Katsoja kohtaa Kultaisessa vasikassa tylynpaljaan, kylmää valoa hohtava haaleanvihreäseinäisen interiöörin. Modernin merkkeinä ovat vino neonputki seinällä, radio ja valoverhon peittämä ikkuna sekä ovisummeri, josta näkymätön kapitaali puhuu ja astuu sisään. Huonerakenteen sivut hohtavat punaisina. Tilasta johtaa kaksi oviaukkoa, jotka mahdollistavat farssintarkat sisääntulot ja ulosmenot, ovensuilla pälyilyn ja salakuuntelun. Rakennelman yläosassa seisoo suurin kirjaimin KAPITAALI kuin kaupan mainoskylttinä tai brechtiläisen teatterin tekstiplanssina.
Ja alkaa liike. Eedit ja Jaakko Hongan koti on kuin näkymätön shakkilauta tai tanssilattia, jossa laskelmoiduin peliliikkein seurataan partneria, tullaan lähelle, etäännytään – mutta ani harvoin kosketetaan. Tämä on näennäisen keveää kalkylointia. Charlestonia, rummutusta, villiä tanssia, nitty grittyä ja ajoittain signaalimaisen äänen myötä jähmettyvä liike. Pysähdykset ovat häivähtäviä havahduksen hetkiä. Kun tulee rauha, ollaan kuin hautajaisissa pörssikiiman ja seikkailukapitalististen bisnesten kariuduttua.
Tässä Kultaisessa vasikassa paitsi tanssitaan, myös nojaillaan seinille – ollaan tarjolla, tyrkyllä ja kaupan niin kuin huorat ikään, ollaan kuulolla ja pälyillään sivustoilla, kulisseissa. Tai heittäydytään epätoivoisen teatraalisesti lattialle – sen tekevät vuorollaan Kultaisen vasikan miesoletetut. Tämä Kultainen vasikka on älykkäästi myös queer.
Julkeaa häikäilemättömyyttä – näyttelijöiltä se käy
Kultaisen vasikan anakronistinen ja vieraannutettu tyylilaji vaatii näyttelijöiltä julkeaa ja häikäilemätöntä ilmaisua. Sen nämä näyttelijät Markus Ilkka Uolevi, Ella Mustajärvi, Joonas Kääriäinen, Ritva Grönberg ja Saara Jokiaho toden totta hallitsevat. Väliaikaisen ensemblen yhteen hitsautumista ja ilmaisun löytymistä on takuulla avittanut Berliinin harjoittelujakso eräänlaisena ilmaisutyöleirinä ja boot campinä sekä aiemmat esityskerrat. Näyttelijäntyö vain kypsyy ja rikastuu esityskertojen myötä. Toivottavasti Roihan Vapaan Teatterin ja muiden suomalaisteattereiden kiertävällä yhteistyökonseptilla on jatkoa myös tulevaisuudessa. Ilman näitä kiertue-esityksiä emme välttämättä tietäisi, kuinka upeita näyttelijöitä meillä piileksii pääkaupunkiseudun tai oman kotikaupungin ulkopuolella. Ilman näitä esityksiä näyttelijälle tuskin koskaan voisi kertyä mahdollisuutta työstää ja kehittää roolityötään liki sadan esityskerran kuluessa. Taiteellista laatua synnytetään näin! Esitysten pidempi elämä juuri näyttelijäntyön kannalta on – ei pelkästään arvokasta vaan välttämätöntä.
Näin tämän Vapaan teatterin ja seitsemän teatterin kiertävän yhteistuotannon Kouvolan ensi-illan ja todennäköisesti viimeisen esityksen livenä striimauksessa – ennen tätä vapaateatterilaiset olivat ehtineet esiintyä Kuopiossa, Jyväskylässä ja Turussa – osittain. Kotkan esityksistä https://www.kotkanteatteri.fi/ohjelmisto/kultainen-vasikka/ ei ole täyttä varmuutta. En voi olla miettimättä, mihin uusiin korkeuksiin näyttelijäntyö voisi vielä edelleenkin kohota. Tällaista ilmaisua ei synnytetä hetkessä. Toivottavasti Kultainen vasikka voi elää vielä.
Tässä Kultaisessa vasikassa on sukulaisuutta Fassbinderin Maria Braunin avioliittoon ja sen tapaan kuvata jälleenrakennuksen ihmisiä Saksassa vuonna nolla: ”tämä on huonoa aikaa tunteille”. Maria Braunin sanat voisivat olla Kultaisen vasikan Eeditin. Roiha on siirtänyt Kultaisen vasikan suomalaiseen sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen.
