Mitä tulee mieleen (poliittisesta) konfliktista ja sen käsittelystä esityksen keinoin? Dokumenttiteatteri? Faktat?  Julkisuus, joka pelkistää, hioo särmiä ja hautaa epämiellyttävät katkokset, joita mieli ja muisti tuottavat? Konfliktia voi lähestyä myös toisin, juuri siten kuin Elisa Makarevitch, Amanda Martikainen, Fabian Nyberg, Rasmus Slätis ja Ole Øwre ovat tehneet Teater Viruksen ja Hangö Teaterträffin yhteistuotannossa.

Konfliktista avautuu aukkoja, haavoja, kuiluja. Se on kuin kuollut ruumis, jota pelkää lähestyä. Tämä työryhmä menee poliittisen konfliktin sisälle ja esityksellistää sen herättämät tuntemukset. Dissektio on anatominen ruumiinavaus. Siinä opitaan anatomisista rakenteista ja siitä, miltä elimet oikeasti näyttävät.

Konflikt on älykäs ja affekteja synnyttävä kokonaisvaltainen audiovisuaalinen tapahtuma, jossa työryhmä käsittelee konfliktia tekemällä sille henkilökohtaisen ruumiinavauksen. Käsitellään omia tuntemuksia, jotka eivät ole siististi viikattavissa. Poliittisen tilanteen synnyttämää surrealistista pelko ja surua ei käy laskostaminen. Konfliktissa esitykellistetään dissosiatiivisia oireita ja tiloja, joissa mielen rakenteet eivät enää yhdistykään toisiinsa niin kuin pitäisi vaan syntyy katkoksia tunteiden, muistin, ajattelun, toiminnan ja identiteetin välille. Traumojen synnyttämää turvattomuutta ja avuttomuutta vastaan ihminen taistelee dissosiatiivisella tilalla, ehkä vieraannuttaa itsensä. Konflikt esityksellistää tällaista dissosiatiivista tilaa.

Konfliktissa ollaan tuntemattomassa maisemassa tai maan uumenissa. Äänisignaaleja, tasaista huminaa, irrallisia sointuja, kuin joku repisi paperia, kuin viritystä eri taajuuksille, sireenin ääniä, ja välillä hiljaisuuksia, jotka voi kuulla. Mikään ei viittaa mihinkään tai yhdisty mihinkään.

”Tiedän vähän”, vaikea sanoa, ei puolustautumista, ei selittämistä”. ”Tehtävämme on kuunnella ja olla läsnä.” Tällaisia katkelmia poimin teoksen tekstuaalisesta materiaalista. Ne saavat miettimään eurooppalaista hybristä, ylimielistä alaspäin katsomista ja naureskelua tai huonoa omaatuntoa. Henkilöt puhkeavat duettoon, joka on kuin kaikkien konfliktin ympäriltä syntyvien diskurssien ja affektien kuoro.

Esitys jättää mieleen paitsi auditiivisia maisemia myös assosiatiivisia kuvia. Teoksen henkilöt levittävät pöydälle merkittäviä esineitä.  Käynnissä on outo makaaberi hammaslääkärileikki.

Esityksen kaksi hahmoa näyttäytyvät epäselvinä ja vaikeasti hahmotettavina, niin kuin itse konflikti ja trauma. Mieleeni tulee Forced Entertainmentin Void. Kaksi ihmistä tuntemattoman äärellä tyhjiössä.

”Onko täällä joku” ja kaiku toistaa ”täällä…täällä… mihin pakenet… tavataan” Varuillaan oloa, tarkkailua, pelkoa, epävarmuutta.

Konfliktin tyhjiössä mittakaava muuttuu avaruudeksi ja etäisyyksiksi. Henkilöt ovat kuin valtatiellä, juoksevat juoksumatolla kumpikin omalla kaistallaan, juoksevat, juoksevat.  Pakoa, pakoa.  Henkensä hädässä juoksevat, hengästys kuuluu. Tämä pakojuoksu saa metafyysisiä ja surrealistisia ulottuvuuksia. Maisemat vaihtuvat, pohjatonta erillisyyttä, toivottomuutta. Benjaminin julma historian enkeli ja samaan aikaan pienenevä mittakaava, joka fokusoituu silmämunaan kuin Salvador Dalin maalauksissa tai Andalusialaisessa koirassa.  Ollaan Strindbergin vaellusdraamassa Suuressa maantiessä.  Erotanko sanan tiakår, tissi? Kuvittelenko? Tämä on Goljatin ja Daavidin brutaalia taistelua. Monitoriin ilmestyy kaksi päätä. Äänet tapailevat kielen sanoja tietokoneen tapaan muodostaen assosiaatioketjuja.

Teoksen tärkeän tekstuaalisen kerrostuman muodostaa Narkissos-myytti. Mitä tapahtuikaan tässä myytissä ja mitä myytit tekevät, kun kyse on poliittisesta konfliktista, suhteesta Palestiinaan ja Israeliin? Nyt hylkään Barthesin kielteiset ajatukset myytistä ja ajattelen pikemminkin myytin kykyä hahmottaa vapaasti. Kaiku, kaiku, kaiku. Toisto, toisto, toisto. Ovatko yrityksemme ymmärtää poliittista konfliktia merkityksettömiä mukaviisauksia ja kaikuja? Viehdymmekö narsistisesti omiin todellisuuskuviimme?   

Toivoisin voivani kuvata yksityiskohtaisesti Konfliktin ajassa etenevää visuaalis-auditiivista sommitelmaa mielen ja kielen hajoamisesta Toivon näkeväni tämän esityksen livenä, haluan aistia tuon kokonaishahmotuksen tilassa ja ajassa.

Palestiinalaisrunoilija Mahmoud Darwishin  (1942 – 2008 ) runo Tragedy of Narcissus the Comedy of Silver neuvottelee menneisyyden ja kipeän nykyhetken kanssa.