä intensiteettejä. En tiedä, mistä kaikesta ääni tulee. Lattialla värähtelevistä sirkkelinteristäkin. Aistin suuntia, mistä ääni tulee, miten ääni liikkuu. Harvemmin teatterissa pystyy kokemaan kolmiulotteista ääntä.
Koneistoksessa ollaan omien aistimusten ja assosiaatioiden varassa. Juuri tämä avoimuus on ylellistä. Minulle tämän synteettisen metsän teräsputkista rakentuvat erilaiset abstraktit geometriset muodot, assosioituivat Kandinskyn maalausten avaruudellisten tilojen kolmiulotteisuuteen. Olin niiden sisässä.
Teknologiasta on tullut ”toinen luontomme” niin kuin Maiju Loukola sen ilmaisi. Ei Koneistos luo mitään illuusioita. Pikemminkin se purkaa todellisuus- ja luontokäsitystämme. Se merkityksellistää teknologiaa. Nämä ei-inhimilliset materiaaliset toimijat valomoduulit ja mekaaniset äänikoneet saavat jokaisen omassa mielikuvittelussa sellaisia ulottuvuuksia, kuin haluamme. Mitä teknologia voikaan olla. Donna Haraway kirjoitti aikoinaan jotain siitä, miten teknologian avulla on mahdollistaa yhdistää useita identiteettejä ja näkökulmia.
Vähemmän on enemmän. Koneistos on hiljainen ja samalla äänekäs vailla valo- ja äänitulvaa. Kuinka maaginen olikaan se näyttämösavukatto, jonka alla oleilimme ja näimme, miten valo siivilöityy.