Tyylilaji herkistää aistimaan ja tarkastelemaan näyttelijöiden jokaista liikettä ja elettä, pään nytkäystä tai kääntöä, ruumiin vetäytymistä, kohottautumista tai pudottautumista, rinnan röyhistyksiä, käännöksiä, jalan nostoja – niin kuin tanssissa, jokainen liike lasketaan. Performatiiveistahan tässä on kyse. Ja tähän tanssiin sitten nousee halun ruumiista puhe. Näyttelijät rytmittävät Jotunin tarkkaa ajatusta, ajattelun ja kielen slalomia huiman tarkasti. Puhekin on liikettä. Liikekannalla olevista hahmoista muodostuu sitten varjoja seinille. Sekin on merkitsevää. Ovathan nämä ihmiset ihmishaamujakin. Minusta tulee ruumiillis-audiovisuaalisuuden lähilukija tai lähiaistija.
Pidän tällaisesta kursailemattomasta anakronismista, joka on niin musiikissa kuin puvuissa ja koko esityksessä. Jälleenrakennus ja 60-luku kohtaa 20-luvun housuasuisen poikatytön tai paljastavat sukkaliivimiehet tytyissään. Kun kerran on päästy pääoman syrjästä kiinni, niin pukeudutaan sitten kiiltoon ja glitteriin kuten Eeditin äiti ja Eedit. Entä kauppaneuvos Someron Andy Warhol -pastissi, joka sujauttaa seteleitä palvelija Alvarille kuin maksuksi kanarialinnustaan. Tai Eeditin isä pitkätukkaisena hippihahmona. Esityksessä on muutoinkin queeriä. Halu läikkyy yli heteronormatiivisuuden. Hongan perheen palvelija on tässä esityksessä Alvar, jonka halu on kaupan tai sitten vilpittömästi jaossa. Jaakko Hongan ja palvelija Alvarin ekshibitionistinen verhot auki tanssi miesten sukkien sukkanauhoissa ja tutuissa. Tämä tulkinta yhdistää Alvarin hahmoon alkuperäisteoksen Eeditin ystävän näyttämöjuonteen ja perheen naispalvelijan.
Esitys päättyy kakkukahveihin ja kakkua jakavaan brechtiläiseen loppukuoroon: ”Ottakaa kakkua, ottakaa! No, nytkö se jo loppui, eikä kaikille riittänyt! Voi voi. Mutta sellaista se on, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Niin se pysyy maailmassa rahan ja kapitaalin säätämä järjestys! Epäilemättä.”
Representaatiot ovat politiikkaa
Teosten ilmaisulla, roolijaoilla, ihmis- ja maailmankuvilla rakennetaan yhteiskunnallista todellisuutta – myös silloin kun kyse on esimerkiksi sukupuolista, seksuaalisuuksista tai etnisyyksistä. Esitykset osallistuvat omilla tavoillaan sukupuolista käytäviin merkitys- ja määrittelykamppailuihin.
Roihan sovitus queerittää tai pervouttaa säröyttämällä tekstin sukupuolia ja seksuaalisuuksia ja rakentamalla näkyviin vaihtoehtoisia asetelmia. Esitys huojuttaa heteronormatiivista maskuliinisuutta ja näyttää henkilöiden tietoisen performatiivisuuden. Nämä ihmiset ovat vieraita ja outoja kulisseissa, joita kodiksi kutsutaan. Tässä Kultaisessa vasikassa sukupuolta ja seksuaalista tuotetaan heteronormatiivisuutta huojuttamalla. Roihalla on herkkyys tunnistaa sukupuolen ja seksuaalisuuden rakentamisen prosesseja. Tällainen poliittinen sukupuolisensitiivisyys ei ole Jotunin Kultaisen vasikan kohdalla mitenkään väkisin liimattua.
Roihan ohjaus harjoittaa queer-luentaa ja tarkastelee valtasuhteita moniulotteisemmin. Tässä tulkinnassa myös miehet ruumiillistuvat moniulotteisesti suhteessa heteronormatiiviseen maskuliinisuuteen. Miehet ovat niitä, jotka kriisiytyvät ja aiheuttavat kohtauksia – itkevien miesten variaatiot niin kuin Eeditin isä, Eeditin puoliso ja palvelija Alvar – heistä jokainen näyttäytyy erilaisena: sääliä herättävän nuhruisen avuttomana, nöyryytettynä tai manipuloijana. Kiintoisin onkin kaksinkertaisesti hylätty palvelija Alvar, ja hänen itkupotkuraivarinsa, joka kohdistuu uudelleen liittoutuneeseen aviopariin ja menetettyihin rakkauksiin.
Kiinnostavaksi hahmoksi muodostuu Alvar, joka tässä tulkinnassa on muuttunut kotiapulaisesta Aliinasta miesoletetuksi Hongan palvelijaksi ja joka on saanut piirteitä myös Eeditin ystävästä, näyttämöurasta haaveilevasta Liinasta. Alvar on erinomainen peliliikkeiden tekijä muiden joukossa, hän on kulisseissa hiiviskelijä ja salakuuntelija, joka ”ymmärtää enemmän kuin rouva luulekaan” ja joka auliisti ottaa kauppaneuvos Someron rahat. Alvar järjestää manipulatiivisen itkupotkuraivarin, kun suhde Jaakkoon päättyy Editin palatessa
Alvar on se, joka ylistää raha-aateluuden mukanaan tuomaa sosiaalista ja taloudellista nousua: ”Ah kuitenkin tätä aikaa, sellaista nousua! Me kohosimme äkkiä kuin maasta, ja nyt on meillä nimi ja asema. Tiedätkö, minä olen jo täydellisesti eläytynyt tähän uuteen osaani ja tottunut tähän raha-aateluun.” Alvar julistaa vapaata rakkautta, jota hän ilmoittaa tarvitsevansa taiteessaan. ”Sellainen vapaa rakkaus, se ei mitään pyydä. Tarvitsen sitä. Tulkitsen sitä taiteessani.” Tässä tulkinnassa ei taidekaan ole hyötysuhteen ulkopuolella. Miltei kuulen tekstistä jo fasismin nousua.
Roihan Kultaisessa vasikassa Jotuni kohtaa Brechtin. Esitys sai miettimään sellaisiakin käsitteitä kuin persoonallisuuspääoma ja elävä tai eletty luokka, joita brittiläinen sosiologi, luokkateoreetikko ja sukupuolentutkija Beverley Skeggs on käsitellyt. Skeggsiä hyödyntäen, voidaan kysyä, minkälaiset mahdollisuudet Jotunin teosten nais- tai miesoletetuilla luokkanousua havittelevilla on kokea itsensä arvokkaiksi ja arvostetuiksi. Millaisia keinoja nämä ihmiset – useimmiten naiset – käyttävät ja miten he luokkaa rakentavat? Millä he itsensä lavastavat? He ymmärtävät itsensä selvänäköisesti tavaraksi – he myös ymmärtävät tavaran, oman itsen, vaihtoarvon, samoin kuin kaikenlaiset moraaliset, kulttuuriset ja symboliset vaihtojärjestelmät. Jotunilaisessa maailmassa avioliitto on objektisuhde, jossa omaa kaikenlaista pääomaa ja arvonantoa lisätään.
Jälkipohdintaa Jotunin elämästä teatterissa
Jotunin näytelmien kohtalona oli pitkään tulla kesytetyiksi kansanomaisesti komediallistaen. Modernina ihmis- ja naiskuvauksen uudistajana, tabuaiheisiin kajoajana, monitulkintaisten ja avointen tekstien, mutta kieleltään tarkkojen teosten kirjoittajana Jotuni jäi aikanaan näyttämöorvoksi. Ei ollut Jotunilla Salmelaista ja Bergbomia niin kuin Wuolijoella ja Canthilla. Eikä Tohvelisankarin rouvan teatterisota mitenkään helpottaneet asiaa.
Jotunin teoksissa ei kaihdeta halua, nautintoa, avioliittomoraalia, rahanhimoa, humalaa, kuolemaa, rahaa, perheväkivaltaa ja patologista pahuutta, insestiä. Aikalaiset tunnistivat kyllä nämä teosten aiheet, joista julkisuudessa vaiettiin.
Nyt jälkikäteen katsottuna näyttää ilmiselvältä, että yhteiskunnallis-teatterilliset kontekstit ja esityskonventiot olivat Suomessa pitkään sellaisia, etteivät ne mahdollistaneet Jotunin tekstien kaikkea potentiaalisuutta. Jotuni oli liian älykäs , etunojainen ja radikaali, kuvatessaan naista, kuvatessaan avioliittomoraalia ja rakkautta kauppatavarana, kuvatessaan ylipäätään seksuaalisuutta ja naisen halua. Jotunin esityshaaste ei rakennu vain aiheista ja teemoista vaan myös kielen omintakeisen materiaalisuuden heittämästä ilmaisuhaasteesta.
TINFOn Jotuni-tilastoista (joissa eivät ole kaikki teokset) näkyy, miten Jotuni-kuva on teattereissa vähitellen monimuotoistunut. Aikalaissuosio näyttämöllä rakentui lähinnä Miehen kylkiluusta ja Savu-uhrista. Novellit ja romaani löysivät tiensä näyttämölle vasta myöhemmin, näitä novellejahan oli käännetty ruotsiksi modernin läpimurron ymmärtäneen kirjallisuuskriitikko Georg Brandesin avituksella. Jo Jotunin varhaiset novellit kuvasivat sukupuolimoraalin suhteellisuutta tavoilla, jotka saivat naisasialiikkeen konservatiivisiiven paheksumaan seksuaalisten naiskuvien ”irstauksia”. Novelleista on sitten tehtykin erilaisia kiintoisia tulkintoja ja tehdään edelleen. Inke Koskinen ja Sofia Smeds Nätyltä tekevät Jotunin Kun on tunteet -novellikokoelman pohjalta omaa sovitustaan Teatteri Jurkkaan. Ensi-ilta on maaliskuussa, jos korona ja Helsinki suovat.
Jotunin naisnäkökulmaa ja modernia naiskuvaa ovat kirjallisuudentutkijat nostaneet esiin ja kiitelleet. Jotuni sai seuraajia oikeastaan vastaan Maria-Liisa Vartiosta (Pertti Lassila). Jotuni oli myös se, joka ensimmäisenä suomalaiskirjailijana tematisoi porvarillisen ja pikkuporvarillisen elämän, avioliiton ja arjen sisällyksettömyyden, pinnallisuuden ja vierauden (Pertti Karkama). Sitten 2000-luvulla Irmeli Niemi jatkoi siitä, mihin hän Jotuni-väitöskirjassaan vuonna 1964 jäi, ja saattoi valmiiksi Jotuni-elämäkerran. Feministisesti orientoituneet naistutkijat (mm. Lea Rojola, Riikka Rossi) ovat tuoneet uusia näkökulmia novellisti Jotuniin – olkoon vaikkapa kahvinjuonti yhtenä arjen selviytymiskeinona.
Teatterissa Jotunin uusi aika alkoi vuonna 1959, kun Ritva Arvelo ohjasi Kultaisen vasikan Intimiteatteriin, ja muutamaa vuotta myöhemmin voittoisan elokuvan. Jotunin postuumisti vuonna 1963 ilmestynyt Huojuva talo aiheutti väkivallan ja patologisen pahuuden kuvauksena shokin. Koskettavan rituaalinomaisen, visuaalisesti jylhän kantaesityksensä teos sai Maaria Koskiluoman dramatisoimana, Eija-Elina Bergholmin ohjaamana ja Maaria Wirkkalan visualisoimana vuonna 1984 Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Tältä pohjalta syntyi sitten Huojuvan talon TV-draama 1990-luvun alussa. Tukholman Kaupunginteatterissa Kristin Olsoni ohjasi suusuosikiksi nousseen När man har känslor vuonna 1984 (Stina Ekblad ja Birgitta Ulfsson) ja Suzanne Osten Kultaisen vasikan Pengar, pengar nimisenä tulkintana vuonna 1994. Turkan Teatterikorkeakoulu tarttui 80-luvulla Jotunin näytelmiin, mutta laihoin tuloksin.
Mikko Roiha dramatisoi ja ohjasi Oulun kaupunginteatterin väistötiloihin tehdasrakennukseen installaatiomaisen Elämän ja kuoleman (2004) ohjattuaan aiemmin Tohvelisankarin rouvan Kouvolassa 2001. Sitten tulivat kiertävät yhteistuotannot Miehen kylkiluu 2018 ja nyt Kultainen vasikka. Hilariusta ei näyttämöllä ole nähty.
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä useat naisohjaajat tarttuivat Kultaiseen vasikkaan (mm. Katariina Lahti Suomen Kansallisteatterissa 2009; Kaisa Korhonen Seinäjoen Kaupunginteatterissa 2003; Tiina Puumalainen, Tampereen Työväen Teatterissa 2008 ja Heidi Räsänen Helsingin Kaupunginteatterissa 2017). 2010-luvulla ovat Tohvelisankarin rouvan ohjasivat miehet (mm. Tuomo Aitta Lahden kaupunginteatterissa 2011; Jari Juutinen Lappeenrannan kaupunginteatterissa 2014 ja Sakari Hokkanen Kotkan kaupunginteatterissa 2017).
Jotunia mukaillen: ”Tilastot, tilastot, tilastot –ihminen siinä sieluineen ja ruumiineen vallan unohtuu!” Siitä huolimatta tein Roihan Kultaisen vasikan sovituksesta laskelmia tiettyjen sanojen (eri muodoissaan ja johdannaisineen) esiintymistiheydestä. Tässä tulokset: raha 77 kertaa; rakastaa/rakkaus 73 kertaa; mies 29 kertaa; nainen 23 kertaa; sota 22 kertaa; ihminen 21 kertaa; maailma 20 kertaa; myydä 20 kertaa; keinotella 19 kertaa; moraali 11 kertaa; avio-/ero/puoliso/liitto 7 kertaa.